Tuppisuun testamentti: Miksi puhumme säästä, vaikka vettä sataa?

 

Suomalaisessa mielenmaisemassa hiljaisuus on perinteisesti ollut kultaa, ja turha lätinä on katsottu joko epärehellisyydeksi tai merkiksi orastavasta mielenterveysongelmasta. Meillä on pitkä historia ”asialinjalla” pysymisestä. Jos ei ole asiaa, ei avata suuta. Siksi fatiaattinen viestintä – eli puhe, jonka ainoa tarkoitus on pitää yllä sosiaalista yhteyttä – kohtaa Suomessa usein epäluuloisen vastaanoton.

Kun tuntematon toivottaa bussipysäkillä hyvää ystävänpäivää tai naapuri kommentoi sateista marraskuuta, monen suomalaisen sisäinen prosessori menee jumiin. ”Miksi tuo puhuu minulle? Mitä se haluaa? Miksi se toteaa itsestäänselvyyksiä säästä?”

Hissin kauhu ja sanaton sopimus

Suomalainen fatiaattinen viestintä on perinteisesti ollut äärimmäisen säästeliästä. Se on se lyhyt nyökkäys, jolla kuitataan toisen olemassaolo ilman, että kumpikaan joutuu sitoutumaan keskusteluun. Se on kielen minimiannos, jolla vältetään sosiaalinen konflikti.

Nykypäivän pirstaloituneessa maailmassa tämä "sanaton sopimus" on kuitenkin murtumassa. Kansainvälistyminen ja digitaalinen kulttuuri ovat tuoneet mukanaan tarpeen näkyvämmälle huomioimiselle. Kun joku rikkoo hiljaisuuden ystävänpäivätoivotuksella, hän ei yritä teeskennellä, että olette parhaita kavereita. Hän yrittää rakentaa pienen, hataran sillan kahden vieraan välille.

P-arvosta puhekulttuuriin

Kriittinen analyytikko voisi kysyä: onko tästä puheesta mitään hyötyä? Empiirisesti katsottuna fatiaattinen viestintä toimii yhteiskunnan voiteluaineena. Se laskee stressitasoja ja vähentää ulkopuolisuuden tunnetta. Vaikka viesti – kuten ”hyvää ystävänpäivää” – tuntuisi loogisesti epätarkalta tuntemattomalle sanottuna, sen sosiaalinen validiteetti on korkea. Se viestii: ”Olemme samassa veneessä, tässä samassa harmaassa maassa.”

Jos poistaisimme suomalaisesta arjesta kaiken fatiaattisen höpötyksen, jäljelle jäisi vain kylmä asiointi. Kauppareissut olisivat robottimaisia transaktioita ja taloyhtiön pihat muuttuisivat miinakentiksi, joissa katseet väistelevät toisiaan.

Hiljaisuuden ja höpötyksen synteesi

Suomalainen tarvitsee tilaa, mutta suomalainen tarvitsee myös tulla nähdyksi. Ehkä meidän pitäisi antaa fatiaattiselle viestinnälle enemmän arvoa juuri siksi, että se on meille vaikeaa. Se, että joku jaksaa sanoa jotain ”turhaa”, on merkki siitä, että hän välittää yhteisestä ilmapiiristä enemmän kuin omasta mukavuusalueestaan.

Kun seuraavan kerran joku tuntematon toivottaa sinulle hyvää jotakin, älä analysoi sanojen sanakirjamääritelmiä. Älä mieti, oletteko todella ystäviä tai onko päivä objektiivisesti hyvä. Hyväksy se fatiaattisena kädenpuristuksena. Se on pieni vakuutus siitä, että tässä maassa asuu yhä ihmisiä, ei vain erillisiä yksilöitä.