Suvi-Anne Siimes ja Sir Humphrey Appleby keskustelevat teologiasta
Suvi-Anne Siimes istui korkean, tummaksi lakatun pöydän ääressä Westminsterin hallintorakennuksessa, jonka käytävät näyttivät siltä kuin niitä olisi suunniteltu ensisijaisesti estämään tavallisia ihmisiä löytämästä ulos. Seinillä riippui muotokuvia miehistä, jotka olivat selvästi onnistuneet tekemään uran sanomatta koskaan mitään aivan täsmällistä.
Vastapäätä istui Sir Humphrey Appleby, jonka ilmeessä yhdistyivät kohteliaisuus, hallinnollinen ylivalta ja hienovarainen epäluulo kaikkea sellaista kohtaan, mikä saattoi johtaa päätöksiin.
”Ministeri”, Sir Humphrey aloitti, vaikka Suvi-Anne ei ollut hänen ministerinsä, ”teologia on mitä suurimmassa määrin hallinnollinen kysymys.”
Suvi-Anne kohotti kulmiaan.
”Luulin, että se liittyy Jumalaan.”
”Juuri siksi se on hallinnollinen kysymys”, Sir Humphrey sanoi vakavasti. ”Mikäli jokin asia liittyy Jumalaan, sen käytännön käsittely on ilman muuta annettava komitealle. Mieluiten pysyvälle komitealle. Väliraportilla.”
”Eikö teologiassa pitäisi kysyä, onko väite totta?”
Sir Humphrey näytti loukkaantuneelta, mutta hillitysti, kuten mies, joka piti totuutta tärkeänä lähinnä silloin, kun se oli kirjattu asianmukaisesti pöytäkirjaan.
”Totuus, hyvä rouva, on toki merkittävä käsite. Mutta hallinnossa on opittu erottamaan toisistaan perimmäinen totuus, poliittinen totuus, budjettitekninen totuus ja se totuus, jonka julkaiseminen ei aiheuta tarpeettomia lisäkysymyksiä.”
Suvi-Anne hymyili.
”Kuulostaa kirkolliskokoukselta.”
”Ei suinkaan”, Sir Humphrey vastasi. ”Kirkolliskokous on paljon vaarallisempi. Siellä ihmiset uskovat asioihin.”
”Ja ministeriössä?”
”Ministeriössä uskotaan menettelytapoihin.”
Hetken he joivat teetä. Se oli englantilaista teetä, siis juoma, joka vaikutti syntyneen kompromissina maun, lämpimän veden ja imperiumin rappeutumisen välillä.
Suvi-Anne nojautui taaksepäin.
”Minua kiinnostaa teologiassa se, miten oppi muuttuu instituutioksi. Miten jokin alkujaan uskonnollinen kokemus tai teksti muuttuu järjestelmäksi, joka suojaa itseään kritiikiltä.”
Sir Humphreyn silmät kirkastuivat.
”Ah! Nyt olemme asian ytimessä. Uskonto on erinomainen esimerkki järjestelmästä, joka on ymmärtänyt jatkuvuuden arvon. Se ei reagoi jokaiseen ulkopuoliseen ärsykkeeseen muuttamalla itseään. Se perustaa työryhmän selvittämään, onko ärsyke ylipäätään sellainen, johon olisi periaatteessa ehkä joskus syytä reagoida.”
”Ohjausjärjestelmän tasapainon ylläpitoa”, Suvi-Anne sanoi.
”Me kutsumme sitä vastuulliseksi valmisteluksi.”
”Eli järjestelmä säilyttää tasapainonsa torjumalla häiriöitä?”
”Ei torjumalla, ministeri—anteeksi, hyvä rouva—vaan vastaanottamalla ne hallitusti. Kritiikki kirjataan, analysoidaan, arkistoidaan ja mahdollisesti siirretään jatkovalmisteluun. Siten kaikki osallistuvat, eikä mikään muutu liian nopeasti.”
Suvi-Anne vilkaisi ikkunasta ulos. Satoi tietysti. Englannissa sade ei ollut säätila, vaan valtiollinen perinne.
”Mutta eikö juuri tuo tee uskonnollisista instituutioista ongelmallisia? Jos oppijärjestelmä määrittelee jo etukäteen, millainen kritiikki on hengellisesti kypsää ja millainen on kapinaa, se rokottaa itsensä arvostelua vastaan.”
Sir Humphrey nyökkäsi hyväksyvästi.
”Täsmälleen. Ja siksi se on järjestöllisesti erittäin edistynyt. Kritiikkiä ei kielletä. Se vain sijoitetaan oikeaan kategoriaan.”
”Esimerkiksi?”
”Jos kriitikko on ulkopuolinen, hän ei ymmärrä perinnettä. Jos hän on sisäpuolinen, hän ei ole ymmärtänyt perinnettä oikein. Jos hän on asiantuntija, hän on liian akateeminen. Jos hän on tavallinen ihminen, hän on liian maallinen. Näin keskustelu pysyy avoimena kaikille näkemyksille, jotka eivät vaaranna keskustelun ennalta hyväksyttyä lopputulosta.”
Suvi-Anne nauroi.
”Te olette siis teologisen vallankäytön luonnonlahjakkuus.”
”Kiitän, mutta olen vain virkamies.”
”Juuri siksi.”
Sir Humphrey näytti mietteliäältä.
”On tosin muistettava, että sekulaari kritiikkikään ei ole immuuni omille opeilleen. Järkiperäisyyden puolustajat puhuvat mielellään uskontojen opinkappaleista, mutta heidänkin järjestelmänsä voi kehittää omat pyhät käsitteensä: edistys, autonomia, tiede, vapautuminen, kriittisyys.”
”Niin”, Suvi-Anne sanoi. ”Ja joskus kriittisyydestä tulee minäkuvan perusta. Silloin kriitikko ei enää kysy, missä hän on oikeassa, vaan missä vastapuoli on naurettava.”
”Aivan. Se on hallinnollisesti katsoen hyvin inhimillistä. Jokainen järjestelmä tarvitsee rajan. Kirkko erottaa oikean opin väärästä opista. Poliittinen liike erottaa oikean tietoisuuden väärästä tietoisuudesta. Virkamieskunta erottaa realistisen ehdotuksen ehdotuksesta, joka saattaisi johtaa toteuttamiseen.”
”Teilläkin on siis opinkappaleita.”
Sir Humphrey näytti hetken siltä kuin häntä olisi pyydetty tunnustamaan anglikaanisen kirkon sijasta metodismia.
”Meillä on periaatteita.”
”Mikä on opinkappaleen ja periaatteen ero?”
”Opinkappale on jäykkä uskomus, jota muut eivät suostu tarkistamaan. Periaate on vakaa näkemys, jota meidän ei ole hallinnollisesti tarkoituksenmukaista tarkistaa.”
Suvi-Anne hymyili leveämmin.
”Tuohan sopisi melkein teologiseksi määritelmäksi.”
”Monet teologiset määritelmät sopisivat erinomaisesti hallintoon”, Sir Humphrey vastasi. ”Kolminaisuusoppi esimerkiksi.”
”Miten niin?”
”Siinä jokin on samanaikaisesti yksi ja kolme ilman, että kukaan saa kysyä liian käytännöllisesti, miten tämä tarkalleen ottaen toimii. Se on ihanteellinen malli ministeriön vastuunjaolle. Päätös on yksi, valmistelijoita on kolme, vastuu ei kuulu kenellekään erikseen, mutta kokonaisuus on virallisesti jakamaton.”
Suvi-Anne nauroi nyt ääneen.
”Ja syntioppi?”
”Erinomainen väline budjettikurin selittämiseen. Kansalainen on aina jo valmiiksi puutteellinen, minkä vuoksi järjestelmä ei voi täysin luottaa hänen omaan harkintaansa.”
”Armo?”
”Poikkeuslupa.”
”Pelastus?”
”Hyväksytty hakemus.”
”Helvetti?”
Sir Humphrey epäröi vain hetken.
”Valitusprosessi ilman määräaikaa.”
Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus, joka oli niin brittiläinen, että se olisi voitu nimetä kuningattaren mukaan.
Suvi-Anne vakavoitui.
”Mutta on teologiassa muutakin kuin vallankäyttöä. On kuolevaisuutta, syyllisyyttä, toivoa, yhteisöllisyyttä, ihmiselle liian suuria kysymyksiä.”
Sir Humphrey kallisti päätään.
”Tietenkin. Juuri siksi teologia on vaarallista. Se koskettaa asioita, joita ei voi ratkaista pelkällä hallinnollisella uudelleenjärjestelyllä.”
”Ja silti te yrittäisitte.”
”Luonnollisesti. Ihmisen rajallisuus voidaan ainakin jakaa alatyöryhmiin.”
Suvi-Anne katsoi häntä tarkasti.
”Ehkä uskonnon ongelma ei ole vain se, että se antaa vääriä vastauksia. Ehkä ongelma on myös siinä, että se rakentaa järjestelmän, jossa kysymysten avoimuus muuttuu kuuliaisuuden testiksi.”
Sir Humphrey nyökkäsi hitaasti.
”Ja sekulaarin kritiikin ongelma voi olla siinä, että se kuvittelee vapauttavansa ihmisen pelkällä paljastamisella. Ihminen ei aina luovu uskomuksesta siksi, että se osoitetaan epäjohdonmukaiseksi. Hän luopuu siitä vasta, jos hänen minuutensa kestää luopumisen.”
”Minuutta suojaava ajattelu”, Suvi-Anne sanoi.
”Meillä Whitehallissa sille on toinen nimi.”
”Mikä?”
”Äänestäjä.”
Suvi-Anne jäi katsomaan teekuppiaan. Sir Humphrey näytti tyytyväiseltä, koska keskustelu oli päätynyt siihen, että kukaan ei ollut joutunut tekemään päätöstä.
”Ehkä paras teologinen keskustelu ei ole sellainen, jossa toinen pakotetaan häviämään”, Suvi-Anne sanoi lopulta. ”Vaan sellainen, jossa hänen ei tarvitse puolustaa koko minuuttaan yhden väitteen mukana.”
Sir Humphrey hymyili.
”Hyvin kaunista. Tosin hallinnollisesti hankalaa.”
”Miksi?”
”Koska silloin ihmiset saattaisivat oikeasti muuttaa mieltään. Ja jos ihmiset alkavat muuttaa mieltään, järjestelmän täytyy alkaa muuttaa lomakkeitaan.”
Suvi-Anne nousi.
”Siinä tapauksessa teologia on teille suurempi uhka kuin ateismi.”
Sir Humphrey nousi myös ja suoristi solmiotaan.
”Ei, hyvä rouva. Suurin uhka hallinnolle ei ole Jumala eikä Jumalan puuttuminen.”
”Mikä sitten?”
Sir Humphrey katsoi käytävälle, jossa nuori virkamies kantoi pinoa asiakirjoja kuin pyhiä tekstejä.
”Selkeä kysymys, johon kansalainen odottaa selkeää vastausta.”
Suvi-Anne hymyili.
”Siinä tapauksessa teidän kannattaa pysyä teologiassa.”
”Aivan”, Sir Humphrey sanoi. ”Siellä epäselvyys voidaan aina naamioida syvyydeksi.”
Ja niin he poistuivat huoneesta kumpikin omalla tavallaan tyytyväisenä: Suvi-Anne siksi, että oli saanut teologian näyttämään vallan ja minänsuojelun järjestelmältä; Sir Humphrey siksi, että mikään järjestelmä ei ollut varsinaisesti muuttunut.
Se oli, Whitehallin mittapuulla, erittäin onnistunut keskustelu.
Kommentit
Lähetä kommentti