Digitaalinen enkeli ja tunteen algoritmi: Miksi faktalla ei ole merkitystä yhteisössä?

Kun Espoon tuomiokirkkoseurakunnan Facebook-seinälle ilmestyy kuva lumienkelistä, käynnistyy mekanismi, jota sosiologiassa kutsutaan affektiiviseksi vasteeksi. Se on välitön, lähes vaistomainen tunnereaktio, joka ohittaa aivojen analyyttiset keskukset. Kommenttikenttä täyttyy "ihana"- ja "kaunis"-huudoista, jotka eivät ole tiedon välitystä, vaan digitaalisia signaaleja: minä olen täällä, minä kuulun tähän ryhmään.

Tunnereaktio liimana

Tieteellisessä mielessä nämä kommentit ovat "nolladataa" – niillä ei ole empiiristä painoarvoa kuvan alkuperästä. Sosiaalisesti ne ovat kuitenkin elintärkeitä. Ne rakentavat yhteisöllistä koheesiota, eli ryhmän sisäistä kiinteyttä. Yhteinen ihastelu luo turvallisuuden tunnetta ja vahvistaa jaettua arvomaailmaa. Tässä tilassa totuudella (onko kuva tekoälyn luoma vai aito?) on vähemmän merkitystä kuin sillä, miltä kuva tuntuu.

Skeptisyyden särö

Mielenkiintoista on, että koheesio rikkoutuu heti, kun analyyttinen kriittisyys astuu peliin. Kun yksi kommentoija kysyy teknistä alkuperää (AI tai Photoshop) tai toinen kyseenalaistaa uskonnollisen kontekstin, he rikkovat affektiivisen kuplan. He tuovat "kylmää" ulkoista validiteettia paikkaan, joka on rakennettu "lämpimälle" subjektiivisuudelle.

Tämä on digitaalisen ajan paradoksi:

• Empiirinen totuus vaatii etäisyyttä ja analyysia.

• Yhteisöllinen kokemus vaatii heittäytymistä ja kritiikittömyyttä.

Johtopäätös

Meille on kehittynyt kyky elää kahdessa maailmassa. Osaamme vaatia kovaa näyttöä lääketieteeltä tai politiikalta, mutta suljemme kriittisen silmämme, kun kohtaamme "digitaalisen enkelin". Se ei johdu hölmöydestä, vaan inhimillisestä tarpeesta kuulua johonkin. Me emme reagoi kuvaan, vaan toisiimme.

Lopulta kyse ei ole siitä, onko lumi aitoa, vaan siitä, onko yhteisöllinen kokemus aito. Ja siinä kontekstissa jokainen "amen" ja "ihana" on validi, vaikkei niillä olisi grammaakaan tieteellistä painoarvoa.