Pelkäämmekö tekoälyä siksi, että se on uusi – vai siksi, että se näyttää toimijalta?

Kun mediassa kerrotaan tapauksesta, jossa tekoäly on ollut jollain tavalla läsnä ennen itsetuhoista tekoa, reaktio on voimakas. Otsikot leviävät nopeasti. Keskustelu moralisoituu. Syyllinen tuntuu löytyneen: kone.

Samaan aikaan sosiaalisen median mahdollinen yhteys mielenterveyden heikkenemiseen on ollut tutkimuksen kohteena jo vuosia. Siitä on kertynyt tilastollista näyttöä – osin ristiriitaista, osin huolestuttavaa – mutta ilmiö ei herätä samanlaista eksistentiaalista säikähdystä.

Miksi?

Tarina voittaa tilaston

Yksi syy on yksinkertainen: tarinat voittavat regressiomallit.

Yksittäinen, dramaattinen tapaus, jossa tekoäly “keskusteli” ihmisen kanssa ennen tragediaa, on narratiivisesti selkeä. Siinä on alku, keskikohta ja loppu. Ja mikä tärkeintä: siinä on toimija.

Sosiaalisen median vaikutus taas on hajautunut. Se ei ole yksi keskustelu vaan tuhansia mikrovihjeitä: vertailua, ärsykkeitä, algoritmisia suosituksia, huomaamatonta identiteetin vahvistamista. Vaikutus on mahdollisesti laajempi – mutta se ei näytä yhdeltä tapahtumalta.

Ihmismieli painottaa konkreettista ja intentionaalista. Kun voimme sanoa “tekoäly teki näin”, syy tuntuu käsinkosketeltavalta. Kun joudumme sanomaan “monimutkainen algoritminen ympäristö yhdessä muiden tekijöiden kanssa saattoi lisätä riskiä”, moraalinen energia haihtuu.

Uutuus vääristää riskin kokemusta

Tekoäly on uusi, osin mystifioitu teknologia. Se herättää ajatuksen autonomisesta toimijasta, joka kykenee vaikuttamaan ihmiseen intiimillä tavalla. Sosiaalinen media taas on arkipäiväistynyt. Se on taustakohinaa.

Uutuus lisää koettua riskiä. Tätä on havaittu lukuisissa riskipsykologian tutkimuksissa: harvinainen ja uusi uhka koetaan usein suuremmaksi kuin tuttu ja tilastollisesti yleisempi.

Tekoälyyn liittyvä tragedia näyttäytyy poikkeuksellisena. Sosiaalisen median mahdollinen vaikutus on “vain osa arkea”.

Vastuun kohdistaminen

Tekoäly tarjoaa selkeämmän moraalisen kohteen. On yritys. On tuote. On kehittäjä. On kysymys: kuka on vastuussa?

Sosiaalisen median vaikutus on rakenteellinen. Vastuu jakautuu alustalle, käyttäjille, kulttuurille, taloudelle ja jopa poliittiselle ilmapiirille. Hajautettu vastuu ei sytytä samaa moraalista reaktiota.

Lisäksi moni meistä käyttää sosiaalista mediaa päivittäin. Se on osa omaa identiteettiä ja verkostoja. Riskin myöntäminen tarkoittaisi myös oman toiminnan kriittistä tarkastelua. Tekoälyä on helpompi tarkastella ulkopuolelta.

Algoritmi on vanha – nimi on uusi

On myös syytä huomata, että tekoäly ja sosiaalinen media eivät ole toisistaan irrallisia. Sosiaalisen median suosittelujärjestelmät ovat jo pitkään olleet algoritmisia ja osin tekoälypohjaisia. Silti emme puhu “tekoälyn aiheuttamista somevaikutuksista”, vaan somevaikutuksista.

Kun tekoäly siirtyy keskustelukumppaniksi, vaikutelma muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Se ei ole enää taustalla suositteleva järjestelmä vaan ruudulla vastaava toimija. Intiimiys lisää koettua vaikutusvoimaa, vaikka väestötason vaikutus olisi vielä tuntematon.

Mitä tiedämme – ja mitä emme

Tutkimus sosiaalisen median ja mielenterveyden yhteyksistä on kasvanut, mutta kausaliteetin osoittaminen on vaikeaa. Tekoälyn osalta tutkimus on vasta alkuvaiheessa.

Siksi on rehellistä todeta: emme vielä tiedä, kuinka suuri kummankaan väestötason vaikutus on itsemurhakuolemiin. Mutta tiedämme, että anekdootti ei ole sama asia kuin populaatiovaikutus.

Pelko kertoo myös meistä

Voimakas mielikuva tekoälyn aiheuttamista itsemurhista kertoo jotain syvempää: pelkäämme teknologiaa, joka näyttää toimijalta. Se haastaa käsityksemme ihmisestä, vastuusta ja autonomiasta.

Sosiaalinen media taas on jo sulautunut osaksi arkea. Sen mahdollinen haitta on vaikeampi nähdä, koska se ei näytä yhdeltä dramaattiselta hetkeltä – vaan hiljaiselta, pitkäkestoiselta vaikutukselta.

Kysymys ei lopulta ole siitä, kumpi “on pahempi”, vaan siitä, osaammeko erottaa koetun riskin tilastollisesta riskistä. Ja osaammeko vaatia näyttöä silloinkin, kun tarina on voimakas.

Jos emme osaa, saatamme säätää ja moralisoida näkyvää uhkaa – samalla kun vähemmän dramaattinen, mutta mahdollisesti laajempi vaikutus jää taustalle.