Eroaminen ei ole vihaa – se on merkityksen uudelleenskaalaamista
Moni kirkosta eroamista harkitseva ei tee päätöstä kevyesti. Taustalla ei yleensä ole yksittäinen uutinen, ärsyttävä somekeskustelu tai taloudellinen laskelma kirkollisverosta. Taustalla on hiljainen, vuosia kypsynyt kokemus: jokin sisäinen mittakaava on muuttunut.
Kysymys ei ole vain uskosta Jumalaan. Kysymys on siitä, mikä saa vielä uskon skaalautumaan.
Pyhän skeema – kun lataus katoaa
Lapsuudessa kirkko saattoi edustaa pyhää. Kirkkoarkkitehtuuri, virret, joulujumalanpalvelus – kaikki loivat tunteen erityisestä tilasta. Pyhä ei ollut vain ajatus, vaan kokemus.
Mutta skeemat elävät suhteessa merkitykseen. Kun pyhän kokemus ei enää kanna, se ei katoa aggressiivisesti – se vain menettää intensiteettinsä. Sama tila voi tuntua kauniilta, mutta ei enää kosmisesti ladatulta.
Monelle eroamista harkitsevalle tämä on keskeinen muutos: pyhyysskeema ei enää skaalaudu arjen yläpuolelle. Se ei enää määritä moraalista identiteettiä.
Ja silloin syntyy rehellinen kysymys: miksi pysyisin järjestelmässä, jonka keskeinen merkityskategoria ei enää resonoi?
Auktoriteetin skeema – kun totuus ei enää kulje ylhäältä alas
Suomen evankelisluterilainen kirkko on rakentunut historiallisesti ajatukselle, että sillä on erityinen asema totuuden, tradition ja sakramenttien välittäjänä.
Tämä auktoriteettiskeema toimii, jos ihminen kokee:
-
että hengellinen totuus vaatii institutionaalista tulkintaa
-
että oppi sitoo omaatuntoa
-
että yhteisön normit ovat moraalisesti ensisijaisia
Mutta jos yksilö alkaa kokea, että moraalinen arviointi on hänen omalla vastuullaan – eikä delegoitavissa kirkolle – skeema menettää skaalautuvuuttaan.
Kirkon kanta ei enää tunnu yläpuoliselta normilta, vaan yhdeltä mielipiteeltä muiden joukossa.
Eroaminen ei tällöin ole kapina. Se on vastuun ottamista omasta ajattelusta.
Autonomian skeema – kun mittakaava kääntyy
Moni eroamista pohtiva ei halua “vastustaa” kirkkoa. Hän haluaa yksinkertaisesti määritellä identiteettinsä ilman uskonnollista kehystä.
Autonomiaskeema alkaa skaalautua voimakkaammin kuin kuuluvuusskeema.
Kysymys muuttuu:
-
Enkö minä saa määritellä itse, mikä minulle on totta?
-
Tarvitsenko jäsenyyttä yhteisössä, jonka metafyysisiä väitteitä en jaa?
Tässä kohtaa identiteettisuojan dynamiikka kääntyy. Aiemmin kirkkoon kuuluminen suojasi identiteettiä. Nyt identiteetti alkaa suojautua kirkosta.
Me–he -skeeman hälveneminen
Kirkollinen identiteetti on perinteisesti rakentunut yhteisöllisyydelle: me kuulumme tähän traditioon.
Mutta jos ihminen ei enää koe uskonnollista rajaa merkitykselliseksi, me–he -skeema ei skaalaudu. Uskonnollinen kuuluminen ei tunnu moraaliselta ytimeltä, vaan kulttuuriselta jäänteeltä.
Eroaminen ei silloin ole irtiotto ihmisistä – se on irtiotto rajasta, joka ei enää tunnu todelliselta.
Vapautumisen skeema – mutta ilman draamaa
Julkisessa keskustelussa kirkosta eroaminen kehystetään joskus dramaattiseksi vapautumiseksi tai vaihtoehtoisesti petokseksi.
Todellisuudessa monelle se on neutraali, rationaalinen siirtymä.
Ei vihamielisyyttä.
Ei kampanjaa.
Ei kaunaa.
Vain hiljainen päätös: tämä järjestelmä ei enää skaalaudu elämäni keskeiseksi merkitysrakenteeksi.
Taloudellinen rehellisyys
Kirkollisvero on konkreettinen signaali jäsenyydestä. Se ei ole vain maksu palveluista – se on lojaalisuuden symboli.
Jos ihminen ei enää koe jakavansa kirkon maailmankuvaa, onko rehellistä pysyä jäsenenä vain tavan vuoksi?
Jäsenyys ilman sisäistä sitoutumista on institutionaalista inertiaa.
Eroaminen voi olla johdonmukaisuutta.
Entä yhteisö?
Usein esitetään kysymys: menetätkö yhteisön?
Todellisuudessa suurin osa sosiaalisista suhteista ei perustu kirkon jäsenyyteen. Ja jos perustuu, ne harvoin katkeavat juridisen jäsenyyden päättyessä.
Yhteisö ei katoa – sen rakenne vain muuttuu.
Moraalinen pelko
Taustalla voi silti olla hiljainen huoli:
“Entä jos olen väärässä?”
Tämä pelko on ymmärrettävä, koska pelastus–tuho -skeema on kulttuurisesti vahva. Se on syvälle juurtunut narratiivi.
Mutta moraalinen kypsyys tarkoittaa sitä, että ihminen tekee päätöksensä rehellisesti sen tiedon ja kokemuksen varassa, joka hänellä on nyt – ei pelon varassa.
Eroaminen ei ole hyökkäys
On tärkeää sanoa tämä selvästi:
Kirkosta eroaminen ei ole hyökkäys uskovia vastaan.
Se ei ole halveksuntaa traditiota kohtaan.
Se ei ole arvojen romahdus.
Se on mittakaavan muutos.
Kun pyhyysskeema ei enää kanna,
kun auktoriteetti ei enää sido,
kun autonomia skaalautuu vahvemmaksi kuin kuuluvuus,
päätös seuraa loogisesti.
Lopuksi
Kirkko säilyy niille, joille sen skeemat edelleen skaalautuvat voimakkaasti: pyhyys, sakramentti, traditio, yhteisö.
Mutta jos huomaat, että nämä eivät enää ole identiteettisi keskiössä, rehellisyys itseäsi kohtaan on tärkeämpää kuin kulttuurinen inertia.
Eroaminen ei tee sinusta vähemmän moraalista.
Se ei tee sinusta vähemmän yhteiskunnan jäsentä.
Se ei tee sinusta vähemmän ihmistä.
Se voi olla askel kohti identiteettiä, joka on rakennettu suoraan omien havaintojesi, arvojesi ja ajattelusi varaan.
Ja se on – riippumatta päätöksestä – merkki siitä, että olet ottanut kysymyksen vakavasti.
Kommentit
Lähetä kommentti