Evoluution perintö vai universaali laki? Eettisen velvoitteen ankkurit

Meidät on ohjelmoitu selviytymään. Evoluutiopsykologian valossa ihmisen "moraalinen taju" on pitkälti biologinen työkalu, joka on kehittynyt edistämään yhteistyötä ja siten laumamme eloonjäämistä. Kun tunnemme pistoa sydämessämme nähdessämme vääryyttä, kyseessä on usein vuosituhansien aikana hienosäätynyt vaisto: epäsosiaalinen käytös vaarantaa ryhmän koheesion, ja siksi meidät on varustettu empatiakyvyllä.

Mutta tässä kohdassa kriittinen analyytikko pysähtyy. Jos moraali on vain selviytymisstrategia – eräänlainen biologinen algoritmi – voimmeko puhua todellisesta eettisestä velvoitteesta?

Biologinen fakta vs. moraalinen arvo

On tehtävä selvä ero kahden asian välille: sen, miten me tosiasiallisesti toimimme, ja sen, miten meidän tulisi toimia. Empiirisesti voimme osoittaa, että ihminen on taipuvainen altruismiin. Voimme mitata aivojen välittäjäaineita, jotka aktivoituvat auttamistilanteissa. Tämä on arvokasta dataa, mutta se on vasta kuvaus mekanismista, ei peruste velvoitteelle.

Eettinen velvoite sanan varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa jotain, joka sitoo meitä silloinkin, kun se on biologista etuamme tai henkilökohtaista mukavuuttamme vastaan. Jos moraali olisi vain kulttuurinen sopimus tai evoluution oikku, se olisi pohjimmiltaan makuasia – kuin suosikkiväri tai ruokamieltymys. Kuitenkin harva meistä suostuu siihen, että lapsen pahoinpitely olisi vain "makuasia".

Relativismin umpikuja

Nykykeskustelua leimaa usein moraalirelativismi: ajatus siitä, että jokaisella on oma totuutensa ja jokainen kulttuuri määrittelee omat arvonsa. Tämä kuulostaa suvaitsevaiselta, mutta se sisältää loogisen ansan. Jos yhteisön sopimus on moraalin korkein auktoriteetti, meillä ei ole mitään perusteita kritisoida historiassa tapahtuneita vääryyksiä, kuten orjuutta, silloin kun ne olivat "yhteisön sopimuksen" mukaisia.

Jotta voimme sanoa maailman muuttuneen moraalisesti paremmaksi, meidän on oletettava, että on olemassa jokin kiinteä mittapuu, jota kohti olemme liikkuneet. Ilman objektiivista ankkuria – oli se sitten uskonnollinen, luonnon oikeuteen perustuva tai puhdas filosofinen välttämättömyys – puhe eettisestä velvoitteesta jää ontoksi retoriikaksi.

Proteiinimöykky vai moraalinen toimija?

Jos typistämme ihmisen pelkäksi "tarkoituksettomaksi proteiinimöykyksi", joka reagoi ärsykkeisiin, menetämme samalla perustan vaatia toisiltamme vastuuta. Velvoite edellyttää persoonia ja tarkoitusta. Se edellyttää uskoa siihen, että oikea ja väärä eivät ole vain mielen sisäisiä tunnetiloja, vaan todellisuuden rakenteellisia piirteitä.

Eettinen velvoite onkin kenties ihmisyyden suurin mysteeri. Se on ääni, joka vaatii meitä nousemaan itsekkyytemme yläpuolelle silloinkin, kun kukaan ei näe. Se ei ehkä kestä laboratoriotestiä samalla tavalla kuin painovoima, mutta ilman sitä yhteiskuntamme rakenteet romahtaisivat nopeammin kuin korttitalo. Meidän on kohdeltava moraalia ikään kuin se olisi objektiivista – muuten meillä ei ole enää mitään, mihin vedota, kun todellinen epäoikeudenmukaisuus osuu kohdallemme.