Vihreä talouskasvu ei ole utopia – mutta se ei ole lupauskaan

 

Ajatus siitä, että talouskasvu ja päästöjen vähentäminen olisivat loogisesti yhteensopimattomia, kuulostaa ensi kuulemalta järkevältä. Talous käyttää energiaa ja materiaa, ja luonnonvarat ovat rajallisia. Tästä tosiasiasta ei kuitenkaan seuraa, että talouskasvu olisi väistämättä ympäristölle tuhoisaa – eikä varsinkaan, että kasvusta luopuminen olisi ainoa rationaalinen politiikkavaihtoehto.

Talouskasvu ei ole sama asia kuin materiaalinen kulutus. Bruttokansantuote mittaa vaihdantaa, ei luonnonvarojen käyttöä. Historiallisesti nämä ovat kulkeneet käsi kädessä, mutta kyse on empiirisestä yhteydestä, ei luonnonlaista. Talouden rakenne, hintasignaalit ja teknologia määrittävät sen, kuinka paljon fyysistä panosta yksi lisäeuro tuotantoa vaatii.

On totta, että absoluuttinen irtikytkentä – talouskasvu samanaikaisesti luonnonvarojen käytön ja päästöjen absoluuttisen vähenemisen kanssa – on ollut harvinaista ja usein lyhytaikaista. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että se olisi mahdotonta. Se tarkoittaa vain, että toistaiseksi sitä ei ole saavutettu laajassa mittakaavassa. Talousliberaalista näkökulmasta tämä on kuvaus nykytilasta, ei todistus tulevaisuuden rajoista.

Usein vedotaan siihen, että digitaaliset ja aineettomat palvelutkin vaativat fyysistä infrastruktuuria: datakeskuksia, sähköä, metalleja. Tämä pitää paikkansa. Mutta argumentti ontuu, jos siitä päätellään, ettei aineettomilla toiminnoilla olisi merkitystä. Oleellinen kysymys ei ole, onko toiminta täysin aineetonta – sellaista ei biologisessa todellisuudessa ole – vaan kuinka paljon fyysisiä resursseja tarvitaan tuotettua arvoa kohden.

Taloudellinen kehitys on historiallisesti ollut juuri tätä: saman hyödyn tuottamista yhä pienemmällä resurssipanoksella. Tämä ei ole optimismia, vaan empiirinen havainto pitkältä aikaväliltä. Energiatehokkuus, materiaalitehokkuus ja tuotannon organisointi ovat parantuneet, koska hinnat, kilpailu ja niukkuus pakottavat siihen. Markkinatalous ei kiistä luonnon rajoja – se reagoi niihin.

Kritiikki, joka nojaa ajatukseen “rajallisesta planeetasta”, tekee usein virheen: se olettaa, että talouskasvu tarkoittaa määrällistä lisäämistä samassa muodossa kuin ennen. Todellisuudessa kasvu on yhä enemmän laadullista: parempia palveluja, enemmän informaatiota, enemmän valinnanvapautta. Tämä ei poista ympäristöongelmia, mutta se muuttaa niiden luonnetta.

On myös syytä huomata vaihtoehtojen vertailu. Talouskasvun hylkääminen ei ole neutraali tila, vaan politiikkavalinta, jolla on seurauksia. Hitaammin kasvavassa tai supistuvassa taloudessa julkisen sektorin rahoitus, investointikyky ja sopeutumismahdollisuudet heikkenevät. Ympäristönsuojelu ei tapahdu tyhjiössä, vaan kilpailee resursseista muiden yhteiskunnallisten tarpeiden kanssa.

Luonnontieteellinen realismi ei vaadi kasvun vastustamista, vaan illuusioista luopumista. Kasvu ei ole automaattisesti vihreää, eikä mikään takaa, että se muuttuu sellaiseksi ilman politiikkaa, hinnoittelua ja sääntelyä. Mutta yhtä vähän realismi tukee väitettä, että talouskasvu olisi sisäisesti ristiriidassa ekologisen kestävyyden kanssa.

Talousliberaalista näkökulmasta järkevin lähtökohta on tämä:
kasvu ei ole päämäärä sinänsä, mutta se on sopeutumiskyvyn ehto. Yhteiskunta, joka kykenee tuottamaan enemmän arvoa vähemmillä resursseilla, ei uhmaa luonnon rajoja – se toimii niiden puitteissa.

Todellinen kysymys ei siis ole, pitäisikö kasvusta luopua, vaan millaisin instituutioin ja kannustimin kasvu ohjautuu vähemmän kuormittaviin muotoihin. Tähän kysymykseen markkinatalous tarjoaa työkaluja. Utopioita ei tarvita – mutta myöskään luovuttamista ei voi perustella luonnonlaeilla.