Voiko Jeesusta syyttää helvetistä?

Kristillinen mielikuvitus on usein järjestänyt Jumalan sisäisen työnjaon tavalla, jota virallinen kolminaisuusoppi ei oikeastaan salli. Isä on ankara, Vanhan testamentin Jumala; Jeesus on lempeä, lapsia siunaava, syntisiä armahtava hahmo; Pyhä Henki taas jonkinlainen hengellinen taustavoima, joka saa sydämen lämpenemään seuroissa, messussa tai ylistysillassa.

Tämä kolmijako on psykologisesti ymmärrettävä. Se tekee kristinuskosta helpommin nieltävän. Ihminen voi torjua Raamatun julmuudet sanomalla, että “Jeesus ei ole sellainen”. Jeesus ikään kuin pelastetaan hänen oman uskontonsa moraaliselta painolastilta. Hänestä tehdään kristinuskon PR-kasvot, joiden avulla peitetään järjestelmän synkemmät rakenteet.

Mutta klassinen kolminaisuusoppi ei anna tähän kovin paljon tilaa.

Jos Jeesus on Jumala, hän ei ole vain Jumalan viestintäpäällikkö. Hän ei ole erillinen moraalinen konsultti, joka tuli pehmentämään Isän huonoa mainetta. Hän ei ole taivaallinen väliintulija, joka pyytää meitä unohtamaan, mitä firma teki aiemmin. Hän on samaa jumalallista olemusta kuin Isä ja Pyhä Henki. Siksi häntä ei voi irrottaa siitä jumalallisesta järjestelmästä, johon kuuluvat luominen, tuomio, synti, pelastus, kadotus ja helvetti.

Tämä tekee Jeesuksesta teologisesti kiinnostavan mutta moraalisesti hankalan hahmon. Jos helvetti on olemassa, Jeesus ei ole vain sen vastalääke. Hän kuuluu siihen jumalalliseen todellisuuteen, jossa helvetti on mahdollinen. Jos kadotus on osa pelastushistoriallista järjestelmää, Jeesus ei ole sen ulkopuolinen kriitikko vaan yksi järjestelmän jumalallisista persoonista.

Kristillinen vastaus kuuluu usein, että Jeesus tuli pelastamaan ihmiset helvetiltä. Se on tietenkin opin sisäinen vastaus. Mutta ulkopuolelta katsottuna se muistuttaa järjestelyä, jossa sama valta ensin määrittelee vaaran, ehdot, tuomion ja pelastuksen, ja sen jälkeen esiintyy armollisena pelastajana. Jos palomies sytyttää talon, hänen sankaruutensa muuttuu moraalisesti monimutkaisemmaksi.

Tämä ei ole pelkkä Vanhan testamentin ongelma. Uuden testamentin Jeesus ei ole vain lempeä moraaliopettaja, joka kehottaa rakastamaan vihollisia. Hän puhuu myös tuomiosta, kadotuksesta, ulos heittämisestä, itkusta ja hammasten kiristyksestä. Kristillisessä perinteessä juuri Jeesuksen suuhun asetetaan monia niistä kuvista, joilla ihmisiä on vuosisatojen ajan peloteltu kuuliaisiksi.

Siksi väite “Jeesus on rakkaus” ei vielä ratkaise mitään. Se voi olla hurskas tiivistys, mutta se ei poista kysymystä siitä, millaista rakkautta on järjestelmä, jossa rajallinen ihminen voi joutua äärettömän vakavan tuomion kohteeksi. Jos helvetti selitetään ihmisen omaksi valinnaksi, kysymys ei katoa. Kaikkivaltias Jumala olisi silti järjestelmän arkkitehti. Hän olisi se, joka päättää, millaiset seuraukset väärällä valinnalla on.

Tässä kohdassa kristillinen puolustus usein muuttuu mysteeripuheeksi. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Ihminen ei ymmärrä Jumalan oikeudenmukaisuutta. Me näemme vain osan kokonaisuudesta. Tällainen vastaus voi toimia uskovalle sisäisenä rauhoittajana, mutta argumenttina se on vaarallinen. Sen avulla mikä tahansa moraalinen kauheus voidaan nimetä salatuksi hyväksi. Kun ymmärrys loppuu, käynnistetään pyhyyden sumukone.

Naturalistisesta näkökulmasta ilmiö näyttää toisenlaiselta. Jeesus-hahmoon on kasattu valtava määrä moraalisesti vetoavaa ainesta: armoa, köyhien puolustamista, tekopyhyyden kritiikkiä, väkivallattomuutta ja ihmisen sisäisen arvon korostamista. Samaan aikaan hänet on sidottu oppirakennelmaan, jossa sama Jumala hallitsee myös pelkoa, rangaistusta ja ikuista kohtaloa. Uskonnollinen mieli pyrkii ratkaisemaan jännitteen erottelemalla tunnekuvissa sen, mitä oppi yhdistää.

Jeesuksesta pidetään kiinni, koska hänet koetaan pehmeänä. Kolminaisuusoppi kuitenkin vetää hänet takaisin kovaan metafysiikkaan.

Tämä on erityisen kiusallista niille kristityille, jotka haluavat säilyttää sekä perinteisen opin että modernin moraalisen herkkyyden. Jos Jeesus on vain rakkauden symboli, hänet voidaan vapauttaa helvetistä. Mutta silloin klassinen kristologia alkaa ohentua. Jos taas Jeesus on täysi Jumala, häntä ei voi vapauttaa siitä, mitä Jumalan väitetään tehneen, säätäneen, sallineen tai uhanneen tehdä.

Tässä ei tarvitse edes väittää, että kristinusko olisi yksinomaan paha tai että uskonnolliset ihmiset olisivat julmia. Päinvastoin: juuri monet lempeät ja moraalisesti herkät uskovat joutuvat tekemään valtavan määrän tulkinnallista työtä pitääkseen Jeesuksen rakastettavana. He lukevat väkivaltaiset kohdat historiallisesti, helvetin vertauskuvallisesti, tuomion eksistentiaalisesti ja Jumalan vihan rakkauden kääntöpuolena. Se on ymmärrettävää. Mutta se kertoo myös siitä, ettei aineisto ole moraalisesti ongelmatonta.

Lopulta kysymys kuuluu: saako Jeesus kunnian vain kristinuskon kauniista kohdista vai myös vastuun sen kauheista kohdista?

Jos vastaus on, että Jeesus saa kunnian armosta mutta ei vastuuta helvetistä, kyse ei ole enää johdonmukaisesta kolminaisuusopista vaan uskonnollisesta brändinhallinnasta. Jos taas kolminaisuusoppi otetaan vakavasti, Jeesus seisoo koko järjestelmän sisällä — ei vain sen valoisassa etuhuoneessa, vaan myös sen pimeässä kellarissa.

Ja silloin kysymys ei ole enää siitä, voiko Jeesusta syyttää helvetistä.

Kysymys on siitä, miksi häntä ei voisi.