Ikuisuus Einsteinin jälkeen

Ikuisuus oli ennen yksinkertainen asia. Se tarkoitti ääretöntä aikaa. Loputonta jatkumoa, joka ulottui taakse ja eteen. Jumala oli “ajan ulkopuolella”, mutta silti ajan Herra. Aika virtasi tasaisesti kuin Newtonin kellokoneisto, ja Jumala seisoi sen yläpuolella.

Sitten tuli Einstein.

Suhteellisuusteorian mukaan ei ole yhtä universaalia “nyt”-hetkeä. Aika ei ole taustakangas, jolla tapahtumat liikkuvat, vaan osa todellisuuden rakennetta. Painovoima hidastaa aikaa. Nopeus muuttaa ajan kulkua. Kahden havaitsijan kellot eivät käy samalla tavalla. Aika ei ole yksi.

Tämä yksin riittää horjuttamaan arkikäsitystä iankaikkisuudesta. Mutta vielä radikaalimpaa on se, että kvanttigravitaation yrityksissä aika saattaa kadota kokonaan perusyhtälöistä. Joissakin teoreettisissa malleissa todellisuuden syvimmällä tasolla ei ole “aikaa” lainkaan — vain suhteita, rakenteita ja todennäköisyyksiä. Aika näyttäisi olevan emergentti ilmiö, vähän kuin lämpötila: todellinen, mutta ei perustava.

Mitä tämä tekee iankaikkisuusteologialle?

Klassinen teismi – Augustinuksesta Akvinolaiseen – määritteli Jumalan ajattomaksi. Jumala ei elä äärettömässä ajassa, vaan yhdessä jakamattomassa “ikuisessa nyt-hetkessä”. Tämä ajatus oli filosofisesti hienostunut jo keskiajalla. Se ei tarkoittanut loputonta sekuntiketjua, vaan olemisen tapaa, joka ei jakaudu ennen- ja jälkeen-hetkiin.

Yllättäen juuri tämä vanha määritelmä saattaa selvitä paremmin kuin populaarimpi mielikuva “äärettömästä ajasta”. Jos aika ei ole fundamentaali, vaan syntyy syvemmästä rakenteesta, iankaikkisuus ei ehkä ole ajan vastakohta vaan sen ontologinen perusta.

Toisin sanoen: iankaikkisuus ei olisi loputonta kestämistä, vaan sellainen olemisen taso, jossa ajallinen eriytyminen ei vielä ole muodostunut.

Tämä ei tee teologiasta tarpeetonta – mutta se pakottaa tarkentamaan käsitteitä. “Ennen aikaa” ei voi tarkoittaa ajallista ennen-hetkeä. “Ikuinen” ei voi tarkoittaa vain loputonta jatkumoa. Ja jos blokkiuniversumi-tulkinta pitää paikkansa, mennyt ja tuleva ovat yhtä todellisia. Silloin Jumalan kaikkitietävyys ei ole tulevaisuuden ennustamista, vaan koko aika-avaruuden näkemistä yhdellä kertaa.

Samalla kysymykset vapaan tahdon, rukouksen ja historian merkityksestä tulevat uudelleen arvioitaviksi. Jos kaikki hetket ovat jo osa rakennetta, mitä tarkoittaa “vaikutus”? Onko muutos kokemus, joka syntyy ajallisen tietoisuuden sisällä?

Moderni fysiikka ei kumoa iankaikkisuutta. Mutta se tekee siitä käsitteellisesti entistä haastavamman. Mitä syvemmälle ymmärrämme ajan rakenteen, sitä oudommaksi käy ajatus ajattomuudesta. Ja ehkä juuri siinä on sen filosofinen arvo: iankaikkisuus ei ole mukava lisä uskonjärjestelmään, vaan raja, jossa kieli alkaa murtua.

Ikuisuus Einsteinin jälkeen ei ole enää ääretön kellon tikitys. Se on kysymys siitä, onko aika itse vain välivaihe todellisuuden syvemmässä arkkitehtuurissa.

Ja jos on, silloin iankaikkisuus ei ole pitempää aikaa.

Se on jotain muuta.