Leluteorian lumo

Minulta on viime aikoina kysytty, mitä mieltä olen simulaatioteoriasta. Tiedättehän: siitä ajatuksesta, että todellisuus on vain jonkin ylivertaisen tietokoneen pyörittämä ohjelma. Vastaan yleensä kohteliaasti, että ajatus on kiinnostava, nyökkään pari kertaa ja vaihdan puheenaihetta kahvin hintaan. Totuus on, etten pidä simulaatioteoriasta lainkaan.

Siinä on jotakin masentavan byrokraattista. Jos olemme simulaatio, olemme todennäköisesti pelkistetty versio jostakin vielä monimutkaisemmasta todellisuudesta. Meidät on optimoitu. Joku on päättänyt, ettei kaikkia yksityiskohtia kannata renderöidä. Ehkä selkäkipuni on vain grafiikkamoottorin bugi ja maanantait muistivuoto. Ajatus siitä, että olemassaoloni on kompromissi laskentatehon ja suorituskyvyn välillä, ei hivele itsetuntoa.

Lisäksi simulaatioteoria haisee projektinhallinnalta. Jossakin on varmasti backlog:
– “Ihmiset versio 1.3: lisätty eksistentiaalinen ahdistus.”
– “Korjattu virhe: sukat katoavat pesukoneessa.”
– “Tunnettu ongelma: rakkaus toimii epäloogisesti.”

En halua elää Jira-tiketissä.

Siksi olen kehitellyt vaihtoehtoisen selityksen: leluteorian. Sen mukaan emme ole simulaatio, vaan jonkin käsittämättömän olennon lelu. Emme optimointikohde vaan viihde. Tämä selittää paljon enemmän.

Ajatelkaa vaikka kissoja. Ne pudottavat esineitä pöydältä ja seuraavat putoamista vakavan tieteellisen kiinnostuneina. Jos universumimme on jonkun kosmisen kissan olohuone, mannerlaattojen liike on vain hidastettu versio samasta ilmiöstä. “Katsotaanpa, mitä tapahtuu, jos tökkään tätä Afrikkaa vähän Eurooppaa kohti.”

Leluteoria tekee myös sattumasta ymmärrettävämpää. Miksi avaimet löytyvät vasta, kun olet jo myöhässä? Koska se on dramaattisesti hauskempaa. Miksi bussi lähtee juuri, kun saavut pysäkille? Koska jännite tarvitsee huipennuksen. Miksi elämä tuntuu toisinaan improvisaatioteatterilta, jossa kukaan ei tiedä käsikirjoitusta? Koska käsikirjoitusta ei ole – on vain yleisö, joka toivoo yllätyksiä.

Toisin kuin simulaatiossa, leluteoriassa yksityiskohdat saavat olla epätäydellisiä ilman, että se on resurssikysymys. Ne ovat epätäydellisiä, koska epätäydellisyys on viihdyttävää. Kukaan ei katsoisi sarjaa, jossa kaikki onnistuu ensimmäisellä yrityksellä ja kaikki sanovat toisilleen täsmälleen oikeat asiat.

Leluteoria on myös lohdullinen. Jos olemme lelu, emme ole keskeneräinen kopio jostakin paremmasta versiosta. Olemme juuri sitä, mitä meidän pitikin olla: hieman naarmuuntuneita, ajoittain vinkuvia, mutta selvästi käytössä olleita. Se, että olemme kuluneita, todistaa vain, että meillä on leikitty.

Ja jos joskus tuntuu, että kohtalo kohtelee sinua kovakouraisesti, voit aina lohduttautua ajatuksella, että jossakin joku sanoo: “Tämä hahmo on kyllä suosikkini. Katsotaanpa, selviääkö se tästäkin.”

Se on paljon miellyttävämpi ajatus kuin se, että olen vain alibudjetoitu aliohjelma.