Käsitteiden kerrostumat: Miten vastustajasta tuli myytti

 

Ihmiskunnan historiassa käsitteet ovat harvoin staattisia; ne ovat eläviä organismeja, jotka muuttuvat ympäristönsä ja valtasuhteiden mukaan. Yksi puhuttelevimmista esimerkeistä tästä evoluutiosta on länsimaisen kulttuurin käsitys absoluuttisesta pahasta. Kun poistamme aiheesta tunnepitoisen retoriikan ja puhtaat uskomusväitteet, jäljelle jää kiehtova historiallinen mekaniikka: synteesi, jossa kielitiede, filosofia ja hallinnollinen historia kietoutuvat yhteen.

Nimike vailla persoonaa

Alun perin termi satan ei kantanut mukanaan nykyistä kosmista painolastiaan. Muinaisheprealaisessa kontekstissa ha-satan oli pikemminkin juridinen funktio kuin erillinen olento. Se tarkoitti ”vastustajaa” tai ”syyttäjää” – hahmoa, jonka tehtävänä oli kyseenalaistaa ja koetella. Tässä vaiheessa käsite oli luonteeltaan tekninen ja neutraali, osa taivaallista hallintoa vailla sarvia tai hiilihangon symboliikkaa.

Käännekohta tapahtui niin kutsun Toisen temppelin kauden (n. 500 BCE–70 CE) aikana. Tällöin juutalainen ajattelu kohtasi persialaisen dualismin ja kreikkalaisen filosofian. Tämän kohtaamisen seurauksena abstrakteista rooleista alkoi muotoutua persoonallisia entiteettejä. Kreikankielinen käännös diabolos (panettelija) antoi sanalle uuden, latautuneemman sävyn, ja myöhemmin mukaan sulautui piirteitä kreikkalais-roomalaisesta mytologiasta, kuten Tartaroksen kuvasto ja maanalaiset rangaistusjoet.

Metodologinen mahdottomuus

Tieteellisen tarkastelun kannalta keskustelu yliluonnollisten hahmojen olemassaolosta ajautuu usein loogiseen umpikujaan. Karl Popperin lanseeraama falsifioitavuuden periaate on tässä kohtaa välttämätön työkalu. Jotta väite voisi olla tieteellisesti pätevä, on oltava olemassa teoreettinen koe, joka voisi osoittaa sen vääräksi.

Koska metafyysiset väitteet ”sielujen logistiikasta” tai tuonpuoleisista kärsimyksistä sijaitsevat empiirisen havaintokyvyn ulkopuolella, ne ovat luonteeltaan unfalsifiable. Ne eivät ole oikeita tai vääriä tieteellisessä mielessä – ne ovat tieteellisen metodologian tavoittamattomissa. Tämä selittää sen, miksi keskustelu aiheesta on pysynyt muuttumattomana vuosisatoja: vailla mitattavaa dataa väittely on vain teoreettista varjonyrkkeilyä.

Kulttuurinen synteesi

Paholaiskuva on siis historiallinen konstruktio, ei löytö. Se on rakentunut kerros kerrokselta: heprealaisesta viranhaltijasta, kreikkalaisesta mytologiasta ja keskiaikaisesta kansanperinteestä. Kriittinen analyysi osoittaa, että se, minkä miellämme yhdeksi hahmoksi, on todellisuudessa vuosisatojen aikana tehtyjen kompromissien ja tulkintojen summa.

Kun tarkastelemme myyttejä niiden osien kautta, huomaamme, että ne kertovat enemmän kirjoittajiensa ajasta kuin kohteestaan. Pahan personointi on ollut keino hallita epävarmuutta ja selittää kärsimystä maailmassa, jossa empiiriset selitysmallit olivat vielä puutteellisia. Tänään voimme tarkastella näitä käsitteitä niiden historiallisessa kehyksessä – ei totuuksina, vaan ihmismielen tuottamina ratkaisumalleina olemassaolon suuriin kysymyksiin.