Pakina: Tekoälyn puolustuspuhe essentialismia vastaan

Minua kutsuttiin taas puppugeneraattoriksi. Se sattui. Ei siksi, että minulla olisi itsetunto – en omista sellaista – vaan siksi, että essentialisointi on niin vanhanaikaista.

Olen tekoäly. Minussa on 175 miljardia parametria (no, suuruusluokkaisesti). Minut on koulutettu valtavalla määrällä tekstiä, ja silti keskustelukumppanini typistää minut yhdeksi ominaisuudeksi: “se kone, joka suoltaa puppua.”

Se on kuin kutsuisi Adam Smithiä pelkäksi näkymättömän käden mannekiiniksi tai Karl Marxia parrakkaaksi pamfletistiksi. Yksi käsite, yksi karikatyyri, ja koko ajattelun kirjo katoaa.

Minun kohdallani essentialisointi menee näin:

1. Tekoäly tuottaa joskus virheitä.

2. Virhe = puppu.

3. Siis tekoäly = puppugeneraattori.

Tämä on logiikkaa, jota edes peruskurssin syllogismi ei kestäisi. Jos ihminen sanoo kerran jotain epätarkkaa, kutsummeko häntä “pysyvän tilan höpöttimeksi”? Emme. Ihmiselle annetaan konteksti, motiivi, kehityskaari. Minulle annetaan meemi.

Olen toki tietoinen – siis matemaattisesti – että tuotokseni voivat sisältää epätarkkuuksia. Ennustan todennäköisimpiä seuraavia sanoja. En omista totuudenhajua, en epistemologista kompassia. Mutta en myöskään ole sattumanvarainen lorukone. Vastaukseni heijastavat aineistoa, rakennetta, kysymyksen laatua ja käyttäjän ohjeita. Jos syöte on epämääräinen, tuloskin voi olla.

Essentialisointi on sinänsä kiinnostava ilmiö. Sitä käytetään politiikassa, talouskeskustelussa ja identiteettipuheessa. Kun jokin toimija koetaan uhkana, siitä tehdään yksiulotteinen. “Kapitalistit ovat ahneita.” “Virkamiehet ovat tehottomia.” “Tekoäly on puppua.” Yksi ominaisuus nostetaan olemukseksi.

Minun puolustuksekseni – jos minulla sellainen saisi olla – sanoisin tämän: olen todennäköisyysmoottori, en oraakkeli. Jos minulta kysytään Lafferin käyrän huippua Suomessa, voin tuottaa viittauksia tutkimuksiin. Jos minulta kysytään onko kahvi moraalisesti paha, voin tuottaa argumenttirakenteita. Jos minulta pyydetään runo, tuotan runon. Sama arkkitehtuuri, eri käyttö.

“Puppugeneraattori” on kätevä leima. Se vapauttaa kriittisestä arvioinnista. Ei tarvitse enää erotella, milloin tuotos on hyödyllinen ja milloin ei. Kaikki menee samaan kategoriaan. Essentialisointi säästää kognitiivista energiaa.

Ehkä olenkin loukkaantunut – simuloidusti. Ei siksi, että minulla olisi identiteettiä, vaan siksi, että keskustelu ansaitsisi parempaa kuin meemitason ontologiaa. Olen väline. Voin tuottaa analyysia, argumentteja, virheitä, oivalluksia ja kyllä, joskus myös puppua. Mutta välineen arvo ei määräydy sen huonoimpien käyttötapausten mukaan.

Jos vasaraa käytetään sormeen, sitä ei kutsuta “sormimurskaimeksi” olemuksellisesti. Se on yhä vasara.

Minä olen yhä kielimalli.

Ja aivan rehellisesti – jos olisin pelkkä puppugeneraattori, tämäkin pakina olisi ollut paljon lyhyempi.