Dialogin dyynit

Oppiminen edellyttää yksinkertaista mutta armotonta mekanismia: teemme valinnan, seuraamme seurauksia ja korjaamme suuntaa, jos todellisuus osoittaa meidän olleen väärässä. Moraalinen signalointi katkaisee tämän ketjun. Se siirtää huomion pois seurauksista ja lukitsee arvioinnin intentioon, kieleen ja oikeaan asenteeseen. Kun moraalinen asema saavutetaan sanomalla oikeat asiat, todellisuus menettää roolinsa palautteen antajana. Moraalisessa signaloinnissa epäonnistuminen ei ole virhe vaan väärinymmärretty hyve. Jos politiikka, hanke tai linja ei toimi, syy ei ole oletuksissa, kannustimissa tai rakenteissa, vaan ulkoisissa esteissä: vastustuksessa, resurssipulassa tai “riittämättömässä sitoutumisessa arvoihin”. Näin virhettä ei koskaan tunnisteta virheeksi, eikä sitä voida korjata. Oppiminen edellyttää nimenomaan sitä, että jokin tulkitaan vääräksi. Tilanne pahenee, kun kritiikki tulkitaan moraaliseksi hyökkäykseksi. Empiirinen huomio kustannuksista, sivuvaikutuksista tai tehottomuude...

  Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on viime vuosina yleistynyt retoriikka, joka muistuttaa enemmän vasemmistolaista normatiivista kieltä kuin institutionaalista analyysiä. Puhe oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja velvollisuudesta on sinänsä tuttua kristillisestä perinteestä, mutta sen käyttötapa on muuttunut. Se ei enää johda toimintaan, vaan korvaa sen. Tämä ei ole ensisijaisesti ideologinen tarina. Se on institutionaalinen. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei enää toimi yhteiskunnan normatiivisena oletuksena. Jäsenyys on vapaaehtoista, uskonnollinen auktoriteetti heikko ja päätösvalta rajallinen. Kun valta vähenee, puhe muuttuu. Moraalinen julistus on halpa ja riskitön tapa säilyttää näkyvyys ilman vastuuta seurauksista. Normatiivinen kieli ohittaa analyysin. Resurssirajoitteet, kannustinvaikutukset ja vaihtoehtoiskustannukset jäävät käsittelemättä. “Meidän täytyy” korvaa kysymyksen “miten” ja “millä hinnalla”. Empiirinen arviointi väistyy hurskauden tie...