Kun rehellinen vastaus on: emme vielä tiedä

 

Maailmankaikkeuden alkuperä herättää vahvoja tunteita. Se on ymmärrettävää: kysymys koskee kaikkea olemassa olevaa, myös meitä itseämme. Juuri siksi aihe vaatii tavallista enemmän pidättyvyyttä väitteissä – ja erityisesti eroa sen välillä, mitä tiedämme, mitä päättelemme ja mitä uskomme.

Empiirinen tutkimus antaa varsin selkeän lähtökohdan. Havainnot, kuten galaksien loittoneminen, kosminen mikroaaltotausta ja alkuräjähdyksen nukleosynteesi, tukevat mallia, jossa maailmankaikkeus on ollut tiheämmässä ja kuumemmassa tilassa noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Tämä ei ole mielipide vaan monista toisistaan riippumattomista mittauksista nouseva kokonaisuus. Tässä mielessä kosmologialla on korkea reliabiliteetti: eri menetelmät osoittavat samaan suuntaan.

Sen sijaan heti, kun kysytään miksi maailmankaikkeus on olemassa tai mitä oli ennen varhaisinta kuvattavissa olevaa hetkeä, empiirinen tieto loppuu. Planckin epookin kohdalla nykyiset teoriat menettävät ennustekykynsä. Tämä ei ole tieteen heikkous vaan sen rehellinen rajaus. Tiede ei lupaa vastauksia sinne, minne havainto ei yllä.

Juuri tässä kohdassa keskustelu usein lipsahtaa virheelliseen asetelmaan: koska tiede ei vielä tiedä kaikkea, jonkin tietyn vastauksen – esimerkiksi luojajumalan – ajatellaan täyttävän aukon. Ongelma ei ole itse usko, vaan se, että tietoaukosta tehdään todiste. Empiirisesti tämä ei toimi. Sama aukko sallisi yhtä hyvin kymmeniä keskenään ristiriitaisia selityksiä, mikä kertoo, ettei mikään niistä nouse havainnoista vaan tulkitsijan omista lähtöoletuksista.

Ulkoinen validiteetti – eli se, että väite pätee riippumatta kuulijan maailmankatsomuksesta – toteutuu vain silloin, kun väitteet pidetään siinä, mihin evidenssi riittää. Väite ”emme tiedä, mikä aiheutti maailmankaikkeuden synnyn” on tässä mielessä vahvempi kuin yksikään varma selitys. Se on yleistettävissä, toistettavissa ja avoin korjauksille, jos uutta tietoa saadaan.

Tämä vastaus ei ole eksistentiaalisesti lohduttavin. Se ei tarjoa valmista merkitystä eikä sulje epävarmuutta pois. Mutta se on älyllisesti kestävin. Se myös jättää tilaa aidolle ihmettelylle ilman, että ihmettely muutetaan väitteeksi todellisuudesta.

Ehkä kaikkein empiirisin opetus kosmologiasta ei olekaan jokin yksittäinen teoria, vaan asenne: maailmankaikkeus ei ole velkaa meille ymmärrettävyyttä. Meidän tehtävämme ei ole täyttää tietämättömyyttä varmuudella, vaan erottaa huolellisesti se, minkä tiedämme, siitä minkä vain toivoisimme olevan totta.