Kun aivot sanovat ”tämän on riitettävä” – Kognitiivinen terminaatiopiste totuuden korvikkeena

Olemme vuosisatoja eläneet siinä ylevässä uskossa, että ihminen on totuutta etsivä eläin. Olemme kuvitelleet, että jos meillä vain on tarpeeksi dataa, aikaa ja laskentatehoa, voimme saavuttaa ”perimmäisen totuuden” – sen suuren oivalluksen, joka selittää kaiken niukkuudesta sielunelämään.

Mutta mitä jos koko perimmäisen totuuden käsite on vain kielellinen metafora? Mitä jos todellisuudessa emme etsi totuutta, vaan optimaalista kohtaa lopettaa ajattelu?

Tervetuloa kognitiivisen terminaatiopisteen äärelle.

Optimointia, ei valaistumista

Kognitiivinen terminaatiopiste on tekninen nimi sille hetkelle, kun aivomme suorittavat hiljaisen ja pragmaattisen luovutusvoiton. Se ei ole merkki tyhmyydestä, vaan päinvastoin: se on merkki korkeasta resurssien hallinnasta. Aivot ovat kallis elin ylläpitää. Ne kuluttavat valtavasti energiaa, ja jokainen sekunti, jonka käytämme syvälliseen pohdintaan, on pois välittömästä toiminnasta ja eloonjäämisestä.

Terminaatiopiste saavutetaan silloin, kun uuden tiedon hankkimisesta saatava hyöty on pienempi kuin sen vaatima vaiva. Se on piste, jossa signaali hukkuu kohinaan ja jossa lisäiteraatiot eivät enää tee mallistamme parempaa, vaan ainoastaan monimutkaisemman. Tässä pisteessä rationalisti toteaa: ”Tämä riittää päätöksentekoon.”

Transsendenssi on vain horisontti

Tämä näkökulma muuttaa tavan, jolla katsomme kaikkea selittämätöntä. Usein kutsumme ”transsendentiksi” asioita, jotka tuntuvat olevan käsityskyvyn ulkopuolella – olipa kyseessä maailmankaikkeuden synty tai tietoisuuden olemus. Kognitiivisen terminaatiopisteen valossa transsendenssi menettää mystisen hohtonsa. Se on vain nimi informaatiolle, joka sijaitsee nykyisen kognitiivisen arkkitehtuurimme horisontin takana.

Se ei ole ”tuonpuoleista”, se on vain ”saavuttamatonta nyt”. Se on kuin yrittäisi renderöidä huippuluokan videopeliä 80-luvun kotitietokoneella: laitteisto ei vain riitä käsittelemään dataa. Totuus ei siis pakene meitä siksi, että se olisi pyhää, vaan siksi, että meidän kielellinen ja looginen ilmaisuvoimamme loppuu kesken.

Yksilöllinen totuus on kapasiteettikysymys

Ehkä hätkähdyttävin oivallus on se, että kognitiivinen terminaatiopiste on syvän yksilöllinen. Se määräytyy sen mukaan, miten tehokkaasti ihminen kykenee omaksumaan ja integroimaan tietoa.

Älykkyys ei välttämättä ole sitä, että tietää enemmän, vaan sitä, että kykenee siirtämään terminaatiopistettä hieman pidemmälle kuin muut – näkemään hieman enemmän signaalia siellä, missä muut näkevät vain kohinaa. Mutta samalla se on ansa. Erittäin kyvykkäät aivot voivat rakentaa niin monimutkaisia ja hienostuneita rakennelmia, että ne eivät koskaan löydä terminaatiopistettä, vaan hukkuvat analyysiparalyysiin tai loputtomaan regressioon.

Loppupäätelmä: Nöyryys algoritmin edessä

Meidän on ehkä hyväksyttävä, että olemme kuin kalkkunoita, jotka yrittävät ymmärtää teurastajan mieltä. Voimme rakentaa hienoja malleja ja uskoa niihin, mutta loppujen lopuksi olemme vankina omassa kognitiivisessa karsinassamme.

Kognitiivisen terminaatiopisteen tunnistaminen on kuitenkin vapauttavaa. Kun ymmärrämme, että ”totuutemme” on vain resurssien allokointipäätös, voimme lopettaa turhan transsendentin tuskan ja keskittyä olennaiseen: mallien päivittämiseen, niukkuuden hallintaan ja siihen, että uskallamme toimia, vaikka emme tiedäkään kaikkea.

Lopulta viisaus ei ole perimmäisen totuuden löytämistä, vaan sen tietämistä, milloin on aika lopettaa miettiminen ja alkaa elää.