Hyvinvointivaltio, verotus ja yksityinen sektori – mitä tutkimus todella sanoo?

 

Hyvinvointivaltio, verotus ja yksityinen sektori – mitä tutkimus todella sanoo?

 

 

Luku 1. Johdanto: mikä on varsinainen kiistakysymys?

 

Taloudellisessa keskustelussa hyvinvointivaltion, verotuksen ja yksityisen sektorin suhde esitetään usein vastakkainasetteluna. Yhden tulkinnan mukaan julkiset tulonsiirrot ja palvelut vakauttavat yhteiskuntaa, tukevat ostovoimaa ja luovat edellytyksiä myös yritystoiminnalle. Toisen tulkinnan mukaan korkea verotus heikentää työnteon, investointien ja riskinoton kannustimia juuri silloin, kun talous tarvitsisi enemmän tuottavuuskasvua ja yksityistä pääomanmuodostusta. Molemmissa näkökulmissa on tutkimuksellisesti relevantteja kysymyksiä, mutta ne koskevat osin eri ilmiöitä.

Tämän artikkelin tavoitteena ei ole ratkaista arvo- tai puoluekiistaa siitä, kuinka laaja hyvinvointivaltion tulisi olla. Se on normatiivinen kysymys: ihmiset voivat hyväksyä erilaisia tulonjaon, riskienjaon ja julkisen vastuun painotuksia, vaikka he olisivat samaa mieltä taloudellisista vaikutusmekanismeista. Artikkelin kysymys on empiirisempi: mitä tutkimustieto sanoo hyvinvointivaltion, kotimaisen kysynnän, verotuksen ja yksityisen sektorin suorituskyvyn välisistä yhteyksistä?

Tämä erottelu on tärkeä, koska talouspoliittinen keskustelu sekoittaa usein kolme kysymystä. Ensimmäinen koskee hyvinvointivaltion perusteita: kuinka paljon tuloja, riskejä ja palveluja tulisi jakaa julkisesti. Toinen koskee kysyntää: voiko kotitalouksien ostovoiman vahvistaminen lisätä yritysten myyntiä ja tasata suhdanteita. Kolmas koskee pitkän aikavälin kasvua: miten verotus, kannustimet, investoinnit, osaaminen ja tuottavuus vaikuttavat siihen, kuinka paljon kansantalous kykenee tuottamaan tulevaisuudessa. Jos nämä kolme kysymystä sulautetaan yhdeksi, johtopäätökset muuttuvat helposti liian yksinkertaisiksi.

Suomen ajankohtainen taloustilanne tekee tästä erottelusta erityisen tarpeellisen. OECD:n huhtikuussa 2026 julkaistun kasvua ja kilpailukykyä käsittelevän raportin mukaan Suomen taloudellinen suorituskyky on jäänyt viime vuosikymmenellä OECD-keskiarvosta, tuottavuuskasvu on heikentynyt ja pitkän aikavälin finanssikestävyys edellyttää laaja-alaisia rakenteellisia uudistuksia. OECD nostaa esiin muun muassa investointien laadun, kaupan ja suorien ulkomaisten investointien esteet, tutkimus- ja kehityspanostukset sekä riskipääoman merkityksen. Tämä ei tarkoita, että kotimainen kysyntä olisi yhdentekevää, vaan sitä, että Suomen pitkän aikavälin ongelmaa ei voi uskottavasti kuvata pelkästään ostovoiman puutteeksi (OECD 2026).

Myös lyhyen aikavälin suhdannekuva on monisyinen. Euroopan komission marraskuun 2025 ennusteen mukaan Suomen talouskasvu oli hyvin heikkoa vuonna 2025, mutta sen odotettiin nopeutuvan 2026–2027 kotimaisen kysynnän, kulutuksen ja investointien elpyessä. Samassa ennusteessa julkisen velkasuhteen arvioitiin kuitenkin nousevan 82,5 prosentista bruttokansantuotteesta vuonna 2024 noin 92,3 prosenttiin vuonna 2027. Tämä asettaa rajoituksia politiikalle: ostovoimaa vahvistavat toimet voivat tukea kysyntää, mutta niiden rahoitus ja pitkän aikavälin vaikutukset on arvioitava erikseen (European Commission 2025).

Kansainvälisen valuuttarahaston vuoden 2026 Suomi-arviossa ongelmakenttä kuvataan samansuuntaisesti. IMF:n mukaan toipuminen vuoden 2023 laskusuhdanteesta oli hidasta, yksityinen kulutus jäi vaimeaksi ja rakentamisen investoinnit laskivat. Samalla se korosti, että julkinen velka on kasvanut nopeasti, ja politiikkaprioriteetteihin kuuluvat sekä finanssipoliittinen sopeutus että rakenteelliset uudistukset kasvupotentiaalin vahvistamiseksi (IMF 2026). Näin ollen sekä kysyntä- että tarjontapuolen tekijät ovat läsnä, mutta ne vaikuttavat eri aikahorisonteissa ja eri mekanismien kautta.

Artikkelin keskeinen käsitteellinen lähtökohta on seuraava: lyhyen aikavälin kysyntävaikutus ja pitkän aikavälin tuottavuusvaikutus eivät ole sama asia. Jos kotitalouksien käytettävissä olevat tulot kasvavat, kulutus voi lisääntyä nopeasti. Tämä voi parantaa etenkin kotimarkkinapalveluiden liikevaihtoa. Sen sijaan tuottavuuden kasvu tarkoittaa, että samoilla työ-, pääoma- ja osaamispanoksilla saadaan aikaan enemmän arvonlisää. Se liittyy teknologiaan, organisaatioihin, osaamisen kohdentumiseen, investointeihin ja yritysten uusiutumiseen. Kysynnän kasvu voi olla hyödyllistä, mutta se ei automaattisesti tuota tuottavuuskasvua.

Tästä seuraa myös artikkelin menetelmällinen periaate. Jokainen politiikkaväite on arvioitava täsmällisen mekanismin kautta. Jos väitetään, että sosiaaliturvan vahvistaminen edistää talouskasvua, on erotettava, tarkoitetaanko lyhyen aikavälin kulutuskysyntää, työmarkkinoiden toimintaa, riskinoton helpottumista vai pidemmän aikavälin inhimillistä pääomaa. Jos taas väitetään, että verojen alentaminen vahvistaa yksityistä sektoria, on osoitettava, tapahtuuko vaikutus työn tarjonnan, uravalintojen, investointien, yritysten sijaintipäätösten vai veropohjan laajenemisen kautta. Ilman tätä täsmennystä keskustelu jää iskulauseiden tasolle.

Tässä artikkelissa hyvinvointivaltio ymmärretään instituutioiden kokonaisuudeksi, joka järjestää julkisia palveluja, sosiaalivakuutusta ja tulonsiirtoja. Yksityinen sektori tarkoittaa markkinaehtoista tuotantoa, investointeja ja työllisyyttä kotitalouksien, yritysten ja kansainvälisen kaupan vuorovaikutuksessa. Verotusta tarkastellaan sekä rahoitusmekanismina että kannustinjärjestelmänä. Kannustinvaikutuksella tarkoitetaan sitä, että taloudelliset valinnat voivat muuttua, kun työn, säästämisen, investoinnin tai yrittäjyyden nettotuotto muuttuu. Vaihtoehtoiskustannus puolestaan tarkoittaa parhaan menetetyn vaihtoehdon arvoa: esimerkiksi verovarojen käyttö yhteen tarkoitukseen sulkee pois niiden käytön toiseen.

Artikkelin myöhemmissä luvuissa tarkastellaan näitä kysymyksiä erillisinä mutta toisiinsa liittyvinä kokonaisuuksina. Ensin erotetaan kysynnän kasvu tuottavuuden kasvusta. Sen jälkeen arvioidaan sosiaaliturvan vaikutuksia koheesioon, kulutuksen tasaamiseen ja työmarkkinoihin. Seuraavaksi käsitellään rahajärjestelmää ja niukkuutta: fiat-raha ei poista resurssirajoitteita. Tämän jälkeen tarkastellaan verotusta sekä tulonjaon että kannustimien näkökulmasta, kotimarkkinoiden ja viennin suhdetta sekä sitä, millä ehdoilla politiikkatoimia voidaan pitää perusteltuina. Tavoitteena ei ole julistaa voittajaa poliittisessa kiistassa, vaan tehdä näkyväksi, mitä tutkimus pystyy tukemaan ja missä epävarmuus edelleen alkaa.

Luvun yhteenveto

Hyvinvointivaltion ja yksityisen sektorin suhdetta ei voi arvioida yhdellä akselilla. On erotettava toisistaan arvokysymys julkisen vastuun laajuudesta, lyhyen aikavälin kysyntävaikutukset sekä pitkän aikavälin tuottavuus- ja kannustinvaikutukset. Suomen nykytilanteessa tutkimuslähteet viittaavat yhtä aikaa heikkoon kasvuun, vaimeaan yksityiseen kysyntään, julkisen talouden paineisiin ja pitkän aikavälin tuottavuushaasteisiin. Siksi myöhempi analyysi on rakennettava mekanismien, aikahorisonttien ja kustannusten erottelulle.

Lähteet

European Commission (2025). Economic forecast for Finland, Autumn 2025.

IMF (2026). Finland: 2026 Article IV Consultation – Press Release; Staff Report; and Statement by the Executive Director for Finland.

OECD (2026). Foundations for Growth and Competitiveness 2026. OECD Publishing, Paris.

 

Hyvinvointivaltio, verotus ja yksityinen sektori – mitä tutkimus todella sanoo?

Luku 2. Kysyntä ei ole sama asia kuin tuottavuus

 

Kun väitetään, että sosiaaliturvan kasvattaminen vahvistaa yritystoimintaa, väite voi tarkoittaa kahta eri asiaa. Ensinnäkin se voi tarkoittaa, että kotitalouksien suurempi käytettävissä oleva tulo lisää kulutuskysyntää. Toiseksi se voi tarkoittaa, että talouden pitkän aikavälin tuotantokyky, eli tuottavuus, paranee. Nämä vaikutusketjut eivät ole samoja. Ensimmäinen koskee ennen kaikkea kysyntää ja suhdanteita, toinen tuotantopotentiaalia ja elintason kestävää kasvua.

2.1. Mitä kotimaisen ostovoiman kasvu voi tehdä?

Kotimaisen ostovoiman lisääntyminen voi kasvattaa kulutusta, jos kotitaloudet käyttävät lisätulosta merkittävän osan tavaroihin ja palveluihin. Taloustieteessä tätä kuvataan käsitteellä rajakulutusalttius: se kertoo, kuinka suuri osa yhden lisäeuron tuloista käytetään kulutukseen eikä säästetä tai velkoja vähennetä. Rajakulutusalttius ei ole kaikilla kotitalouksilla sama. Se on tyypillisesti suurempi kotitalouksilla, joilla on vähän likvidejä säästöjä tai jotka kokevat taloudellista epävarmuutta.

Uudempi kokeellinen tutkimus tukee sitä, että tulonsiirrot voivat lisätä kulutusta selvästi. Bartik ym. (2024) tarkastelevat kokeellista asetelmaa, jossa osa osallistujista sai 1 000 dollarin kuukausittaisen rahansiirron kolmen vuoden ajan ja vertailuryhmä 50 dollaria kuukaudessa. Suurempi siirto lisäsi mitattuja kotitalousmenoja vähintään 300 dollarilla kuukaudessa, ja kulutusvaikutus näkyi erityisesti asumisessa, ruoassa ja autoiluun liittyvissä menoissa. Tutkimus ei kuitenkaan osoita, että kulutuksen kasvu muuttuisi sellaisenaan kansantalouden pitkän aikavälin tuottavuuskasvuksi.

Kysyntävaikutus voi silti olla taloudellisesti merkityksellinen. Jos taloudessa on vajaakäyttöä, työttömyyttä ja yrityksillä käyttämätöntä kapasiteettia, lisäkysyntä voi nostaa tuotantoa lyhyellä aikavälillä. Vaikutus kohdistuu erityisesti toimialoihin, joiden tuotteet ja palvelut ostetaan paikallisesti ja nopeasti, kuten vähittäiskauppaan, ravintoloihin, kotitalouspalveluihin ja osaan henkilökohtaisista palveluista. Tässä mielessä ostovoiman kasvu voi parantaa tiettyjen yritysten myyntinäkymiä ilman, että talouden rakenteellinen tehokkuus muuttuu.

Suomen lähiajan suhdannekuvassa tämä erottelu on relevantti. Euroopan komission marraskuun 2025 ennusteen mukaan Suomen talouskasvun odotettiin vahvistuvan vuonna 2026 muun muassa yksityisen kulutuksen ja investointien elpymisen seurauksena. IMF puolestaan arvioi tammikuussa 2026, että yksityinen kulutus oli ollut poikkeuksellisen heikkoa korkean epävarmuuden, asuntohintojen laskun ja aiemmin korkeiden korkojen vuoksi, mutta korkeampi reaalinen käytettävissä oleva tulo tukisi kulutuksen palautumista. Nämä arviot koskevat ennen kaikkea lyhyen ja keskipitkän aikavälin kysyntäkehitystä, eivät vielä tuottavuuden rakenteellista kasvua.

2.2. Mitä ostovoiman kasvu ei automaattisesti tee?

Tuottavuus tarkoittaa tuotoksen suhdetta käytettyihin panoksiin. Työn tuottavuuden kasvu merkitsee esimerkiksi sitä, että yksi työtunti tuottaa aiempaa enemmän arvonlisää. Tuottavuus voi nousta teknologian, paremman johtamisen, osaamisen, skaalautuvien liiketoimintamallien, korkeamman pääomaintensiteetin tai tehokkaamman resurssien kohdentumisen ansiosta. Se ei nouse pelkästään siksi, että kuluttajat käyttävät enemmän rahaa samoihin tuotteisiin.

Jos kahvilassa käy enemmän asiakkaita ostovoiman kasvun seurauksena, yrityksen liikevaihto voi kasvaa. Mutta ellei työn organisointi, teknologia tai kapasiteetin käyttö tehostu, työn tuottavuus ei välttämättä kasva. Yritys voi tarvita enemmän työtunteja palvellakseen suuremman asiakasmäärän. Vastaavasti koko kansantaloudessa kulutuksen kasvu voi nostaa kokonaistuotantoa, mutta pitkän aikavälin elintason nousu edellyttää, että tuotanto kasvaa suhteessa käytettyihin resursseihin.

Tästä syystä kysyntäpolitiikka ja kasvupolitiikka on syytä erottaa toisistaan. Kysyntää vahvistava toimi voi olla perusteltu taantumassa, jos tuotantokapasiteettia on käyttämättä ja julkisen talouden rajoitteet sen sallivat. Se ei kuitenkaan automaattisesti ratkaise ongelmia, jotka johtuvat heikosta tuottavuuskehityksestä, vähäisestä yritysten uusiutumisesta, osaajapulasta tai investointien heikosta laadusta. Näihin ongelmiin tarvitaan eri mekanismeihin kohdistuvia ratkaisuja.

Tutkimus ei myöskään tue yksinkertaista väitettä, jonka mukaan kaikki tulonsiirrot olisivat talouskasvun kannalta samanarvoisia. Vaikutus riippuu siirron muodosta, kohdentumisesta, rahoituksesta ja taloustilanteesta. Likviditeettirajoitteisiin kotitalouksiin kohdistuva väliaikainen tulonsiirto voi synnyttää nopean kulutusvasteen. Sen sijaan pysyvästi kasvava menotaso voi edellyttää pysyvästi korkeampaa verotusta tai velkaa, jolloin vaikutus talouteen riippuu myös rahoituksen kannustin- ja korkovaikutuksista. Toisin sanoen sama mekanismi, joka lisää kysyntää, ei vielä ratkaise kysymystä nettovaikutuksesta pitkällä aikavälillä.

2.3. Miksi tämä erottelu on Suomen kannalta ratkaiseva?

Suomen talousongelmaa ei voi ymmärtää yksinomaan kotimaisen kulutuskysynnän kautta. OECD:n vuoden 2026 kasvu- ja kilpailukykyraportin mukaan Suomen taloudellinen suorituskyky on jäänyt OECD-keskiarvosta viimeisen vuosikymmenen aikana, ja tuottavuuskasvu on heikentynyt. Samana vuonna julkaistu OECD:n tuottavuusmuistio korostaa, että tuottavuuden elvyttäminen on keskeinen politiikkaprioriteetti, koska pitkän aikavälin elintason nousu riippuu viime kädessä siitä.

Tämä havainto ei kiistä kysynnän merkitystä. Heikko kysyntä voi painaa yritysten myyntiä ja investointihalukkuutta lyhyellä aikavälillä. Mutta jos perusongelmana on, että yritykset eivät kykene riittävän nopeasti tuottamaan uutta korkean arvonlisän toimintaa, skaalautumaan kansainvälisesti tai hyödyntämään teknologiaa tehokkaasti, pelkkä kotimaisen kulutuksen kasvu ei riitä. Se voi lievittää oiretta, mutta ei välttämättä korjaa mekanismivirhettä.

Tämän vuoksi keskustelussa 'aneemisesta yksityisestä sektorista' olisi ensin täsmennettävä, mitä aneemisuudella tarkoitetaan. Jos tarkoitetaan vaimeaa myyntiä kotimarkkinoilla, ostovoiman kehitys on olennaista. Jos tarkoitetaan heikkoa investointiaktiivisuutta, ongelma voi liittyä odotettuun kysyntään, rahoituksen saatavuuteen tai politiikkariskeihin. Jos tarkoitetaan tuottavuuden pysähtymistä, avainkysymykset liittyvät aineettomiin investointeihin, teknologian leviämiseen, johtamiseen ja työvoiman kohdentumiseen. Jos taas tarkoitetaan kansainvälisen kilpailukyvyn heikkenemistä, kotimaisen ostovoiman vahvistaminen on vain rajallinen vastaus.

Analyyttisesti täsmällinen johtopäätös on siksi seuraava: kotimaisen ostovoiman kasvu voi tukea kysyntää, ja vaikutus voi olla merkittävä etenkin suhdanneluonteisessa heikkoudessa. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin tuottavuuskasvu, eikä sitä pidä esittää yleislääkkeenä Suomen pitkän aikavälin kasvupulmiin. Jotta talouspoliittinen väite olisi uskottava, sen on nimettävä täsmällisesti, puhutaanko kysynnän tilapäisestä vahvistamisesta vai tuotantokyvyn pysyvästä paranemisesta.

Luvun yhteenveto

Kotimaisen ostovoiman lisääntyminen voi vahvistaa kulutuskysyntää nopeasti, etenkin jos lisätulot kohdistuvat kotitalouksiin, joiden rajakulutusalttius on korkea. Tämä voi tukea paikallista yritystoimintaa ja lieventää heikkoa suhdannetilannetta. Se ei kuitenkaan automaattisesti lisää työn tuottavuutta, innovaatioita tai pitkän aikavälin kasvupotentiaalia. Suomen taloushaasteiden kannalta erottelu on ratkaiseva, koska tuore tutkimus korostaa samanaikaisesti yksityisen kysynnän heikkoutta ja pidempään jatkunutta tuottavuusongelmaa.

Lähteet

Bartik, A. W., Rhodes, E., Broockman, D. E., Miller, S., & Vivalt, E. (2024). The Impact of Unconditional Cash Transfers on Consumption and Household Balance Sheets: Experimental Evidence from Two US States. NBER Working Paper 32784.

European Commission (2025). Economic forecast for Finland, Autumn 2025.

IMF (2026). Finland: 2026 Article IV Consultation – Press Release; Staff Report; and Statement by the Executive Director for Finland.

OECD (2026a). Foundations for Growth and Competitiveness 2026. OECD Publishing, Paris.

OECD (2026b). OECD Insights on Productivity: Finland.

 

Luku 3. Sosiaaliturva, koheesio ja taloudellinen suorituskyky

 

Sosiaaliturvaa koskevassa talouskeskustelussa esiintyy kaksi vastakkaista yksinkertaistusta. Ensimmäisen mukaan anteliaampi turva vahvistaa lähes automaattisesti luottamusta, yhteiskuntarauhaa ja pitkän aikavälin talouskehitystä. Toisen mukaan sosiaaliturva heikentää lähes automaattisesti työnteon kannustimia ja siten taloudellista suorituskykyä. Tutkimus ei tue kumpaakaan yleisväitettä sellaisenaan. Sosiaaliturvan vaikutus riippuu siitä, mitä järjestelmää tarkastellaan, mille ryhmille tuki kohdistuu, miten etuudet rahoitetaan ja millaisessa taloustilanteessa järjestelmä toimii.

Tässä luvussa sosiaaliturvalla tarkoitetaan tulonsiirtojen, sosiaalivakuutuksen ja palvelujen kokonaisuutta, jonka tarkoituksena on suojata kotitalouksia tulonmenetyksiltä, elinkaaren riskeiltä ja äkillisiltä menoilta. Koheesiolla tarkoitetaan tässä rajatusti yhteiskunnan kykyä ylläpitää ennakoitavaa sääntöjärjestystä, matalia konfliktikustannuksia ja institutionaalista toimintakykyä. Luottamus puolestaan viittaa odotukseen siitä, että instituutiot ja muut toimijat käyttäytyvät riittävän ennustettavasti, jotta taloudelliset ja sosiaaliset transaktiot voidaan tehdä ilman kohtuuttomia varautumiskustannuksia.

3.1. Mitä väitteellä yleensä tarkoitetaan?

Kun sosiaaliturvan väitetään vahvistavan yhteiskunnallista koheesiota, taustalla on tyypillisesti seuraava mekanismiketju: tuloriskit pienenevät, köyhyys vähenee, kotitaloudet kykenevät paremmin tasoittamaan kulutustaan, yhteiskunnallinen epävarmuus lievenee ja luottamus instituutioihin voi vahvistua. Osa tästä ketjusta on tutkimuksessa hyvin perusteltu. Sosiaaliturva voi vähentää köyhyyttä ja lieventää tuloshokkeja, etenkin silloin kun se tavoittaa riskille alttiit kotitaloudet riittävän nopeasti ja ennakoitavasti. OECD:n vuoden 2024 katsaus korostaa, että sosiaaliturvajärjestelmät muodostavat keskeisen suojan kriiseissä, mutta kattavuudessa ja saavutettavuudessa on edelleen puutteita myös vauraissa maissa (OECD 2024a).

Taloustieteellinen perustelu sosiaalivakuutukselle ei perustu pelkästään tulonjakoon vaan myös puutteellisiin vakuutusmarkkinoihin. Monet riskit, kuten työttömyys, työkyvyttömyys tai pitkäaikainen sairaus, ovat yksityisille vakuutusmarkkinoille vaikeita hinnoitella täydellisesti. Tällöin julkinen vakuutus voi vähentää kotitalouksien tarvetta ylläpitää hyvin suuria varovaisuussäästöjä ja estää tuloshokkien muuttumista jyrkäksi kulutuksen romahdukseksi. Työttömyysvakuutusta koskeva tutkimus osoittaa jo pitkään, että etuuksilla on kulutusta tasaava vaikutus; uudempi tutkimus puolestaan painottaa, että hyötyjen ja haittojen arvioinnissa on samanaikaisesti huomioitava sekä vakuutushyöty että kannustinvaikutukset (Landais 2021; Jessen ym. 2025).

Luottamusta koskeva väite on monimutkaisempi. OECD:n vuoden 2024 luottamuskysely osoittaa, että ihmisten luottamus julkisiin instituutioihin liittyy esimerkiksi kokemuksiin palvelujen toimivuudesta, päätöksenteon reiluudesta, poliittisesta vaikuttamismahdollisuudesta ja hallinnon luotettavuudesta (OECD 2024b). Tästä ei seuraa, että sosiaaliturvan menotason kasvattaminen sellaisenaan nostaisi luottamusta. Vuonna 2025 julkaistu vertaileva tutkimus sosiaalipolitiikan ja poliittisen luottamuksen suhteesta raportoi, että rakenteellisesti anteliaammat järjestelmät korreloivat korkeamman poliittisen luottamuksen kanssa, mutta lyhyen aikavälin muutokset politiikan anteliaisuudessa eivät tuottaneet yhtä selvää luottamusvaikutusta (Gillissen 2025).

Täsmällinen johtopäätös on siten kaksiosainen. Hyvin toimiva sosiaaliturva voi vähentää epävarmuutta ja tukea kokemusta institutionaalisesta luotettavuudesta. Mutta kausaalinen väite siitä, että etuuksien kasvattaminen sinänsä lisää yhteiskuntaluottamusta, on tutkimusnäytön perusteella liian vahva ilman tarkempaa erittelyä siitä, mitä politiikkaa muutetaan ja miksi.

3.2. Mitä tutkimus voi uskottavasti osoittaa?

Tutkimuksen valossa sosiaaliturvalla on vähintään kolme taloudellisesti merkittävää funktiota. Ensimmäinen on köyhyyden ja kulutuksen äkillisten pudotusten lieventäminen. Toinen on riskien tasaaminen elinkaaren yli, jolloin kotitalouksien päätökset eivät joudu kokonaan yksittäisten shokkien armoille. Kolmas on mahdollisuus tukea työmarkkinasiirtymiä, jos järjestelmä tarjoaa väliaikaisen tulosuojan ilman, että se lukitsee ihmisiä pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Näistä funktioista vahvin empiirinen näyttö koskee suoraa turvavaikutusta: tulonsiirrot ja vakuutusjärjestelmät vähentävät tulojen vaihtelun välittymistä kulutukseen. Työttömyysvakuutuksen kohdalla tämä on taloudellisen perustelun ydin. Se, kuinka suuri etuuden tulisi olla ja kuinka pitkään sitä tulisi maksaa, on kuitenkin optimointikysymys: suurempi turva vähentää tuloriskin kustannusta, mutta se voi myös vaikuttaa työnhakuun, työpaikasta eroamiseen tai työttömyyden kestoon. Jessenin ym. (2025) tutkimus korostaa juuri tätä jälkimmäistä ulottuvuutta: etuusjärjestelmän anteliaisuus voi vaikuttaa käyttäytymiseen jo työllisten keskuudessa, ei vain työttömyyden aikana.

Työmarkkinakannustimien osalta tutkimus ei tue mustavalkoista väitettä, jonka mukaan sosiaaliturva joko aina passivoi tai ei koskaan passivoi. Kannustinvaikutus riippuu etuuden muodosta. Tarveharkintainen tuki, joka pienenee nopeasti ansiotulojen kasvaessa, voi synnyttää korkean efektiivisen marginaaliveron ja siten heikentää työn vastaanottamisen houkuttelevuutta. Ansiosidonnainen työttömyysturva voi puolestaan parantaa kulutuksen tasausta ja antaa aikaa paremman työpaikkamätsin löytämiseen, mutta samalla se voi pidentää työttömyysjaksoja. Taloudellinen arviointi vaatii siis molempien vaikutusten mittaamista samassa kehikossa.

Sosiaaliturvan ja laajemman taloudellisen suorituskyvyn yhteys kulkee lisäksi instituutioiden kautta. Jos järjestelmä vähentää hallitsematonta köyhyyttä, maksuvaikeuksia ja sosiaalista epävarmuutta, se voi alentaa yhteiskunnan transaktiokustannuksia: esimerkiksi rikollisuuden, kriisipalvelujen ja äärimmäisen tulonmenetyksen aiheuttamia kustannuksia. Mutta tällaiset vaikutukset ovat vaikeammin mitattavia kuin suorat budjettimenot tai työllisyysvaikutukset. Tästä syystä niitä ei pidä sivuuttaa, mutta niitä ei myöskään pidä käyttää avoimena valtakirjana minkä tahansa menolisäyksen puolesta.

Käytännössä taloustieteellisesti uskottavin johtopäätös on, että sosiaaliturva on parhaimmillaan vakuutus- ja siirtymäinstituutio. Sen tehtävänä ei ole korvata markkinatuloja laajasti ilman ehtoja, vaan rajata riskejä tavalla, joka ehkäisee hyvinvointitappioita ja säilyttää mahdollisimman vahvat kannustimet työntekoon, osaamisen kartuttamiseen ja työmarkkinoille palaamiseen.

3.3. Mitä pitäisi välttää?

Ensimmäinen vältettävä virhe on päätellä köyhyyttä vähentävästä vaikutuksesta suoraan, että sosiaaliturvan anteliaisuutta kannattaa aina lisätä. Köyhyyden väheneminen on relevantti hyöty, mutta politiikan kokonaisarvio edellyttää lisäksi tietoa rahoituksesta, kohdentumisesta, hallinnollisista kustannuksista ja käyttäytymisvaikutuksista. Julkinen interventio on taloudellisesti perusteltu vasta, jos tunnistettu mekanismiongelma on todellinen, ehdotettu toimi on toteuttamiskelpoinen ja sen hyödyt ylittävät vaihtoehtoiskustannukset.

Toinen vältettävä virhe on tulkita kaikki kannustinvaikutukset pelkäksi moraaliseksi heikkoudeksi. Taloustieteessä kannustinvaikutus tarkoittaa rationaalista reagointia sääntöihin. Jos lisätyöstä jää käteen hyvin vähän tai jos työttömyysturvan menetys on jyrkkä, osa ihmisistä reagoi tähän vähentämällä työn tarjontaa, lykkäämällä työpaikan vastaanottamista tai suosimalla matalamman riskin valintoja. Tämän toteaminen ei ole arvostelma yksilöstä, vaan järjestelmän toiminnan analyysiä.

Kolmas vältettävä virhe on samastaa koheesio mahdollisimman laajaan julkiseen menoon. Luottamusta ja yhteiskunnallista vakautta voivat heikentää myös etuusjärjestelmät, joita pidetään epäoikeudenmukaisina, vaikeaselkoisina tai väärinkäytöksille alttiina. OECD:n luottamustutkimus korostaa, että instituutioihin kohdistuva luottamus rakentuu muun muassa luotettavuudesta, reagointikyvystä ja koetusta reiluudesta, ei pelkästä menotasosta (OECD 2024b).

Neljäs vältettävä virhe on käsitellä sosiaaliturvaa irrallaan työmarkkinoiden rakenteesta. Etuuksien vaikutus riippuu siitä, kuinka nopeasti työpaikkoja syntyy, miten hyvin työnvälitys toimii, millaisia työn vastaanottamisen kustannuksia on, miten asuminen ja liikkuminen joustavat sekä millaisia taitovaatimuksia avoimissa työpaikoissa on. Sama etuustaso voi toimia eri tavoin taloudessa, jossa työvoiman kysyntä on vahvaa, kuin taloudessa, jossa pitkäaikaistyöttömyys ja osaamismismatch ovat merkittäviä.

Luvun johtopäätös on siten suora. Sosiaaliturvan taloudellinen merkitys on todellinen: se voi tasata riskejä, vähentää äärimmäisiä tuloshokkeja ja tukea institutionaalista vakautta. Silti sen vaikutuksia ei voi arvioida vain tavoitteiden jalouden kautta. Arvioinnissa on mitattava yhtä aikaa suoja, kannustimet ja kustannukset. Vasta tämän jälkeen voidaan perustellusti sanoa, millainen sosiaaliturva vahvistaa talouden toimintakykyä ja millainen alkaa heikentää sitä.

Luvun yhteenveto

Sosiaaliturva voi tuottaa merkittäviä taloudellisia hyötyjä vähentämällä tuloriskejä, tasaamalla kulutusta ja tukemalla yhteiskunnan institutionaalista vakautta. Tutkimus ei kuitenkaan tue yksinkertaista väitettä, jonka mukaan suuremmat etuudet automaattisesti lisäävät luottamusta tai kasvua. Samalla tutkimus ei tue väitettä, jonka mukaan sosiaaliturva olisi pelkästään passivoiva menoerä. Taloudellisesti kestävä arvio perustuu kolmen tekijän yhteistarkasteluun: vakuutushyötyyn, kannustinvaikutuksiin ja julkisen rahoituksen kustannuksiin.

Lähteet

Gillissen, M. (2025). Social Policy and Political Trust: Long-Term Effects of Welfare State Generosity. Political Studies.

Jessen, J., ym. (2025). Moral Hazard among the Employed. NBER Working Paper No. 33450.

Landais, C. (2021). The Value of Unemployment Insurance. Review of Economic Studies, 88(6), 3041–3085.

OECD (2024a). Modernising Access to Social Protection: Strategies, Technologies and Data Advances in OECD Countries. OECD Publishing, Paris.

OECD (2024b). OECD Survey on Drivers of Trust in Public Institutions 2024 Results. OECD Publishing, Paris.

 

Hyvinvointivaltio, verotus ja yksityinen sektori – mitä tutkimus todella sanoo?

Luku 4. Fiat-raha ei poista niukkuutta

 

Rahajärjestelmää koskevassa talouspoliittisessa keskustelussa tehdään usein kaksi vastakkaista virhettä. Ensimmäinen on ajatella, että valtio toimii täsmälleen kuin kotitalous, jolla on ensin oltava rahaa ennen kuin se voi käyttää sitä. Toinen on päätellä fiat-rahasta, että valtion menot eivät kohtaa olennaisia rajoitteita, koska raha on viime kädessä julkisen järjestelmän luomus. Kumpikaan väite ei sellaisenaan kuvaa nykyaikaista rahataloutta oikein.

4.1. Mitä tarkoittaa, että euro on fiat-rahaa?

Fiat-rahalla tarkoitetaan rahaa, jonka arvo ei perustu lunastettavuuteen esimerkiksi kultaan, vaan sen asemaan laillisena maksuvälineenä, rahajärjestelmän instituutioihin ja yleiseen hyväksyttävyyteen. Euroalueella keskuspankkirahaa ovat käteinen sekä liikepankkien keskuspankkireservit. Euroopan keskuspankin mukaan keskuspankkiraha on julkisen instituution takaamaa rahaa, kun taas suuri osa yleisön käyttämästä rahasta on liikepankkien talletusrahaa, jota syntyy etenkin pankkien myöntäessä luottoa (ECB 2024; Bank of England 2014).

Tämä havainto on tärkeä kahdesta syystä. Ensinnäkin raha ei ole vain fyysinen hyödyke, jota taloudessa kierrätetään muuttumattomana määränä. Toiseksi se ei tarkoita, että kuka tahansa julkinen toimija voisi vapaasti kasvattaa ostovoimaa ilman seurausvaikutuksia. Rahajärjestelmässä eri toimijoilla on eri roolit: keskuspankki ylläpitää rahapolitiikkaa ja maksujärjestelmän perustaa, liikepankit luovat talletusrahaa luotonannon yhteydessä, ja finanssipolitiikka päättää veroista, menoista ja velanotosta.

Täsmällinen johtopäätös ei siis ole, että 'yksityistä ja julkista rahaa ei ole erikseen', vaan että modernissa rahataloudessa raha syntyy institutionaalisesti usean toimijan kautta. Tämä ei poista sitä, että julkinen menopolitiikka ja yksityinen resurssien käyttö kilpailevat osittain samoista reaalisista tuotannontekijöistä: työvoimasta, pääomasta, energiasta, toimitusketjuista ja osaamisesta.

4.2. Mikä väitteessä usein menee yli?

Fiat-rahan olemassaolosta ei seuraa, että euroalueen jäsenvaltio voisi rahoittaa menonsa suoraan keskuspankkirahalla. Euroopan unionin perussopimuksen 123 artiklaan perustuva rahapoliittisen rahoituksen kielto estää Euroopan keskuspankkia ja kansallisia keskuspankkeja myöntämästä julkiselle sektorille suoraa luottoa tai ostamasta julkisia velkakirjoja suoraan ensimarkkinoilta. Euroopan keskuspankki kuvaa tämän rajoituksen keskeiseksi osaksi euroalueen institutionaalista rakennetta (ECB 2012; ECB 2021).

Tämä institutionaalinen sääntö on olennainen, koska Suomi käyttää yhteistä valuuttaa eikä hallitse yksin sen liikkeeseenlaskua, rahapolitiikkaa tai inflaatiotavoitetta. Suomi voi rahoittaa julkisia menoja verotuksella, velanotolla ja omaisuuden tuotoilla, mutta se ei voi käsitellä keskuspankkia omana rajattomana tililuottonaan. Siksi julkisen talouden kestävyys, velanhoitokyky ja korkomenot ovat edelleen relevantteja politiikkarajoitteita.

Toinen ylilyönti koskee väitettä, jonka mukaan rahan luominen voisi itsessään ratkaista resurssipulan. Nimellistä kysyntää voidaan kasvattaa rahapolitiikan tai finanssipolitiikan kautta, mutta jos tuotantokapasiteetti ei kykene vastaamaan kysynnän kasvuun, seurauksena voi olla hintapaineita eikä vastaavaa reaalisen tuotannon nousua. Kansainvälinen valuuttarahasto kuvaa tätä kysyntäinflaation perusmekanismia: kokonaiskysynnän kasvu nostaa reaalituotantoa vain siihen asti, kunnes kapasiteettirajoitteet alkavat sitoa (IMF 2025).

Sama peruslogiikka näkyy keskuspankkien inflaatiotavoitteessa. Euroopan keskuspankin ensisijainen tehtävä on pitää inflaatio keskipitkällä aikavälillä kahden prosentin tuntumassa. Hintavakaus ei ole pelkkä tekninen yksityiskohta, vaan se vähentää epävarmuutta ja auttaa kotitalouksia sekä yrityksiä suunnittelemaan säästämistä, kulutusta ja investointeja (ECB 2026a; ECB 2026b).

4.3. Taloustieteellinen ydinkohta: raha ei ole sama asia kuin reaalinen vauraus

Taloustieteellisesti ratkaiseva erottelu on nimellisen ja reaalisen välillä. Nimellinen suure kuvaa rahamääräistä arvoa. Reaalinen suure kuvaa todellista ostovoimaa tai tuotantomäärää. Valtion budjetti voidaan kirjata euroissa, mutta kansantalouden kyky tuottaa palveluja, asuntoja, energiaa, hoivaa, ohjelmistoja tai vientituotteita riippuu reaalisista resursseista eikä pelkästä rahan määrästä.

Jos taloudessa on käyttämätöntä kapasiteettia, julkinen kysyntä voi nostaa tuotantoa ilman välitöntä inflaatiopainetta. Jos taas työvoima, rakentamiskapasiteetti tai tietyt osaamisalat ovat jo niukkoja, lisäkysyntä voi lähinnä nostaa hintoja ja palkkoja tai siirtää resursseja käyttökohteesta toiseen. Tällöin kysymys ei ole enää siitä, 'onko rahaa', vaan siitä, mistä reaaliset panokset otetaan ja mitä niiden vaihtoehtoinen käyttö olisi ollut.

Tämä on myös julkisten menojen arvioinnin ydin. Jos valtio lisää rahoitusta johonkin tarkoitukseen, on kysyttävä, syntyykö lisäpanoksilla uutta tuotantokapasiteettia, parempaa riskienhallintaa tai suurempaa hyvinvointia kuin vaihtoehtoisessa käytössä. Pelkkä väite siitä, että rahoitus on mahdollista rahajärjestelmän vuoksi, ei vielä kerro, että hanke on yhteiskuntataloudellisesti kannattava.

Käytännössä tämä merkitsee, että rahajärjestelmää koskevat täsmennykset eivät vapauta politiikkaa kustannus-hyötyanalyysista. Julkinen investointi voi olla perusteltu, jos sillä korjataan todellinen pullonkaula, se on hallinnollisesti toteutettavissa ja sen hyödyt ylittävät verotuksen, velanoton sekä resurssien syrjäyttämisen kustannukset. Vastaavasti menolisäys voi olla heikosti perusteltu, jos se kasvattaa nimellistä kysyntää ilman uskottavaa reaalista hyötyä.

4.4. Kaksi väärää yksinkertaistusta

Keskustelussa olisi siksi syytä torjua kaksi vastakkaista iskusanaa. Ensimmäinen kuuluu: 'Valtiolla ei ole koskaan rahaa.' Se on liian karkea väite, koska valtio voi verottaa, velkaantua ja ajoittaa menojaan eri tavoin kuin kotitalous. Toinen kuuluu: 'Valtio voi aina vain luoda tarvitsemansa rahan.' Se on euroalueen oloissa institutionaalisesti väärä ja taloudellisesti harhaanjohtava, koska rahan tarjonta ei kumoa reaalisia niukkuuksia, inflaatiopaineita eikä julkisen velan vaikutuksia.

Täsmällisempi muotoilu on tämä: rahajärjestelmä vaikuttaa siihen, miten talous toimii ja miten politiikan rahoitus järjestetään, mutta se ei poista tarvetta tehdä valintoja niukkojen resurssien välillä. Talouspolitiikan uskottavuus riippuu siitä, erotetaanko rahoitustekninen mahdollisuus aidosta yhteiskuntataloudellisesta kannattavuudesta.

Luvun yhteenveto

Euro on fiat-rahaa, ja modernissa taloudessa rahaa syntyy sekä keskuspankin että liikepankkien toiminnan kautta. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että julkinen menopolitiikka olisi vailla rajoitteita. Euroalueella suora keskuspankkirahoitus julkiselle sektorille on kielletty, ja julkisen talouden päätöksiä rajoittavat edelleen velanhoitokyky, inflaatiopaineet sekä ennen kaikkea reaaliset tuotannontekijät. Rahajärjestelmä selittää, miten rahoitus toimii. Se ei poista niukkuutta.

Lähteet

Bank of England (2014). Money creation in the modern economy. Quarterly Bulletin 2014 Q1.

European Central Bank (2012). Compliance of outright monetary transactions with the prohibition on monetary financing.

European Central Bank (2021). Legal considerations in the ECB’s monetary policy strategy review.

European Central Bank (2024). What is money?

European Central Bank (2026a). Introduction to monetary policy.

European Central Bank (2026b). Benefits of price stability.

International Monetary Fund (2025). Inflation: Prices on the Rise.

 

Hyvinvointivaltio, verotus ja yksityinen sektori – mitä tutkimus todella sanoo?

Luku 5. Verotus: tulonjaon väline ja kannustinjärjestelmä

 

Verotuksella on hyvinvointivaltiossa kaksi samanaikaista tehtävää. Se rahoittaa julkisia palveluja, tulonsiirtoja ja vakuutusluonteisia järjestelmiä. Samalla se muuttaa taloudellisten valintojen suhteellisia tuottoja: lisätyön, kouluttautumisen, uralla etenemisen, yrittäjyyden ja osaajien maahanmuuton kannustimia. Tutkimusperusteinen verokeskustelu ei voi sivuuttaa kumpaakaan puolta. Jos verotuksen rahoitusrooli unohdetaan, analyysi muuttuu julkistaloudellisesti vajaaksi. Jos kannustinvaikutukset ohitetaan, verotuksen kustannuksia aliarvioidaan.

5.1. Verotuksen kaksi tehtävää

Ensimmäinen tehtävä on julkisten menojen rahoitus. Veroilla rahoitetaan muun muassa koulutusta, terveydenhuoltoa, turvallisuutta, infrastruktuuria, hallintoa ja tulonsiirtoja. Taloustieteellisesti verotus mahdollistaa sellaisten palvelujen ja riskienjaon järjestämisen, joita markkinat eivät aina tuota tehokkaasti tai joita poliittinen yhteisö haluaa rahoittaa kollektiivisesti. Tämä on verotuksen hyötypuoli.

Toinen tehtävä liittyy tulonjakoon. Progressiivinen verotus siirtää käytettävissä olevia tuloja suurituloisilta pienituloisille tai rahoittaa palveluja, joiden nettohyöty voi jakautua epätasaisesti eri ryhmille. Tulonjako ei ole itsessään empiirinen vaan normatiivinen tavoite: sen hyväksyttävyys riippuu siitä, millaisia painoja yhteiskunta antaa eri ryhmien hyvinvoinnille. Empiirinen kysymys on sen sijaan se, kuinka suuri tehokkuuskustannus tietynlaiseen tulonjakoon liittyy.

Verotuksen kustannus syntyy siitä, että verot muuttavat hintoja ja nettotuottoja. Tulovero pienentää työntekijän lisäansiosta käteen jäävää osuutta. Pääomaverotus vaikuttaa säästämisen ja investoinnin tuottoon. Yritysverotus voi muuttaa investointien sijaintia, riskinottoa ja voittojen kotiuttamista. Sosiaalivakuutusmaksut puolestaan vaikuttavat työn kokonaiskustannukseen, vaikka niiden vaikutus riippuu siitä, kokevatko työntekijät ja työnantajat maksut veroina vai vastikkeellisina etuuksina.

Näin verotus on aina myös kannustinjärjestelmä. Sitä ei tarvitse kuvata moraalisesti kielteiseksi, jotta sen käyttäytymisvaikutukset otetaan vakavasti. Kannustinvaikutus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että taloudellinen toimija vertaa vaihtoehtoja, joiden nettotuotot poikkeavat toisistaan. Jos lisäponnistuksen palkkio pienenee, osa toimijoista voi vähentää lisätyötä, siirtää tuloja toiseen veropohjaan, lykätä investointia tai valita toisen maan.

5.2. Keskimääräinen veroaste, verokiila ja rajaveroaste

Verotuksen vaikutuksia ei voi arvioida yhdellä luvulla. Keskimääräinen veroaste kertoo, kuinka suuri osa tuloista maksetaan veroina keskimäärin. Se on tärkeä tulonjaon ja käytettävissä olevien tulojen kannalta. Verokiila taas kuvaa työnantajan työvoimakustannuksen ja työntekijän nettotulon välistä eroa. OECD:n Taxing Wages 2026 -julkaisun mukaan keskimääräisen yksinasuvan palkansaajan verokiila oli Suomessa 42,5 prosenttia vuonna 2025, mikä oli selvästi OECD-keskiarvoa, 35,1 prosenttia, korkeampi.

Rajaveroaste on käyttäytymisvaikutusten kannalta erityisen tärkeä. Se kertoo, kuinka suuri osa yhdestä lisäansaitusta eurosta menetetään veroihin ja maksuihin. Jos työntekijä saa palkankorotuksen tai tekee ylimääräisen työtunnin, rajaveroaste määrittää, kuinka suuri osa lisätulosta jää hänen käyttöönsä. Siksi rajaveroaste vaikuttaa nimenomaan marginaalisiin valintoihin: lisätyöhön, ylennysten tavoitteluun, koulutuksen tuottoon ja yrittäjämäiseen lisäponnistukseen.

Rajaverokeskustelussa on syytä erottaa kolme asiaa. Ensinnäkin korkea rajavero ei tarkoita, että koko tulo verotettaisiin samalla korkealla asteella. Toiseksi rajaveroasteeseen voidaan laskea eri tavoin tuloverot, sosiaalivakuutusmaksut, kulutusverot ja työnantajamaksut, mikä vaikuttaa lukuihin. Kolmanneksi rajaveroasteen haitallisuus ei ole vakio, vaan riippuu tulotasosta, työn tarjonnan joustoista, veropohjan liikkuvuudesta ja ajallisesta tarkastelusta.

ETLAn vuoden 2025 raportti korostaa, että korkeiden rajaveroasteiden vaikutuksia on arvioitava sekä välittömän työn tarjonnan että pidemmän aikavälin dynaamisten valintojen kautta. Raportin mukaan korkea verotus voi heikentää työpaikan vaihtamisen, uralla etenemisen ja aineettomien investointien kannustimia, ja juuri nämä vaikutukset voivat jäädä lyhyen aikavälin mikroaineistoissa osin piiloon.

5.3. Mitä tutkimus sanoo verotuksen käyttäytymisvaikutuksista?

Verotuksen käyttäytymisvaikutuksia mitataan usein verotettavan tulon joustolla. Se kuvaa sitä, kuinka herkästi veropohja muuttuu, kun nettopalkkio lisätulosta muuttuu. Jousto voi sisältää monia mekanismeja: työtuntien muutoksia, tulonmuuntoa, työpaikan vaihtamista, yrittäjyyttä, koulutusvalintoja ja tulojen ajoitusta. Siksi yksittäinen joustoluku ei ole mekanistinen selitys vaan yhteenvetomittari.

Tutkimuskirjallisuudessa on pitkään vallinnut näkemys, että keskimääräiset lyhyen aikavälin vaikutukset ovat usein melko rajallisia. Uudempi kirjallisuus kuitenkin korostaa, että tämä voi aliarvioida pitkän aikavälin vaikutuksia, jos veroasteet muuttavat urapolkuja, kouluttautumista tai työpaikan vaihtamista. ETLAn raportin mukaan juuri dynaamiset vaikutukset voivat olla merkittäviä erityisesti hyvätuloisilla ja korkean tuottavuuden työntekijöillä.

Tätä näkökulmaa täydentää ETLAn vuoden 2026 jatkoraportti, jonka mukaan keväällä 2025 tehtyä rajaverojen alentamista voidaan pitää kokonaisarvion perusteella perusteltuna. Raportti toteaa, että ylimmän tuloprosentin alueella pitkän aikavälin verotuottoa maksimoiva rajaveroaste näyttää jäävän nykyistä tasoa alemmaksi, kun dynaamiset käyttäytymisvaikutukset otetaan huomioon. Tämä ei todista, että jokainen veroale olisi itserahoittava, mutta se vahvistaa väitettä, että korkeimpien rajaverojen kustannukset voivat olla aiemmin arvioitua suuremmat.

Laffer-käyrän käsitettä käytetään kuvaamaan verotuoton ja veroasteen välistä suhdetta. Hyvin matalilla veroasteilla korotus yleensä lisää verotuloja. Äärimmäisen korkeilla veroasteilla käyttäytymisvaikutukset ja veropohjan supistuminen voivat olla niin suuria, että verotuotto pienenee. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä iskulauseesta. Taloustieteellinen kiista koskee sitä, missä kohtaa huippu sijaitsee eri veropohjissa ja eri aikaväleillä. ETLAn vuoden 2025 raportissa esitetyt laskelmat viittaavat siihen, että Suomen korkeimmat työn rajaveroasteet voivat joissakin määritelmissä olla hyvin lähellä verotuottoa maksimoivaa aluetta tai sen yläpuolella.

5.4. Verotus ja osaajien, investointien sekä kasvun kannustimet

Verotuksen vaikutukset eivät rajoitu kotimaisten työntekijöiden lisätyötunteihin. Korkea työvoiman verotus voi vaikuttaa myös osaajien sijaintipäätöksiin. OECD:n vuoden 2025 Suomi-katsauksen mukaan Suomessa ulkomaisille avainhenkilöille ja tutkijoille tarjottava 32 prosentin kiinteä tulovero on alueellisia verrokkimaita korkeampi, ja tiukat tulorajat voivat heikentää Suomen houkuttelevuutta erityisesti uransa alkuvaiheessa olevien osaajien silmissä. OECD painottaa kuitenkin, että tällaisten helpotusten hyötyjä tulee verrata huolellisesti niiden fiskaalisiin kustannuksiin ja mahdollisiin verokilpailuvaikutuksiin.

Sama kaksipuolinen arviointitapa koskee investointeja ja innovaatioita. Jos osa korkeasta ansiosta on korvausta poikkeuksellisesta osaamisesta, vastuusta tai riskistä, korkea rajavero voi pienentää tällaisten valintojen odotettua nettotuottoa. Toisaalta julkiset menot, kuten koulutus, tutkimusinfrastruktuuri ja oikeusjärjestelmä, voivat parantaa investointien tuottoa. Verotuksen arvioinnissa ei siis pidä tarkastella vain veroastetta, vaan koko instituutiopakettia: mitä veroilla rahoitetaan ja kuinka tehokkaasti.

Tästä seuraa olennainen metodinen sääntö. Väite 'korkea verotus heikentää kasvua' on liian karkea, ellei täsmennetä verolajia, veropohjaa, tulotasoa ja vaikutuskanavaa. Väite 'verot rahoittavat kasvua' on yhtä karkea, ellei osoiteta, että lisämenojen tuotot ylittävät rahoituksen tehokkuuskustannukset. Julkisen talouden laadukas arviointi edellyttää, että verotuksen hyödyt ja haitat asetetaan samaan kehikkoon.

5.5. Mitä voidaan päätellä ilman poliittista kehystämistä?

Verotus on välttämätön osa hyvinvointivaltiota, mutta se ei ole kustannukseton rahoituslähde. Se voi tasata tuloja, rahoittaa tuottavia julkisia palveluja ja vähentää joitakin yksityisiä riskejä. Samalla se voi kaventaa veropohjaa, heikentää lisäponnistuksen tuottoa ja muuttaa työn, koulutuksen, investointien sekä kansainvälisen liikkuvuuden kannustimia. Tutkimustieto ei tue yksinkertaista väitettä, että verojen alentaminen olisi aina hyvä tai että verojen kiristäminen olisi aina harmitonta.

Taloustieteellisesti perusteltu johtopäätös on täsmällisempi: verotusta tulee arvioida marginaalivaikutusten kautta. Mikä vero muuttuu? Kehen se kohdistuu? Kuinka suuri käyttäytymisreaktio on todennäköinen lyhyellä ja pitkällä aikavälillä? Mitä julkisia palveluja rahoitetaan? Vasta kun nämä kysymykset on erotettu, voidaan arvioida, tuottaako verojärjestelmän muutos enemmän hyvinvointia kuin se maksaa.

Luvun yhteenveto

Verotus rahoittaa hyvinvointivaltiota ja mahdollistaa tulonjaon, mutta se toimii samalla kannustinjärjestelmänä. Keskimääräinen veroaste, verokiila ja rajaveroaste kuvaavat eri asioita, eikä niitä tule sekoittaa. Rajaveroaste on erityisen tärkeä lisätyön, urakehityksen ja osaajien liikkuvuuden kannalta. Tuore OECD- ja ETLA-aineisto vahvistaa, että Suomen verojärjestelmässä sekä rahoitusrooli että kannustinvaikutukset on otettava vakavasti, eikä kumpaakaan saa sivuuttaa poliittisen kehystyksen vuoksi.

Lähteet

ETLA (2025). Talous takalukossa – Suomen korkeiden rajaverojen ongelma. ETLA Raportti No 158.

ETLA (2026). Verotuksen rajoilla: näkökulmia Suomen korkeisiin rajaveroihin. ETLA Raportti No 175.

OECD (2025). OECD Economic Surveys: Finland 2025.

OECD (2026). Taxing Wages 2026: The Progressivity of Labour Taxation in OECD Countries.

 

Hyvinvointivaltio, verotus ja yksityinen sektori – mitä tutkimus todella sanoo?

Luku 6. Kotimarkkinat vai vienti? Suomen yrityssektorin todellinen rakenne

 

Kun yksityistä sektoria kuvataan 'aneemiseksi', väite voi tarkoittaa useita eri asioita. Se voi viitata kotimarkkinoiden heikkoon kysyntään, yritysten matalaan investointihalukkuuteen, heikkoon tuottavuuskehitykseen tai puutteelliseen vientimenestykseen. Nämä eivät ole sama ongelma, eivätkä ne ratkea samalla politiikalla. Siksi kotimarkkinoiden ja viennin välinen suhde on analysoitava erillisenä kysymyksenä, ei yhden poliittisen kertomuksen jatkeena.

6.1. Miksi kotimainen kysyntä on tärkeä?

Kotimainen kysyntä on keskeinen erityisesti niille yrityksille, joiden tuotanto kulutetaan paikallisesti. Vähittäiskauppa, ravintolat, monet henkilökohtaiset palvelut, rakentamisen osa-alueet sekä osa yrityspalveluista riippuvat suoraan kotitalouksien ja kotimaisten yritysten ostovoimasta. Jos reaalitulot heikkenevät tai epävarmuus lisää säästämistä, myynti voi laskea nopeasti ilman, että yrityksen oma tehokkuus olisi muuttunut.

Tämän vuoksi kulutuskysynnän kehitystä ei pidä vähätellä. Heikko suhdanne voi painaa palveluyritysten liikevaihtoa, heikentää kassavirtaa ja lykätä investointeja. Suomen kohdalla tämä oli ajankohtaista vuosina 2024–2025, jolloin talouden elpyminen oli hidasta. OECD arvioi joulukuussa 2025, että vuoden 2026 kasvu olisi osin investointivetoista, mutta myös kotimaisen kysynnän elpyminen tukisi taloutta. Tämä on suhdanneanalyysiä: kysynnän heikkous voi olla todellinen ongelma lyhyellä aikavälillä.

Kotimarkkinoiden merkitys korostuu lisäksi silloin, kun lisätulot kohdistuvat kotitalouksiin, joiden kulutusalttius on suuri. Tällöin suurempi osa lisätuloista käytetään nopeasti kotimaassa. Tämä voi tukea paikallista yritystoimintaa, vaikka osa kulutuksesta vuotaa tuontiin. Taloustieteellisesti kyse on kysyntäkanavasta, ei vielä väitteestä koko talouden pitkän aikavälin kilpailukyvystä.

6.2. Miksi kotimarkkinoita ei pidä tehdä koko kasvutarinaksi?

Suomi on pieni avoin talous, jonka elintaso riippuu olennaisesti kyvystä tuottaa tavaroita ja palveluja myös ulkomaisille markkinoille. OECD:n vuoden 2025 Suomi-katsauksen perustaulukon mukaan tavaroiden ja palvelujen viennin arvo oli 43,1 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 2023. Tämä ei tarkoita, että vienti olisi ainoa kasvun lähde, mutta se osoittaa, ettei Suomen taloutta voi kuvata lähinnä sisämarkkinataloudeksi.

Myös tuore tavarakaupan kehitys muistuttaa viennin merkityksestä. Suomen Tullin alustavien tietojen mukaan tavaraviennin arvo kasvoi 3,0 prosenttia vuonna 2025 ja vientivolyymi 3,8 prosenttia; tavaraviennin arvo oli 74,3 miljardia euroa. Näiden lukujen perusteella vienti ei ollut kadonnut kasvukuvasta, vaikka koko talouden kehitys jäi vaimeaksi. Viennin toipuminen voi tukea tuotantoa myös silloin, kun kotimainen kulutus on hidas.

Pitkän aikavälin vaurastuminen edellyttää kuitenkin enemmän kuin viennin määrällistä kasvua. Ratkaisevaa on viennin arvonlisä, yritysten skaalautuvuus ja se, syntyykö Suomeen korkean tuottavuuden toimintoja. Jos talous nojaa liiaksi matalan tuottavuuden kotimarkkinapalveluihin, kulutuksen kasvu voi lisätä työllisyyttä ja liikevaihtoa mutta ei välttämättä nostaa tuottavuutta voimakkaasti. Jos taas korkean arvonlisän vienti ja kansainvälisesti skaalautuvat palvelut kasvavat, vaikutus kansantalouden tulopohjaan voi olla suurempi.

Siksi kysymys ei ole valinnasta 'kotimarkkinat vastaan vienti'. Molemmat ovat tärkeitä, mutta ne ratkaisevat eri ongelmia. Kotimainen kysyntä voi tasata suhdannetta ja ylläpitää palveluyritysten kysyntäpohjaa. Vienti ja kansainvälisesti skaalautuva tuotanto ovat keskeisiä silloin, kun tavoitellaan pysyvää elintason nousua pienessä avoimessa taloudessa.

6.3. Palvelusektori: kysyntäongelma vai tuottavuusongelma?

Palvelusektorin rooli on tässä erityisen tärkeä, koska suomalainen yrityskenttä ei jakaudu yksinkertaisesti teollisuuteen ja kotimaisiin palveluihin. Monet palvelut ovat kotimarkkinasidonnaisia, mutta osa palveluista on kansainvälisesti kaupattavia, korkean osaamisen ja aineettoman pääoman varaan rakentuvia toimintoja. Ohjelmistot, digitaaliset alustat, tekniset asiantuntijapalvelut, suunnittelu, rahoituksen tietyt osat ja tutkimusintensiiviset liike-elämän palvelut voivat skaalautua kansainvälisesti.

ETLAn vuoden 2025 palvelutuottavuutta koskevan raportin mukaan Suomen yksityisten palvelualojen tuottavuusongelmat ovat pitkäkestoisia ja rakenteellisia. Raportti nostaa esiin kolme keskeistä havaintoa: palvelualojen pääomaintensiteetti on verrokkimaita matalampi, työvoiman kohdentuminen yritysten välillä ei ole optimaalista ja digitaalisten teknologioiden käyttöönotto on epätasaista. Näiden tulosten perusteella palvelusektorin ongelmaa ei voi selittää vain liian heikolla loppukysynnällä.

ETLAn saman tutkimuskokonaisuuden policy brief korostaa lisäksi, että palvelutuottavuuden jälkeenjääneisyys heikentää koko talouden kasvupotentiaalia. Palvelutuonnin lisääntyminen voi tukea työllisyyttä, mutta se ei raportin mukaan automaattisesti nosta tuottavuutta. Generatiivinen tekoäly voi puolestaan vahvistaa kasvua vain, jos siihen yhdistyvät osaaminen, investoinnit ja teknologian käyttöönotto. Tämä on olennainen täsmennys: teknologia ei paranna tuottavuutta mekaanisesti, vaan vasta täydentävien panosten kautta.

Näin palvelusektorin analyysi tukee laajempaa johtopäätöstä. Kysynnän kasvu voi auttaa yrityksiä myymään enemmän. Tuottavuuden kasvu edellyttää lisäksi parempaa pääoman, teknologian ja työvoiman yhdistämistä. Jos keskustelussa puhutaan palvelualojen heikkoudesta, on ensin määritettävä, puhutaanko suhdannekysynnästä vai rakenteellisesta tuottavuusvajeesta.

6.4. Mitä 'aneeminen yksityinen sektori' voi tarkoittaa?

Analyyttisesti käyttökelpoinen tapa purkaa väite 'aneemisesta yksityisestä sektorista' on esittää neljä vaihtoehtoista tulkintaa. Ensimmäinen on kysyntävaje: kotitaloudet ja yritykset ostavat liian vähän suhteessa olemassa olevaan kapasiteettiin. Toinen on investointivaje: yritykset eivät rakenna riittävästi tulevaa tuotantokapasiteettia. Kolmas on tuottavuusvaje: sama määrä työtä ja pääomaa tuottaa liian vähän arvonlisää suhteessa kilpailijamaihin. Neljäs on kansainvälistymisvaje: yritykset eivät kykene riittävästi kasvamaan vientimarkkinoilla tai houkuttelemaan ulkomaista kysyntää.

Näiden vaihtoehtojen politiikkamerkitys on erilainen. Kysyntävajeeseen voidaan vastata esimerkiksi ajoitetulla kysyntäpolitiikalla, jos julkisen talouden tila ja inflaatiotilanne sen sallivat. Investointivajeeseen voidaan vaikuttaa ennakoitavuudella, rahoitusmarkkinoilla ja verotuksen rakenteella. Tuottavuusvajeeseen tarvitaan osaamista, teknologian leviämistä, kilpailua, resurssien uudelleenkohdentumista ja yritysten skaalautumista. Kansainvälistymisvajeeseen liittyvät vientimarkkinoiden saavutettavuus, tuotteen kilpailukyky ja korkean arvonlisän liiketoimintamallit.

Ilman tällaista erottelua poliittinen keskustelu alkaa helposti tarjota yhtä suosikkiratkaisua kaikkiin ongelmiin. Jos yksityinen sektori esitetään heikoksi vain siksi, että kotimainen ostovoima on liian matala, jäävät tuottavuus- ja vientikysymykset sivuun. Jos taas ongelma selitetään vain verotuksella tai sääntelyllä, kysynnän suhdanneluonteinen merkitys voi jäädä vajaaksi. Tutkimustietoon nojaava analyysi edellyttää, että mekanismi nimetään ennen politiikkajohtopäätöstä.

Luvun yhteenveto

Kotimainen kysyntä on tärkeä etenkin paikallisille palveluille ja lyhyen aikavälin suhdannekehitykselle. Suomen kaltaisessa pienessä avoimessa taloudessa pitkän aikavälin vaurastuminen riippuu kuitenkin myös viennistä, kansainvälisesti skaalautuvista palveluista ja tuottavuuden noususta. OECD:n mukaan tavaroiden ja palvelujen vienti vastasi 43,1 prosenttia Suomen BKT:stä vuonna 2023, ja Tullin mukaan tavaravienti kääntyi kasvuun vuonna 2025. ETLAn palvelualatutkimus puolestaan osoittaa, että Suomen yksityisten palvelujen ongelmissa on rakenteellinen tuottavuusulottuvuus. Siksi 'aneeminen yksityinen sektori' on purettava osiin: kysyntä, investoinnit, tuottavuus ja kansainvälistyminen ovat eri ongelmia.

Lähteet

ETLA (2025). Bottlenecks in the Development of the Finnish Private Service Sector: How to Accelerate Productivity? ETLA Brief 164.

ETLA (2025). Productivity in the Finnish Service Industries: Capital Intensity, Labor Allocation, Digitalization, Offshoring and Generative AI. ETLA Report 167.

Finnish Customs (2026). Volume of exports increased by 3.8 per cent in 2025.

OECD (2025). OECD Economic Surveys: Finland 2025.

OECD (2025). Basic statistics of Finland, 2023.

OECD (2025). OECD Economic Outlook, Volume 2025 Issue 2: Finland.

 

Hyvinvointivaltio, verotus ja yksityinen sektori – mitä tutkimus todella sanoo?

Luku 7. Miten politiikkavaihtoehtoja pitäisi arvioida?

 

Talouspoliittisessa keskustelussa politiikkatoimia arvioidaan usein niiden tavoitteiden perusteella. Jos tavoite kuulostaa hyvältä, myös ehdotettu keino oletetaan helposti hyväksi. Tutkimustietoon nojaava arviointi toimii toisin. Se erottaa tavoitteen, mekanismin, toteutuksen ja nettovaikutuksen. Samakin tavoite, kuten köyhyyden vähentäminen, tuottavuuden vahvistaminen tai julkisen talouden kohentaminen, voidaan pyrkiä saavuttamaan monella keinolla, joiden kustannukset ja käyttäytymisvaikutukset poikkeavat huomattavasti toisistaan.

Tässä luvussa esitetään kolmen testin arviointikehikko. Politiikkatoimi on taloustieteellisesti uskottava vasta, kun kolme kysymystä on käsitelty: ensimmäiseksi on tunnistettava todellinen mekanismiongelma, toiseksi on osoitettava, että ehdotettu korjaus on hallinnollisesti ja institutionaalisesti toteuttamiskelpoinen, ja kolmanneksi on arvioitava, ylittävätkö odotetut hyödyt verotuksen, toimeenpanon ja muiden haittavaikutusten kustannukset. Tämä periaate on yhteensopiva julkisten hankkeiden virallisten arviointikehikkojen kanssa: esimerkiksi Britannian vuoden 2026 Green Book korostaa tavoitteen, vaihtoehtojen, kustannusten, hyötyjen ja riskien järjestelmällistä arviointia, ja OECD painottaa julkisen politiikan arvioinnissa päätöksenteon perustamista luotettavaan näyttöön.

7.1. Ensimmäinen testi: mikä mekanismiongelma ratkaistaan?

Ensimmäinen kysymys ei ole, onko politiikan tavoite miellyttävä, vaan mikä täsmällinen ongelma pitäisi ratkaista. Jos väitetään, että sosiaaliturvaa tulee vahvistaa talouskasvun vuoksi, on täsmennettävä, mikä kasvua estävä mekanismi on kyseessä. Onko ongelmana kotitalouksien liian matala kysyntä taantumassa, heikko riskinkantokyky, työvoiman liikkuvuuden puute vai pitkäaikainen köyhyys, joka haittaa lasten inhimillisen pääoman muodostumista? Nämä ovat eri mekanismeja, eikä sama politiikkatoimi ole automaattisesti paras vastaus kaikkiin.

Vastaavasti jos väitetään, että rajaveroja on alennettava kasvun vahvistamiseksi, mekanismi on nimettävä. Onko ongelmana lisätyön matala nettotuotto, korkean osaamisen maahanmuuton heikko houkuttelevuus, tulonmuunto, uralla etenemisen kannustimien heikkeneminen vai aineettomien investointien alhainen odotettu tuotto? Ilman täsmennystä väite jää poliittiseksi yleislauseeksi. Mekanismin täsmentäminen määrittää myös sen, millä aineistolla väitettä pitäisi testata.

Markkinapuutteen olemassaolo ei yksin riitä perustelemaan julkista interventiota. Jos markkinoilla on esimerkiksi ulkoisvaikutus, informaatiovirhe tai vakuutusmarkkinoiden puute, seuraava kysymys on, mikä korjauskeinon pitäisi olla. Mahdollisia vaihtoehtoja voivat olla kohdennettu tuki, vero-ohjaus, sääntely, tiedon tuottaminen, julkinen hankinta tai ongelman jättäminen korjaamatta, jos korjauksen kustannukset ovat suuremmat kuin haitta. Talousanalyysin tehtävä on verrata vaihtoehtoisia mekanismeja, ei hypätä automaattisesti yhdestä tunnistetusta puutteesta yhteen poliittisesti mieluisaan ratkaisuun.

7.2. Toinen testi: onko korjaus hallinnollisesti toteuttamiskelpoinen?

Toinen kysymys koskee toimeenpanoa. Politiikkatoimi voi olla teoriassa houkutteleva mutta käytännössä heikko, jos sen kohdentaminen epäonnistuu, hallinnolliset kustannukset nousevat suuriksi tai toimijat oppivat kiertämään säännöt. OECD:n vuoden 2025 julkisen politiikan arviointia koskeva analyysi korostaa, että politiikan vaikuttavuus edellyttää institutionaalista kykyä arvioida, seurata ja korjata toimia jälkikäteen. Pelkkä säädöksen hyväksyminen ei vielä tarkoita, että tavoiteltu vaikutus syntyy.

Sosiaaliturvan tapauksessa toteuttamiskysymys voi liittyä esimerkiksi siihen, kuinka etuus kohdistetaan, kuinka nopeasti se reagoi tulojen muutoksiin ja millaisia kannustinloukkuja syntyy. Universaali etuus voi olla hallinnollisesti yksinkertainen mutta kallis. Tiukasti tarveharkintainen etuus voi säästää menoja mutta lisätä hakemisen kustannuksia, virheitä ja efektiivisiä marginaaliveroasteita. Hallinnollinen toteutettavuus ei ole sivuseikka vaan olennainen osa kokonaisarviota.

Verotuksen tapauksessa toteutettavuus voi liittyä veropohjan määrittelyyn, tulonmuunnon mahdollisuuksiin, kansainväliseen verokilpailuun tai siihen, kuinka ennakoitavia sääntömuutokset ovat investoijille ja työntekijöille. Jos verokevennyksen hyöty perustuu oletukseen käyttäytymisen muutoksesta, on arvioitava, kuinka todennäköisesti muutos todella toteutuu ja kuinka laajasti. Jos veronkiristyksen tuotto perustuu oletukseen muuttumattomasta veropohjasta, on arvioitava, miten toimijat voivat mukauttaa käyttäytymistään.

Hallinnollinen toteutettavuus on tärkeä myös siksi, että politiikkatoimet eivät toimi tyhjiössä. Ne vaikuttavat toisiinsa. Työllisyyttä parantava etuusmuutos voi menettää vaikutustaan, jos samaan aikaan asumistuki tai verotus luo toiseen suuntaan vetävän kannusteen. Investointituki voi olla tehoton, jos luvitus, osaajapula tai pääomamarkkinoiden ongelmat rajoittavat yritysten kykyä hyödyntää sitä. Siksi politiikan arvioinnissa on tarkasteltava järjestelmäkokonaisuutta eikä yksittäistä toimea irrallaan.

7.3. Kolmas testi: ylittävätkö hyödyt kokonaiskustannukset?

Kolmas kysymys on nettovaikutus. Politiikkatoimen hyöty ei yksin ratkaise sen järkevyyttä. Ratkaisevaa on, kuinka suuret hyödyt ovat suhteessa kustannuksiin ja vaihtoehtoiskustannuksiin. Jos yhden politiikan rahoittaminen edellyttää veroja, velkaa tai muita menoleikkauksia, nämä on otettava mukaan arvioon. Sama euro ei voi samanaikaisesti rahoittaa kahta eri uudistusta ilman lisärahoitusta, ja lisärahoituksella on oma hintansa.

Julkistaloustieteessä tätä ongelmaa voidaan lähestyä useilla tavoilla. Hendrenin ja Sprung-Keyserin kehittämä Marginal Value of Public Funds -kehikko vertaa politiikan saajien maksuhalukkuutta julkiselle taloudelle syntyvään nettokustannukseen. Se tarjoaa yhden tavan vertailla erilaisten toimien hyvinvointivaikutuksia yhteismitallisesti. Bastanin tuore opastus korostaa, että MVPF ei poista arvovalintoja eikä ratkaise kaikkia mittausongelmia, mutta se pakottaa erottamaan politiikan hyödyt, fiskaaliset nettovaikutukset ja käyttäytymisreaktiot toisistaan.

Kustannus-hyötyanalyysi ei tarkoita, että kaikki arvot pitäisi palauttaa euroiksi ilman harkintaa. Se tarkoittaa, että väitteet on avattava näkyviksi. Jos jokin toimi hyväksytään, vaikka sen rahalliset kustannukset ylittäisivät suorat mitatut hyödyt, on täsmennettävä, mikä muu yhteiskunnallinen hyöty perustelee päätöksen. Jos taas jokin toimi hylätään, vaikka se tuottaisi mitattavia hyötyjä, on osoitettava, että kustannukset, riskit tai paremmat vaihtoehdot puoltavat hylkäämistä.

Tässä artikkelissa käytetty kolmen testin kehikko voidaan kiteyttää seuraavasti: ongelma, toteutus, nettovaikutus. Jos yksikin kolmesta jää epäselväksi, politiikkaväite on vielä keskeneräinen. Tämä ei merkitse, että politiikka olisi automaattisesti väärä. Se merkitsee, ettei sen perustelu ole vielä tutkimustiedon näkökulmasta riittävä.

7.4. Esimerkki: sosiaaliturvan vahvistaminen

Sosiaaliturvan vahvistamista koskeva ehdotus voi läpäistä ensimmäisen testin, jos ongelma on selvästi määritelty. Esimerkiksi äkillinen tulonmenetys voi pakottaa kotitalouden vähentämään välttämätöntä kulutusta, mikä voi lisätä hyvinvointitappioita ja syventää suhdannelaskua. Tässä mekanismi liittyy vakuutukseen ja kulutuksen tasaamiseen, ei yleiseen väitteeseen siitä, että kaikki suuremmat tulonsiirrot vahvistaisivat kasvua.

Toisen testin osalta on kysyttävä, onko etuus mahdollista kohdentaa ilman kohtuuttomia hallinnollisia kustannuksia ja ilman liian voimakkaita kannustinloukkuja. Jos etuuden takaisinperintä tai tulosidonnaisuus nostaa efektiivisen rajaveroasteen hyvin korkeaksi, osa hyödyistä voi kadota työmarkkinavaikutusten kautta. Jos taas kohdentaminen on liian löyhää, kustannus kasvaa ja rahoituksen haittavaikutukset korostuvat.

Kolmannessa testissä hyötyjä verrataan kokonaiskustannuksiin. Hyötyjä voivat olla köyhyyden lievittyminen, kulutuksen tasaantuminen, parempi riskinkanto ja joissakin tapauksissa myös työmarkkinoille kiinnittymisen vahvistuminen. Kustannuksia voivat olla julkisten menojen kasvu, rahoittavan verotuksen vääristymät ja heikosti suunniteltujen etuuksien työn tarjontaa pienentävät vaikutukset. Tutkimusperusteinen johtopäätös ei ole 'enemmän sosiaaliturvaa aina kannattaa' tai 'sosiaaliturva aina passivoi', vaan että vaikutus riippuu järjestelmän täsmällisestä rakenteesta.

7.5. Esimerkki: rajaverojen alentaminen

Rajaverojen alentamista koskeva ehdotus voi läpäistä ensimmäisen testin, jos ongelma määritellään esimerkiksi korkeiden marginaalikannustimien aiheuttamaksi lisätyön, uralla etenemisen tai osaajien houkuttelun heikkenemiseksi. Tällöin ratkaistava ongelma ei ole abstrakti 'verotus', vaan tietty mekanismi tietyssä veropohjassa.

Toinen testi vaatii sen arvioimista, voidaanko rajaveroja alentaa tavalla, joka ei samalla lisää kohtuuttomasti muita vääristymiä tai johda tavoitteiden kannalta haitalliseen rahoitusratkaisuun. Jos kevennys katetaan kasvua enemmän haittaavilla veroilla tai leikkauksilla korkean tuoton julkisiin investointeihin, nettovaikutus voi heiketä. Jos taas kevennys kohdistuu veropohjaan, jossa käyttäytymisreaktio on suuri ja vaihtoehtoinen rahoitus vähemmän haitallinen, perustelu vahvistuu.

Kolmannessa testissä on arvioitava verotulomenetys, dynaamiset veropohjavaikutukset, tulonjakovaikutukset ja vaihtoehtoisten uudistusten tuotto. Korkeiden rajaverojen osalta relevantti kysymys ei ole, 'maksavatko veroalet itsensä takaisin' aina, vaan kuinka suuri osa staattisesta verotulomenetyksestä palautuu käyttäytymisvaikutusten kautta ja miten tämä vertautuu vaihtoehtoisiin politiikkatoimiin. Sama periaate koskee myös veronkiristyksiä: staattinen tuottolaskelma ei riitä, jos veropohja reagoi.

7.6. Mitä puolueeton arviointi käytännössä edellyttää?

Puolueeton arviointi ei tarkoita arvottomuutta. Se tarkoittaa, että arvot erotetaan havainnoista. On hyväksyttävää painottaa köyhyyden vähentämistä, julkisen talouden vahvistamista tai talouskasvun nopeuttamista eri tavoin. Mutta kun tavoitteesta siirrytään keinoon, väite on altistettava näyttötesteille. Mikä ongelma ratkaistaan? Miksi juuri tämä keino? Mitä vaihtoehtoja on? Mitä sivuvaikutuksia syntyy? Kuinka epävarma vaikutusarvio on?

Parhaassa tapauksessa politiikkatoimelle asetetaan myös jälkikäteinen arviointisuunnitelma. OECD:n arviointikehikot ja viralliset appraisal-ohjeet korostavat, että politiikan tulee olla mitattavaa ja korjattavissa. Jos vaikutuksia ei voida seurata, jos tavoitteita ei voida operationalisoida tai jos epäonnistumisen merkkejä ei haluta määritellä ennakolta, uudistus alkaa muistuttaa enemmän symbolista politiikkaa kuin näyttöperusteista ongelmanratkaisua.

Taloustieteellinen lähtökohta on lopulta varsin yksinkertainen: niukkoja resursseja tulee käyttää siellä, missä niiden odotettu yhteiskunnallinen nettotuotto on suurin, kun tavoitteet on ensin määritelty. Tämä periaate ei määrää yhtä poliittista lopputulosta, mutta se sulkee pois heikosti perustellun väitteen, että hyvä tavoite yksin riittäisi hyvän politiikan todisteeksi.

Luvun yhteenveto

Politiikkavaihtoehtoja tulee arvioida kolmen testin kautta. Ensiksi on tunnistettava todellinen mekanismiongelma. Toiseksi on osoitettava, että ehdotettu korjaus toimii hallinnollisesti ja institutionaalisesti. Kolmanneksi on arvioitava, ylittävätkö hyödyt kaikki olennaiset kustannukset ja vaihtoehtoiskustannukset. Tämä kehikko auttaa välttämään sekä markkinapuutteesta suoraan johdettua automaattista julkista interventiota että sen vastakohtaa, jossa kaikki julkiset ratkaisut torjutaan ilman vertailua. Sosiaaliturvan vahvistaminen ja rajaverojen alentaminen voivat kumpikin olla perusteltuja tietyissä tilanteissa, mutta kumpaakaan ei pidä hyväksyä iskulauseena ilman mekanismin, toteutuksen ja nettovaikutuksen arviointia.

Lähteet

Bastani, S. (2025). The marginal value of public funds: a brief guide and application to tax policy. International Tax and Public Finance.

Hendren, N. & Sprung-Keyser, B. (2020). A Unified Welfare Analysis of Government Policies. Quarterly Journal of Economics, 135(3), 1209–1318.

HM Treasury (2026). The Green Book: Appraisal and Evaluation in Central Government.

OECD (2025). Government at a Glance 2025: Public Policy Evaluation.

OECD (2025). Government at a Glance 2025: Cost Effectiveness.