Kustannussignaalien häviäminen suomalaisessa politiikassa: taloustieteellinen ja sosiaalipsykologinen analyysi

 

Tiivistelmä

Artikkeli tarkastelee kustannussignaalien heikkenemistä suomalaisessa politiikassa. Kustannussignaalilla tarkoitetaan informaatiota, joka kertoo päätöksentekijälle, äänestäjälle tai eturyhmälle valinnan todellisen vaihtoehtoiskustannuksen. Markkinoilla hinta tiivistää hajautunutta tietoa niukkuudesta, kysynnästä ja tuotantokustannuksista. Politiikassa vastaava signaali välittyy hitaammin, epäsuoremmin ja usein kollektiivisesti: veroasteena, velkaantumisena, palvelujen jonoutumisena, työvoiman tarjonnan muutoksina, investointien vähenemisenä tai tulevien sukupolvien maksutaakkana.

Suomen poliittisessa järjestelmässä kustannussignaalit ovat heikentyneet erityisesti kolmesta syystä. Ensinnäkin hyvinvointivaltion etuudet ja palvelut rahoitetaan laajalla veropohjalla, jolloin yksittäisen vaatimuksen rajakustannus näyttää käyttäjälle ja eturyhmälle pieneltä. Toiseksi julkinen velka ja alijäämä siirtävät kustannuksia ajassa, jolloin nykyiset äänestäjät voivat kuluttaa poliittisia hyötyjä ilman täyttä välitöntä hintaa. Kolmanneksi poliittinen identiteetti ja moraalinen oikeutus suojaavat monia menovaatimuksia kustannus-hyötyanalyysiltä. Tätä voidaan selittää Dan Kahanin identiteettiä suojaavan kognition ja Albert Banduran moraalisen irtautumisen avulla.

Artikkelin johtopäätös on, että suomalaisen politiikan keskeinen ongelma ei ole pelkkä julkisen sektorin koko, vaan päätöksenteon informaatiorakenne: kustannukset erotetaan hyödyistä, maksajat käyttäjistä ja päätöksentekijät seurauksista. Tämä tuottaa järjestelmällisen vinouman julkisen vallan laajentamisen, alijäämärahoituksen ja symbolisesti oikeutettujen politiikkatoimien hyväksi.

1. Johdanto

Demokraattisessa politiikassa niukkuus ei katoa, mutta sen näkyvyys muuttuu. Markkinoilla niukkuus ilmenee yleensä hintana. Jos resurssi käy harvinaisemmaksi tai kysyntä kasvaa, hinta nousee ja ohjaa kulutusta, tuotantoa ja investointeja. Julkisessa päätöksenteossa vastaava mekanismi on epätäydellisempi. Kustannus ei näy palvelun käyttäjälle samalla hetkellä eikä samassa muodossa kuin hyöty. Äänestäjä voi kannattaa menolisäystä, jonka kustannus jakautuu miljoonille veronmaksajille, lykätään tulevaisuuteen tai kätketään sääntelyn, hallinnollisen monimutkaisuuden ja menetetyn kasvun sisään.

Tässä artikkelissa kustannussignaalien häviämistä ei käsitellä moraalisena rappiona vaan institutionaalisena ja kognitiivisena ilmiönä. Poliittiset toimijat reagoivat kannustimiin. Jos järjestelmä palkitsee näkyvien hyötyjen lupaamisesta ja rankaisee näkyvien kustannusten tunnustamisesta, poliitikot, virkamiehet, eturyhmät ja äänestäjät tuottavat juuri sellaista politiikkaa. Kyse ei vaadi oletusta pahantahtoisuudesta. Riittää, että hyödyt ovat keskittyneitä, kustannukset hajautettuja ja poliittinen identiteetti tekee kustannuspuheesta moraalisesti epäilyttävää.

Suomen tapauksessa ilmiö on erityisen kiinnostava, koska maa yhdistää korkean institutionaalisen luottamuksen, laajan julkisen sektorin, pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja nopeasti ikääntyvän väestön. Tällainen järjestelmä voi toimia tehokkaasti, jos sen rahoituspohja, työllisyysaste, tuottavuuskasvu ja poliittinen itsehillintä ovat riittäviä. Jos nämä ehdot heikkenevät, samat instituutiot alkavat peittää niukkuutta sen sijaan, että ne tekisivät siitä päätöksenteossa näkyvää.

2. Kustannussignaali käsitteenä

Kustannussignaali tarkoittaa päätöksentekijälle välittyvää informaatiota siitä, mitä resursseja valinta sitoo ja mistä vaihtoehtoisista käyttötarkoituksista luovutaan. Taloustieteellisesti kyse on ennen kaikkea vaihtoehtoiskustannuksesta. Resurssi, joka käytetään yhteen tarkoitukseen, ei ole samanaikaisesti käytettävissä toiseen. Julkisessa keskustelussa tämä yksinkertainen periaate katoaa usein, koska menot kuvataan tarpeina, oikeuksina tai investointeina ilman eksplisiittistä vertailua vaihtoehtoisiin käyttökohteisiin.

F. A. Hayekin klassinen argumentti hintajärjestelmästä korostaa, että hinnat tiivistävät hajautunutta tietoa, jota yksittäinen suunnittelija ei voi kokonaan hallita. Hinta ei ole pelkkä jakomekanismi vaan tiedonvälitysjärjestelmä: se kertoo niukkuudesta ja kannustaa sopeutumiseen. Kun poliittinen päätöksenteko korvaa hinnan hallinnollisella allokaatiolla, kustannustieto ei häviä todellisuudesta, mutta se voi kadota päätöksenteon näkyvästä pinnasta.

Julkisessa sektorissa kustannussignaali voi heiketä ainakin viidellä tavalla:

1. Verokiilan kautta: palvelun käyttäjä ei kohtaa palvelun täyttä rajakustannusta.
2. Velan kautta: nykyinen päätös rahoitetaan tulevilla veroilla tai inflaatio- ja korkoriskeillä.
3. Sääntelyn kautta: kustannus siirretään yrityksille, työntekijöille tai kuluttajille ilman budjettimenomerkintää.
4. Jonojen ja laadun kautta: niukkuus ilmenee hintojen sijasta odotusaikana, saatavuusongelmina tai heikentyvänä laatuna.
5. Kasvutappioiden kautta: kustannus näkyy toteutumatta jääneinä investointeina, työn tarjontana, yrittäjyytenä tai tuottavuuskasvuna.

Näistä viimeinen on poliittisesti erityisen näkymätön, koska menetettyä vaihtoehtoa ei havaita samalla tavalla kuin budjettiin kirjattua menoa. Politiikassa näkyvä hyöty voittaa usein näkymättömän kustannuksen.

3. Julkisen valinnan teoria ja kustannusten hajautuminen

Julkisen valinnan teoria tarkastelee politiikkaa samojen kannustimien näkökulmasta kuin markkinoita. Äänestäjät, poliitikot, virkamiehet ja eturyhmät eivät muutu epämateriaalisiksi yleisen edun olennoiksi siirtyessään poliittiseen sfääriin. Heillä on tavoitteita, rajoitteita, informaatiopuutteita ja kannustimia.

Buchananin ja Tullockin analyysi kollektiivisesta päätöksenteosta auttaa ymmärtämään, miksi kustannussignaalit heikkenevät enemmistöpäätöksissä. Poliittinen päätös voi tuottaa hyötyä yhdelle ryhmälle ja ulkoistaa kustannuksia muille. Mitä laajemmin kustannus hajautuu, sitä heikompi kannustin yksittäisellä maksajalla on vastustaa päätöstä. Samalla hyödynsaajalla on voimakas kannustin organisoitua.

Suomalaisessa politiikassa tämä näkyy menokohteiden puolustamisessa. Jokaisella tukimuodolla, palvelulla, alueellisella hankkeella tai sääntelyedulla on tunnistettava hyödynsaajaryhmä. Sen sijaan kustannus jakautuu yleiseen veroasteeseen, valtion velkaan, kuntatalouden paineisiin, työn verotukseen ja yritysten kustannusrakenteeseen. Poliittinen kirjanpito on tällöin epäsymmetrinen: hyöty on konkreettinen, kustannus abstrakti.

Tämä asetelma ei ole oikeiston tai vasemmiston yksinoikeus. Vasemmisto voi rationalisoida menolisäyksiä oikeudenmukaisuuden ja julkisen vastuun kielellä. Oikeisto voi rationalisoida yritystukia, alueellisia erityisjärjestelyjä, veropoikkeuksia tai turvallisuuspoliittisia menoja välttämättömyyden ja kilpailukyvyn kielellä. Mekanismi on sama: oma etu tai oman ryhmän prioriteetti kuvataan yleiseksi eduksi, ja kustannusten näkyväksi tekeminen tulkitaan moraaliseksi vihamielisyydeksi.

4. Kahanin IPC ja kustannusargumentin identiteettiriski

Dan Kahanin identiteettiä suojaava kognitio, Identity Protective Cognition, kuvaa prosessia, jossa yksilö arvioi tietoa sen perusteella, miten se vaikuttaa hänen ryhmäidentiteettiinsä ja asemaansa omassa viiteryhmässään. Ihminen ei ole pelkkä virheellisesti informoitu laskija. Hän on myös sosiaalinen toimija, jolle väärän johtopäätöksen hyväksyminen voi merkitä symbolista loikkaa vihollisleiriin.

Kustannussignaalien kannalta IPC on keskeinen, koska kustannusargumentti ei politiikassa näyttäydy neutraalina laskelmana. Se tulkitaan usein identiteettisignaalina. Kun joku kysyy, mitä jokin julkinen ohjelma maksaa, mikä sen vaihtoehtoiskustannus on tai mikä näyttö osoittaa intervention tehokkaaksi, kysymys voidaan tulkita hyökkäykseksi ohjelman moraalista tarkoitusta vastaan.

Esimerkiksi sosiaaliturvan, terveyspalvelujen, ilmastopolitiikan, aluepolitiikan, koulutuksen tai maahanmuuttopolitiikan kustannuksia koskeva analyysi voi aktivoida ryhmäidentiteetin. Vasemmistolaisessa viiteryhmässä kustannuspuhe voidaan nähdä kovuutena tai markkinafundamentalismina. Oikeistolaisessa viiteryhmässä vastaavasti omien suosimien menojen, kuten puolustuksen, poliisin, tiehankkeiden, yrittäjätukien tai tiettyjen verovähennysten kustannus-hyötyarviointi voidaan kokea epäisänmaallisena, kasvuvastaisena tai eliitin teknokraattisena saivarteluna.

IPC selittää, miksi lisäinformaatio ei aina korjaa poliittista virhettä. Jos kustannusdata uhkaa identiteettiä, sitä ei käsitellä neutraalisti vaan motivoidusti. Tällöin taloudellinen fakta muuttuu ryhmälojaliteetin testiksi. Poliittinen järjestelmä menettää kyvyn käyttää kustannussignaaleja korjaavana palautteena.

5. Banduran moraalinen irtautuminen ja kustannusten oikeuttaminen

Albert Banduran moraalisen irtautumisen teoria kuvaa mekanismeja, joiden avulla ihmiset voivat toimia omien moraalisten standardiensa vastaisesti ilman, että he kokevat itseään moraalisesti epäjohdonmukaisiksi. Politiikassa tämä on erityisen tärkeää, koska kustannusten siirtäminen muille, tulevaisuuteen tai näkymättömiin voidaan kokea moraalisesti hyväksyttäväksi, jos se kehystetään riittävän ylevällä tarkoituksella.

Banduran kuvaamista mekanismeista ainakin viisi soveltuu kustannussignaalien häviämiseen:

1. Moraalinen oikeutus: menolisäys, sääntely tai tukijärjestelmä kuvataan niin arvokkaaksi, että kustannuspuhe muuttuu toissijaiseksi tai epäilyttäväksi.
2. Eufemistinen nimeäminen: kulutusmeno nimetään investoinniksi, veronkorotus solidaarisuudeksi, etuoikeus saavutetuksi oikeudeksi tai velka elvytykseksi riippumatta vaikutusmekanismista.
3. Vastuun hajauttaminen: kukaan yksittäinen toimija ei koe olevansa vastuussa velkasuhteen kasvusta, veroasteen noususta tai palvelujärjestelmän tehottomuudesta.
4. Seurausten vähättely: kustannuksia pidetään teknisinä, myöhemmin ratkaistavina tai niin hajautettuina, ettei niitä tarvitse ottaa vakavasti nykyisessä päätöksessä.
5. Syyllisen osoittaminen: kustannusongelma selitetään vastustajan moraalisella puutteella, markkinoiden ahneudella, veronkiertäjillä, byrokratialla, maahanmuuttajilla, suurituloisilla tai jollain muulla poliittisesti hyödyllisellä kohteella ilman riittävää mekanismianalyysiä.

Moraalinen irtautuminen ei tarkoita, että politiikan tavoitteet olisivat välttämättä huonoja. Se tarkoittaa, että ylevä tavoite voi katkaista yhteyden tavoitteen ja keinon kustannusten välillä. Juuri tämä on kustannussignaalien katoamisen psykologinen ydin.

6. Suomen tapaus: hyvinvointivaltio, velka ja verokiila

Suomessa kustannussignaalien heikkeneminen tapahtuu järjestelmässä, jossa julkisella sektorilla on poikkeuksellisen suuri rooli tulonsiirroissa, palvelutuotannossa ja riskien kollektiivisessa vakuuttamisessa. Tämä malli voi tuottaa merkittäviä hyötyjä: riskien tasaamista, peruspalvelujen saatavuutta, sosiaalista vakautta ja inhimillisen pääoman muodostumista. Nämä hyödyt eivät kuitenkaan poista niukkuutta. Ne muuttavat niukkuuden poliittista näkyvyyttä.

Käyttäjän näkökulmasta monet julkiset palvelut ovat joko ilmaisia tai voimakkaasti subventoituja. Tämä alentaa käytön yksityistä hintaa suhteessa yhteiskunnalliseen rajakustannukseen. Jos kapasiteettia ei hinnoitella, niukkuus näkyy jonona, henkilöstöpulana, laadun heikkenemisenä tai budjettipaineena. Poliittisesti nämä tulkitaan usein lisärahoituksen tarpeeksi, vaikka osa ongelmasta voi olla kysynnän, tarjonnan, työvoiman kohdentumisen ja kannustimien yhteisvaikutusta.

Velkaantuminen on toinen keskeinen signaalinvaimennin. Alijäämärahoitus tekee mahdolliseksi nykyisten etujen säilyttämisen ilman välitöntä veronkorotusta tai menoleikkausta. Tämä ei poista kustannusta, vaan muuttaa sen ajallista sijaintia. Tulevat veronmaksajat, matalamman kasvun ympäristö tai korkomenojen kasvu kantavat osan kustannuksesta. Poliittisessa kilpailussa tällainen kustannus on heikko signaali, koska tulevat maksajat eivät äänestä nykyhetkessä samalla painolla kuin nykyiset hyödynsaajat.

Kolmas mekanismi on verokiila. Korkea työn verotus ja sosiaalivakuutusmaksut voivat rahoittaa laajoja julkisia palveluja, mutta samalla ne muuttavat työn tarjonnan, lisätyön, yrittäjyyden ja kotitalouspalvelujen kannustimia. Jos poliittinen keskustelu käsittelee verotusta vain maksukyvyn tai oikeudenmukaisuuden kautta, se menettää osan kustannussignaalista: vero ei ole vain tulonsiirron rahoitusväline, vaan myös käyttäytymistä muuttava hinta.

Suomen ikääntyminen vahvistaa ongelmaa. Kun eläke-, terveys- ja hoivamenojen paine kasvaa, työikäisen väestön suhteellinen merkitys rahoituspohjana korostuu. Väestöllinen reunaehto on biologinen ja demografinen, ei retorinen: syntyvyys, elinajanodote, sairastavuus, työkyky ja maahanmuuton ikärakenne määrittävät julkisen talouden kestävyyttä riippumatta siitä, millä moraalisella kielellä politiikkaa perustellaan.

7. Kustannussignaalien katoamisen poliittiset muodot

Kustannussignaalien häviäminen näkyy suomalaisessa politiikassa useina toistuvina puhetapoina.

Ensimmäinen on oikeuspuhe ilman rahoitusmekanismia. Kun jokin palvelu, etuus tai tavoite määritellään oikeudeksi, sen kustannuspuoli siirtyy helposti moraalisen keskustelun ulkopuolelle. Oikeus voi olla normatiivisesti perusteltu, mutta taloustieteellisesti oikeus ei kerro, mistä resurssit tulevat, mitä muuta jätetään tekemättä tai miten toimijoiden kannustimet muuttuvat.

Toinen on investointipuhe ilman tuottomekanismia. Julkinen meno nimetään usein investoinniksi, vaikka kaikki menot eivät kasvata tulevaa tuotantokykyä. Investointi on perusteltu käsite, jos voidaan kuvata uskottava mekanismi, jolla meno lisää tulevia tuloja, tuottavuutta, työllisyyttä tai säästöjä. Ilman tätä mekanismia investointipuhe voi toimia eufemismina kulutusmenolle.

Kolmas on markkinapuutteen ylitulkinta. Se, että markkinoilla on ulkoisvaikutus, informaation epäsymmetria tai jakautumiseen liittyvä ongelma, ei vielä osoita, että julkinen interventio parantaa tilannetta. Taloustieteellisesti hyväksyttävä politiikkasuositus vaatii kolme testiä: mekanismivirhe on todellinen, julkinen korjaus on hallinnollisesti toteuttamiskelpoinen ja korjauksen hyödyt ylittävät verotuksen, sääntelyn, valvonnan ja poliittisen toimeenpanon kustannukset.

Neljäs on symbolinen politiikka, jossa toimen arvo syntyy enemmän moraalisesta viestistä kuin mitattavasta vaikutuksesta. Tällöin kustannus-hyötyanalyysi koetaan usein sopimattomaksi, koska politiikan ensisijainen funktio on osoittaa, että yhteiskunta välittää, torjuu vääryyttä tai kuuluu oikealle historialliselle puolelle. Symbolinen hyöty voi olla todellinen poliittinen hyöty, mutta se ei poista resurssikustannusta.

Viides on alueellinen ja sektoraalinen poikkeuspolitiikka. Paikallinen hanke, tukimuoto tai säilytettävä rakenne esitetään usein välttämättömänä elinvoiman, huoltovarmuuden, kulttuurin tai tasa-arvon kannalta. Osa näistä argumenteista voi olla päteviä. Ongelma syntyy, kun jokainen poikkeus käsitellään yksittäin eikä niiden kumulatiivista kustannusta verrata vaihtoehtoisiin käyttökohteisiin.

8. Empiirisen arvioinnin periaatteet

Kustannussignaalien palauttaminen politiikkaan edellyttää empiiristä kuria. Ensimmäinen vaatimus on erottaa panos, tuotos ja vaikutus. Se, että julkiseen ohjelmaan käytetään enemmän rahaa, ei tarkoita, että hyvinvointi, oppimistulokset, terveys, turvallisuus tai tuottavuus paranevat samassa suhteessa.

Toinen vaatimus on vaihtoehtoiskustannuksen eksplisiittinen käsittely. Jokaisen menolisäyksen rinnalla pitäisi kysyä, mitä samalla rahalla, työvoimalla ja hallinnollisella kapasiteetilla ei tehdä. Tämä koskee myös veronalennuksia ja sääntelyn purkua: niidenkin vaikutus riippuu mekanismista, kohdentumisesta ja rahoituksesta.

Kolmas vaatimus on kontrafaktuaali. Politiikkatoimen arviointi vaatii uskottavan arvion siitä, mitä olisi tapahtunut ilman toimenpidettä. Ilman kontrafaktuaalia mikä tahansa myönteinen kehitys voidaan omia politiikan ansioksi ja mikä tahansa kielteinen kehitys selittää riittämättömällä rahoituksella.

Neljäs vaatimus on hallinnollisten kustannusten ja poliittisen talouden huomioiminen. Julkinen interventio ei toteudu abstraktissa mallissa vaan byrokratian, eturyhmien, sääntöjen, valvonnan, oikeudellisten rajoitteiden ja poliittisen vaihtokaupan kautta. Siksi markkinapuute ei yksin riitä. On analysoitava myös julkisen korjauksen puutteet.

9. Poliittinen symmetria ilman tasapuolisuusharhaa

Kustannussignaalien katoamista ei pidä sijoittaa yksinomaan vasemmisto-oikeisto-akselin toiselle puolelle. Vasemmistolainen kustannussignaalin vaimennus tapahtuu usein oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden, hoivan, ilmastovastuun tai julkisen vastuun käsitteillä. Oikeistolainen kustannussignaalin vaimennus tapahtuu usein kilpailukyvyn, turvallisuuden, yrittäjyyden, alueellisen elinvoiman, kansallisen edun tai perinteisten instituutioiden kielellä.

Symmetria ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ilmiöt jakautuvat tasan. Empiirinen kysymys on aina erikseen ratkaistava: missä puolueissa, ryhmissä, sektoreissa tai päätöksissä kustannukset sivuutetaan eniten? Analyyttinen virhe syntyy vasta silloin, kun oma poliittinen leiri vapautetaan kustannuskurista jo lähtökohtaisesti.

Kahanin IPC ja Banduran moraalinen irtautuminen auttavat juuri tässä. Ne eivät sano, että jokin ryhmä on irrationaalinen ja toinen rationaalinen. Ne osoittavat mekanismin, jolla kaikki ryhmät voivat suojella moraalista identiteettiään kustannusinformaatiolta. Tämä on suomalaiselle politiikalle olennainen havainto, koska korkean luottamuksen yhteiskunnassa moraalinen omakuva on vahva: oma politiikka näyttäytyy helposti vastuullisuutena, vastapuolen politiikka ideologiana.

10. Johtopäätökset

Kustannussignaalien häviäminen suomalaisessa politiikassa on sekä taloudellinen että kognitiivinen ongelma. Taloudellisesti kyse on siitä, että hinnat, verot, velka, jonot, sääntelykustannukset ja menetetty kasvu eivät välity päätöksentekijöille symmetrisesti. Kognitiivisesti kyse on siitä, että poliittinen identiteetti ja moraalinen oikeutus tekevät kustannusten näkyväksi tekemisestä ryhmälojaliteettia uhkaavan teon.

Suomen julkisen talouden ongelmia ei voida ratkaista pelkällä tehokkuusretoriikalla eikä pelkällä moraalipuheella. Tarvitaan institutionaalisia mekanismeja, jotka pakottavat hyödyt ja kustannukset samaan kehykseen: vaikutusarvioita, avoimia vaihtoehtoiskustannuksia, määräaikaisia tukia, jälkikäteisarviointia, velkasääntöjen uskottavuutta ja menojen priorisointia. Ennen kaikkea tarvitaan poliittinen normi, jonka mukaan kustannusten kysyminen ei ole moraalisen välinpitämättömyyden merkki vaan rationaalisen päätöksenteon ehto.

Analyyttinen johtopäätös on suora: suomalaisessa politiikassa ongelma ei ole se, että yhteiskunnallisia tavoitteita asetetaan, vaan se, että tavoitteet irrotetaan liian usein niiden materiaalisista ehdoista. Kun kustannussignaali katoaa, politiikka alkaa käsitellä niukkuutta asenneongelmana. Niukkuus ei kuitenkaan tottele moraalista tahtoa. Se palaa veroina, velkana, jonoina, heikompana kasvuna tai alempana palvelutasona.

Lähteet

Bandura, A. (1999). Moral Disengagement in the Perpetration of Inhumanities. Personality and Social Psychology Review, 3(3), 193-209. Ks. myös yleiskuvaus moraalisen irtautumisen mekanismeista: https://en.wikipedia.org/wiki/Moral_disengagement

Buchanan, J. M., & Tullock, G. (1962). The Calculus of Consent: Logical Foundations of Constitutional Democracy. University of Michigan Press. Yleiskuvaus: https://en.wikipedia.org/wiki/The_Calculus_of_Consent

Hayek, F. A. (1945). The Use of Knowledge in Society. American Economic Review, 35(4), 519-530. Yleiskuvaus: https://en.wikipedia.org/wiki/The_Use_of_Knowledge_in_Society

Kahan, D. M. Cultural cognition and identity-protective cognition -tutkimusohjelma. Yleiskuvaus: https://en.wikipedia.org/wiki/Dan_Kahan

OECD. Revenue Statistics ja Taxing Wages -sarjat. Yleiskuvaus verorasituksen mittareista: https://en.wikipedia.org/wiki/Tax_burden

Tilastokeskus, valtiovarainministeriö ja OECD: Suomen julkista taloutta, väestörakennetta, veroastetta ja velkasuhdetta koskevat tilastot. Tätä artikkelia varten lähteitä käytetään mekanismien havainnollistamiseen; yksittäiset ajantasaiset lukuarvot tulee tarkistaa virallisista tilastoista ennen julkaisukäyttöä.