Normatiiviset rajat kompleksisessa ympäristössä

Yhteiskunnalliset keskustelut ajautuvat yhä useammin umpikujaan, jossa vastapuolia ei erottele niinkään faktat kuin se, mihin kohtaan kompleksisuutta vedetään normatiivinen raja. Usein tämä raja esitetään itsestään selvänä, jopa teknisenä – vaikka kyse on aina arvovalinnasta.

Kompleksinen yhteiskunta ei ole järjestelmä, jossa syy–seuraus-suhteet ovat lineaarisia tai tulokset helposti ennustettavia. Markkinat, instituutiot ja yksilöiden valinnat muodostavat dynaamisen kokonaisuuden, jossa samat mekanismit voivat tuottaa sekä toivottuja että ei-toivottuja seurauksia. Tässä ympäristössä politiikka ei voi olla pelkkää optimointia, vaan se on väistämättä rajanvetoa.

Normatiivinen raja syntyy aina siitä, mikä ilmiö tulkitaan hyväksyttäväksi järjestelmän ominaisuudeksi ja mikä määritellään korjattavaksi ongelmaksi. Esimerkiksi tuloerot voidaan nähdä joko kannustinjärjestelmän seurauksena tai epäoikeudenmukaisena kasautumisena. Molemmat tulkinnat voivat nojata samoihin empiirisiin havaintoihin, mutta johtaa täysin eri politiikkasuosituksiin.

Usein tämä rajanveto naamioidaan tekniseksi realismiksi. Puhutaan “rakenteista”, “välttämättömyyksistä” tai “instituutioiden logiikasta”, ikään kuin normatiivinen päätös olisi jo tehty luonnonlain tasolla. Todellisuudessa kyse on siitä, mitä pidämme hyväksyttävänä hintana tehokkuudesta, vakaudesta tai kasvusta – ja kenelle nämä kustannukset kohdistuvat.

Kompleksisuuden korostaminen toimii joskus myös retorisena suojamuurina. Kun järjestelmä kuvataan riittävän monimutkaiseksi, voidaan väittää, että vaihtoehdot ovat epärealistisia tai vaarallisia. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että myös nykytila on seurausta aiemmista normatiivisista valinnoista. Status quo ei ole neutraali lähtökohta, vaan historiallisesti muotoutunut kompromissi.

Kestävä yhteiskunnallinen keskustelu ei edellytä ristiriidattomuutta, vaan rehellisyyttä rajanvedoista. On eri asia sanoa “tämä ratkaisu on paras mahdollinen” kuin sanoa “tämä ratkaisu heijastaa arvoja, joita pidämme tärkeämpinä kuin vaihtoehtoisia arvoja”. Ensimmäinen teeskentelee objektiivisuutta, jälkimmäinen tunnustaa vastuun.

Kompleksisessa ympäristössä normatiiviset rajat ovat väistämättömiä. Kysymys ei ole siitä, voidaanko ne poistaa, vaan siitä, tehdäänkö ne näkyviksi vai piilotetaanko ne teknisen kielen taakse. Juuri tässä kulkee älyllisen rehellisyyden raja.