Objektiivisuuden illuusiosta kognitiiviseen suodattimeen
Kun ihminen lukee tekstiä – olipa se perustuslaki, käyttöohje tai Raamattu – hän ei toimi passiivisena tallentimena. Ihmismieli on aktiivinen prosessori, joka peilaa uutta informaatiota olemassa oleviin hermoverkkoihin. Tämä ilmiö, jota kutsutaan skeemavetoiseksi prosessoinniksi, tarkoittaa, että katsomuksemme eivät ole muuttumattomia totuuksia, vaan jatkuvasti päivittyviä malleja.
Tulkinnan kolme estettä
Katsomusten yhtenäisyys kaatuu tyypillisesti kolmeen rakenteelliseen tekijään:
Kontekstuaalinen etäisyys: Teksti, joka on kirjoitettu tuhansia vuosia sitten eri kielellä ja kulttuurissa, vaatii "siltaamista". Koska alkuperäinen konteksti on kadonnut, lukija täyttää tyhjät kohdat oman aikansa arvoilla.
Vahvistusharha (Confirmation Bias): Ihminen poimii katsomuksestaan ne osat, jotka tukevat hänen nykyistä maailmankuvaansa, ja sivuuttaa ne, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa.
Kielellinen väljyys: Abstraktit käsitteet kuten "hyvyys", "oikeudenmukaisuus" tai "vapaus" eivät ole vakioita. Niiden merkitys muuttuu sosiaalisen konsensuksen mukana.
Konsensus vai konflikti?
Yhteiskunnan kannalta katsomusten tulkinnanvaraisuus on kaksoisteräinen miekka. Toisaalta se mahdollistaa joustavuuden ja arvojen evoluution: uskonnolliset tai poliittiset liikkeet voivat uudistua ilman, että niiden perusteoksia kirjoitetaan uusiksi. Toisaalta se luo pohjan polarisaatiolle. Jos kaksi ihmistä lukee saman tekstin ja päätyy täysin vastakkaisiin moraalisiin johtopäätöksiin, vika ei ole tekstissä vaan tulkintakehyksessä.
Empiirinen havainto: Subjektiivisuuden vääjäämättömyys
Jos katsomukset olisivat objektiivisia ja yksiselitteisiä, näkisimme historiassa konvergenssia – eli katsomusten lähentymistä yhtä pistettä kohti. Sen sijaan havaitsemme jatkuvaa divergenssiä: uusia kirkkokuntia, poliittisia siipiä ja ideologisia alalajeja syntyy jatkuvasti.
Tämä "lajiutuminen" on todiste siitä, ettei ole olemassa yhtä "oikeaa" tulkintaa, joka pystyisi ohittamaan ihmisen kognitiiviset suodattimet.
Johtopäätös: Maailmankatsomus on enemmänkin peili kuin ikkuna. Se ei näytä todellisuutta sellaisena kuin se on, vaan heijastaa katsojan omat arvot, pelot ja ympäristön vaikutukset takaisin. Tämän myöntäminen on ensimmäinen askel kohti intellektuaalista rehellisyyttä.
Kommentit
Lähetä kommentti