Demokratia vaatii lääkettä, joka ei tapa potilasta

 

Viimeaikainen julkinen keskustelu Yhdysvaltain poliittisesta tilanteesta on saavuttanut pisteen, jossa perinteiset demokraattiset arvot ja radikaalit hätäratkaisut törmäävät tavalla, joka herättää huolta. Kun luottamus instituutioihin rapautuu ja polarisaatio syvenee, moni alkaa etsiä oikoreittejä vakauteen – jopa historian synkimmiltä sivuilta.

Poliittisessa keskustelussa on väläytetty ajatusta, että armeijan väliintulo voisi olla "pienempi paha" tilanteessa, jossa siviilihallinto on ajautunut umpikujaan. Tällainen ajattelu perustuu usein historiallisiin analogioihin, kuten Chilen vuoden 1973 tapahtumiin ja sitä seuranneeseen poliittiseen konsensukseen. On totta, että Chilen historiasta löytyy esimerkkejä siitä, kuinka syvän kriisin jälkeen poliittiset toimijat pakotettiin rakentamaan luottamusta yli puoluerajojen.

Kuitenkin, kuten politiikan tutkijat Steven Levitsky ja Daniel Ziblatt teoksessaan How Democracies Die muistuttavat, demokratia ei yleensä kuole äkilliseen iskukuolemaan, vaan instituutioiden hiljaiseen murenemiseen. Kun poliittiset normit ja keskinäinen kunnioitus häviävät, jäljelle jää vain puhdas valtapeli. Tässä tilanteessa sotilaallinen interventio on "lääke", jonka sivuvaikutukset ovat usein tuhoisampia kuin itse tauti.

Historiasta, aina Rooman tasavallan ajoista lähtien, tiedämme, että kun sotilaallinen voima otetaan osaksi poliittista ratkaisua, "henkeä on vaikea saada takaisin pulloon". Se mikä alkaa isänmaallisena järjestyksen palauttamisena, muuttuu helposti pysyväksi valtarakenteeksi, joka ei enää vastaa kansalle.

Todellinen ratkaisu polarisaatioon ei löydy univormuista, vaan siitä, mitä Chilenkin tapauksessa lopulta tapahtui: epävirallisista tapaamisista, lakimiesten ja akateemikkojen välisestä vuoropuhelusta ja hitaasta luottamuksen rakentamisesta. Demokratia on prosessi, joka vaatii toimiakseen siviilirohkeutta ja kykyä sietää vastapuolen olemassaoloa.

Jos alamme nähdä autoritaariset keinot houkuttelevana ratkaisuna poliittiseen turhautumiseen, olemme jo hävinneet pelin. Demokratian puolustaminen edellyttää uskoa niihin hitaisiin ja joskus turhauttaviin rakenteisiin, jotka on luotu estämään vallan keskittyminen yhdellekään taholle – oli kyseessä sitten populistinen johtaja tai häntä vastustava kenraali.