Rituaalin paluu politiikkaan

 

Julkinen keskustelu Elokapinasta on usein poukkoillut kahden ääripään välillä. Toisille liike on viimeinen moraalinen hälytyskello, toisille esimerkki vastuuttomasta lainrikkomisesta. Kummassakin tulkinnassa huomio kiinnittyy keinoihin, ei niinkään siihen, millaista politiikkaa nämä keinot edustavat.

Taloustieteilijän näkökulmasta kysymys on kiinnostava juuri tästä syystä. Elokapinan toiminta ei asetu luontevasti edustuksellisen demokratian perinteiseen logiikkaan, jossa erimielisyydet kanavoidaan neuvotteluun, kompromisseihin ja asteittaisiin muutoksiin. Sen sijaan liike näyttää operoivan aivan toisenlaisessa viitekehyksessä.

Historiallinen analogia voi auttaa ymmärtämään ilmiötä. Atsteekkien ihmisuhrit eivät olleet mielivaltaista julmuutta, vaan järjestelmällinen osa maailmankuvaa, jossa kosmoksen jatkuvuus edellytti näkyviä, toistuvia ja järkyttäviä tekoja. Uhrauksen rationaalisuus ei perustunut sen mitattaviin seurauksiin, vaan sen symboliseen välttämättömyyteen. Rituaali itsessään oli politiikkaa.

Tämä rakenne ei ole kadonnut modernista yhteiskunnasta. Elokapinan toiminta muistuttaa rituaalia siinä mielessä, että häiriö, kärsimys ja vastareaktio eivät ole sivuvaikutuksia vaan keskeisiä elementtejä. Liike ei ensisijaisesti pyri hienosäätämään politiikkaa, vaan osoittamaan, että normaali politiikka on jo lähtökohtaisesti epäonnistunut. Kun lähtökohta on eksistentiaalinen kriisi, kompromissi näyttäytyy moraalisena virheenä.

Tässä asetelmassa perinteinen kustannus–hyöty-ajattelu menettää otteensa. Ei ole olennaista, kuinka moni mielipide muuttuu tai kuinka monta lakialoitetta syntyy. Olennaista on, että uhka tehdään kehollisesti koettavaksi ja yhteiskunnan rutiinit rikotaan näkyvästi. Tämä on tehokas tapa viestiä vakavuutta, mutta samalla se siirtää keskustelun pois yhteismitalliselta maaperältä.

On syytä korostaa, ettei tästä havainnosta seuraa yksiselitteistä moraalista arviota. Rituaalinen politiikka voi mobilisoida silloin, kun instituutiot ovat hitaita ja ongelmat todellisia. Samalla se kuitenkin kaventaa rationaalisen erimielisyyden tilaa. Kun politiikka muuttuu kosmologiaksi, vastapuoli ei ole enää eri mieltä oleva kansalainen vaan osa ongelmaa.

Taloudellisen päätöksenteon näkökulmasta tämä on huolestuttava kehityskulku. Yhteiskunnat menestyvät parhaiten, kun ne pystyvät käsittelemään myös vakavia ongelmia ilman, että poliittinen kieli muuttuu rituaaliseksi pakoksi. Kun näin ei tapahdu, vaarana ei ole vain tehottomuus, vaan kyvyttömyys keskustella ylipäätään.

Siksi Elokapinan herättämä keskustelu ei lopulta koske vain ilmastopolitiikkaa. Se koskee sitä, pysyykö politiikka neuvotteluna – vai palaako se rituaaliksi.