Kuka maksaa Palestiina-solidaarisuuden hallinnolliset kustannukset?

Palestiina-solidaarisuudesta puhutaan yleensä moraalin, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden kielellä. Se on ymmärrettävää. Gazan sota, siviilien kärsimys ja Lähi-idän pitkittynyt konflikti ovat asioita, jotka herättävät voimakkaita tunteita. Mutta juuri siksi kysymystä pitäisi tarkastella myös kylmemmästä näkökulmasta: mitä tapahtuu, kun moraalinen tunne muuttuu julkisiin instituutioihin kohdistuvaksi vaatimukseksi?

Palestiina-kysymyksen ympärille on syntynyt Suomessa koalitio, joka ei ole yksi järjestö, puolue tai liike. Se on verkosto. Sen piirissä kohtaavat opiskelija-aktivistit, vasemmistopuolueet, vihreä nuorisopolitiikka, antirasistinen järjestökenttä, rauhanliike, osa ilmastoliikkeestä ja ihmisoikeusretoriikkaa käyttävät institutionaaliset toimijat. Ne eivät välttämättä jaa samaa maailmankuvaa, mutta ne voivat jakaa saman symbolin: Palestiina toimii moraalisena solmukohtana, jonka ympärille voidaan rakentaa painetta yliopistoihin, kaupunkeihin, valtioon, puolueisiin ja yrityksiin.

Tässä mielessä Palestiina-koalitio on mobilisaatioteknologia. Se muuntaa kärsimyskuvat, uhrikertomuksen ja viholliskuvan poliittiseksi energiaksi. Se laskee koordinaatiokustannuksia. Ilmastoliike voi liittyä mukaan puhumalla kolonialismista ja logistiikkayhtiöistä. Opiskelijaliike voi vaatia yliopistoilta akateemisia boikotteja. Vasemmisto voi vaatia Palestiinan valtion tunnustamista. Antirasistinen kenttä voi kehystää kysymyksen vähemmistöjen suojeluna. Ihmisoikeustoimijat voivat tarjota oikeudellisen kielen.

Ongelma ei ole se, että ihmiset osoittavat myötätuntoa. Ongelma alkaa, kun myötätunto esitetään hallinnollisena velvoitteena ilman kustannuslaskelmaa.

Kun yliopistolta vaaditaan Israel-yhteistyön katkaisemista, kysymys ei ole pelkästä kannanotosta. Joku joutuu selvittämään sopimukset, tutkimusyhteydet, rahoituskanavat, vaihto-ohjelmat, mainevaikutukset ja oikeudelliset riskit. Jos yhteistyö katkaistaan, voi syntyä menetettyä tutkimushyötyä, heikentynyttä tiedonvaihtoa ja ennakkotapausvaikutuksia. Jos taas yhteistyötä ei katkaista, hallinto joutuu käyttämään aikaa painostuksen, viestinnän ja sisäisen konfliktin hallintaan.

Kuka tämän maksaa? Vastaus on tavallisesti sama: veronmaksaja, opiskelija, tutkija, virkamies tai jonkin instituution ydintehtävä.

Hallinnollinen kustannus ei aina näy budjettirivillä. Se näkyy työaikana, kokouksina, lausuntoina, turvallisuusjärjestelyinä, viestintätyönä, oikeudellisina selvityksinä ja päätöksenteon huomion siirtymisenä. Kun rehtori, dekaani, kansainvälisten asioiden yksikkö tai kaupungin virkamies käyttää aikansa symbolisen konfliktin hallintaan, samaa aikaa ei käytetä opetuksen, tutkimuksen, palveluiden tai taloudenpidon parantamiseen. Tämä on vaihtoehtoiskustannus. Se on juuri se kustannus, jonka moraalinen politiikka mielellään häivyttää.

Sama koskee erityiskohtelua. Jos palestiinalaisille opiskelijoille vaaditaan automaattisia viisumeja, poikkeusjärjestelyjä tai erityisiä hallinnollisia väyliä, vaatimus voidaan perustella inhimillisellä hädällä. Mutta julkistaloudellisesti kysymys kuuluu: miksi juuri tämä ryhmä, miksi tällä mekanismilla ja millä kustannuksella? Jokainen poikkeusjärjestely vaatii hallintoa, valvontaa, palveluita, asumisratkaisuja, mahdollisia tukia ja integraatiokapasiteettia. Jos kapasiteetti on rajallinen, jonkun muun asian käsittely hidastuu tai jää tekemättä.

Tätä ei pidä kuitata kylmyydeksi. Päinvastoin: juuri vakava politiikka vaatii kustannusten näkyväksi tekemistä. Jos resurssit ovat niukat, myötätunto ilman priorisointia ei ole vastuullisuutta vaan signaali. Se kertoo, mitä halutaan edustaa, mutta ei kerro, mitä ollaan valmiita jättämään tekemättä.

Palestiina-koalition vaikutus julkistalouteen ei rajoitu suoriin menoihin. Sillä on myös dynaaminen vaikutus. Kun julkinen instituutio oppii reagoimaan voimakkaaseen moraaliseen painostukseen, muut liikkeet oppivat saman. Syntyy poliittinen kannustin tuottaa yhä intensiivisempiä kampanjoita, yhä painavampia vetoomuksia ja yhä vahvempia syytöksiä. Hallinnosta tulee mainepaineen käsittelykone. Tämä on prejudikaattikustannus. Yksi tapaus luo mallin seuraaville.

Jos yliopisto myöntyy yhteen geopoliittiseen boikottivaatimukseen, seuraava kysymys on ilmeinen: sovelletaanko samaa logiikkaa Kiinaan, Turkkiin, Iraniin, Saudi-Arabiaan, Qatariin tai Yhdysvaltoihin? Jos ei sovelleta, kyse ei ole yleisestä moraaliperiaatteesta vaan valikoivasta symbolipolitiikasta. Jos sovelletaan, hallinnollinen järjestelmä paisuu nopeasti moraalisen ulkopolitiikan toimeenpanokoneistoksi.

Julkisen vallan näkökulmasta tämä on vaarallinen suunta. Instituutioiden tehtävä ei ole maksimoida aktivistikoalitioiden ekspressiivistä hyötyä, vaan käyttää rajalliset resurssit tehokkaasti, ennakoitavasti ja yleisten sääntöjen mukaan. Jos jokainen voimakas moraalinen kampanja vaatii oman erityisprosessinsa, hallinto muuttuu reaktiiviseksi. Se ei enää ohjaudu ydintehtävistään vaan siitä, mikä ryhmä kykenee tuottamaan kovimman symbolisen paineen.

Tähän voidaan soveltaa julkistaloustieteestä tuttua ajattelua. Politiikkatoimen järkevyyttä ei ratkaise sen moraalinen intensiteetti, vaan sen rajahyöty suhteessa rajakustannukseen. ETLAn raportissa julkisten varojen marginaaliarvo eli MVPF määritellään politiikan aiheuttaman rahallisen hyvinvointimuutoksen suhteena julkisen talouden nettomenojen muutokseen. Sama ajattelutapa sopii myös symbolisen politiikan arviointiin: mitä konkreettista hyötyä julkinen instituutio saavuttaa suhteessa siihen hallinnolliseen, taloudelliseen ja päätöksenteolliseen kustannukseen, jonka aktivistivaatimukseen vastaaminen aiheuttaa?

Palestiina-koalition tapauksessa tämä tarkoittaa yksinkertaisia kysymyksiä. Jos yliopisto katkaisee jonkin yhteistyösuhteen, mikä mitattava hyöty syntyy? Jos kaupunki käyttää virkamiesaikaa symboliseen kannanottoon, mikä palvelu paranee? Jos valtio luo poikkeusjärjestelyn yhdelle konfliktiryhmälle, miksi samaa resurssia ei käytetä siellä, missä humanitaarinen hyöty olisi suurempi? Jos mielenosoitukset, valtaukset ja kampanjat lisäävät turvallisuus- ja viestintäkustannuksia, kuka kantaa ne?

Näihin kysymyksiin ei riitä vastaukseksi, että “on pakko tehdä jotakin”. Julkinen sektori ei voi toimia pelkän moraalisen pakon varassa. Sen pitää valita. Valinta tarkoittaa kustannuksia. Kustannukset tarkoittavat, että jokin muu asia jää vähemmälle.

Tämä on Palestiina-solidaarisuuden julkistaloudellinen sokea piste. Sen poliittinen voima perustuu siihen, että se onnistuu esittämään oman vaatimuksensa moraalisena välttämättömyytenä. Mutta kun vaatimus siirtyy julkiselle sektorille, siitä tulee resurssikysymys. Silloin sen pitää kilpailla muiden tarpeiden kanssa: koulutuksen, terveydenhuollon, turvallisuuden, tutkimuksen, velanhoidon ja hallinnon ydintehtävien kanssa. Solidaarisuus ei ole ilmaista vain siksi, että se tuntuu oikealta.

Vastuullinen periaate olisi selvä: julkinen instituutio saa reagoida Palestiina-koalition vaatimuksiin vain, jos toimi on rajattu, mitattava, hallinnollisesti toteuttamiskelpoinen ja sen hyödyt ylittävät kustannukset paremmin kuin vaihtoehtoiset toimet. Muuten kyse ei ole julkisesta harkinnasta vaan julkisen vallan käyttämisestä moraalisen koalition symbolisiin tarpeisiin.

Kysymys ei siis ole siitä, saako Palestiinan puolesta osoittaa mieltä. Saa. Kysymys on siitä, milloin mielenosoituksen vaatimus muuttuu julkisen sektorin velvoitteeksi — ja kuka maksaa laskun, kun moraalinen intensiteetti muuttuu hallinnolliseksi työksi. Tähän asti vastaus on ollut liian usein epäselvä. Ja juuri siksi kysymys pitää esittää suoraan: kuka maksaa Palestiina-solidaarisuuden hallinnolliset kustannukset?