Fiskaalinen illuusio

 

Tietosanakirja-artikkeli

Johdanto

Fiskaalinen illuusio tarkoittaa julkistaloudessa tilannetta, jossa kansalaiset, veronmaksajat, äänestäjät tai joskus myös päätöksentekijät havaitsevat julkisen toiminnan kustannukset, hyödyt, verorasituksen tai velkavastuut puutteellisesti tai vääristyneesti. Kyse ei ole välttämättä yksittäisestä virheestä eikä pelkästä tietämättömyydestä, vaan usein järjestelmällisestä havaintoharhasta, joka syntyy verotuksen, budjetoinnin, velkarahoituksen, tulonsiirtojen tai poliittisen viestinnän rakenteista. Suomenkielinen ilmaus vastaa englanninkielistä termiä fiscal illusion (Puviani 1903; Buchanan 1967/1999).

Aihe on merkittävä, koska demokraattinen julkistalous perustuu oletukseen, että kansalaiset voivat arvioida julkisten palvelujen, tulonsiirtojen ja verotuksen välistä vaihtosuhdetta. Jos tämä suhde hämärtyy, poliittinen vastuu, julkisen sektorin tehokkuus ja finanssipolitiikan pitkän aikavälin kestävyys voivat heikentyä. Fiskaalinen illuusio ei kuitenkaan tarkoita yksiselitteisesti sitä, että julkinen sektori olisi aina liian suuri tai liian pieni. Se viittaa ensisijaisesti arviointivirheeseen: kustannukset, hyödyt tai niiden jakautuminen eivät tule näkyviin tavalla, joka tukisi täsmällistä harkintaa.

Tausta ja historia

Fiskaalisen illuusion klassinen lähtökohta liitetään italialaiseen taloustieteilijään Amilcare Puvianiin, joka käsitteli aihetta teoksessaan Teoria della illusione finanziaria vuonna 1903. Puvianin analyysi tarkasteli sitä, miten hallitukset ja poliittiset järjestelmät voivat muotoilla verotusta ja menoja niin, että kansalaisten käsitys julkisen vallan todellisista kustannuksista muuttuu. Hänen työnsä jäi pitkään suhteellisen vähälle huomiolle Italian ulkopuolella, mutta se nousi uudelleen esiin julkisen talouden ja julkisen valinnan teorian keskusteluissa (De Simone & di Maio 2023).

James M. Buchanan toi käsitteen näkyvästi englanninkieliseen julkisen talouden tutkimukseen erityisesti teoksessa Public Finance in Democratic Process. Buchananin näkökulmassa verot ja julkiset menot tulee nähdä samassa poliittisessa prosessissa: kansalaisen valinta ei koske vain menojen hyötyjä eikä vain verojen kustannuksia, vaan näiden yhdistelmää. Buchananin ja Richard E. Wagnerin Democracy in Deficit liitti saman ajatuksen alijäämiin, verojärjestelmän monimutkaisuuteen ja siihen, että velkarahoitus voi tehdä nykyisistä menoista poliittisesti halvemman näköisiä kuin ne ovat (Buchanan & Wagner 1977).

Myöhemmässä tutkimuksessa käsite laajeni useisiin erillisiin hypoteeseihin. Dolleryn ja Worthingtonin katsaus jäsensi fiskaalisen illuusion empiiristä tutkimusta muun muassa verotulojen monimutkaisuuden, verojärjestelmän tulojouston, valtionosuusjärjestelmien, vuokralaisilluusion ja velkailluusion kautta (Dollery & Worthington 1996). Paikallistalouden tutkimuksessa kärpäspaperivaikutus liittyy ajatukseen, että valtionosuudet tai avustukset voivat lisätä paikallisia menoja enemmän kuin vastaava lisäys kansalaisten tuloissa (Hines & Thaler 1995; Inman 2008).

2000-luvulla tutkimus on siirtynyt yleisistä teoreettisista väitteistä kohti maiden välisiä vertailuja, läpinäkyvyysindeksejä ja yksilötason mittaamista. Uudempi kokeellinen tutkimus korostaa, että kansalaiset voivat sekä aliarvioida että yliarvioida yksittäisiä veroja ja menoja, ja että henkilökohtainen tieto omasta verorasituksesta tai palvelujen kustannuksista voi muuttaa politiikkamieltymyksiä (Numa 2025). Siksi fiskaalinen illuusio ei ole yksi yhtenäinen ilmiö, vaan joukko havaintomekanismeja, jotka vaikuttavat eri tavoin eri verojen, menolajien ja instituutioiden yhteydessä.

Keskeinen sisältö

Fiskaalisen illuusion perusosat

Fiskaalinen illuusio liittyy ensisijaisesti kolmeen kysymykseen. Ensinnäkin kansalainen voi arvioida oman verorasituksensa väärin. Toiseksi hän voi arvioida julkisten palvelujen tai tukien kustannukset väärin. Kolmanneksi hän voi hahmottaa puutteellisesti sen, kuka lopulta maksaa veron tai kantaa velan. Viimeksi mainittu liittyy veroinsidenssiin eli verorasituksen tosiasialliseen jakautumiseen. Esimerkiksi työnantajamaksu voi muodollisesti kohdistua työnantajaan, mutta sen taloudellinen vaikutus voi pitkällä aikavälillä jakautua palkkoihin, hintoihin, voittoihin tai työllisyyteen (Banzhaf & Oates 2013).

Ilmiö voi olla optimistinen tai pessimistinen. Optimistisessa muodossa kansalainen aliarvioi julkisten menojen kustannukset tai oman verorasituksensa. Pessimistisessä muodossa hän voi yliarvioida jonkin menokohteen, tuen tai veron merkityksen. Poliittisen päätöksenteon kannalta molemmat ovat tärkeitä, koska ne voivat muuttaa suhtautumista veroihin, palveluihin, velkaan tai julkisen sektorin kokoon.

Keskeiset mekanismit

Fiskaalista illuusiota voi syntyä monien erilaisten instituutioiden ja käytäntöjen seurauksena. Keskeistä on, miten suoraan kustannus näkyy maksajalle ja miten helposti kansalainen voi yhdistää veron, maksun, velan tai tuen sitä vastaavaan palveluun tai menoon.

Verotuksen monimutkaisuus

Kun julkiset tulot koostuvat useista veroista, maksuista, sosiaaliturvamaksuista, valmisteveroista ja omaisuustuloista, kokonaisrasituksen hahmottaminen vaikeutuu. Suomessa sama kotitalous voi kohdata ansiotuloveron, kunnallisveron, työntekijän sosiaalivakuutusmaksut, arvonlisäveron, energiaverot, ajoneuvoihin liittyvät verot ja erilaiset palvelumaksut. Mitä hajautuneempi tulorakenne on, sitä vaikeampi on päätellä, mikä on julkisen toiminnan kokonaisverohinta (Dollery & Worthington 1996; Sanandaji 2011).

Epäsuorat verot ja hintoihin sisältyvät maksut

Arvonlisävero ja valmisteverot ovat kuluttajalle usein vähemmän näkyviä kuin suoraan maksettava tulovero, koska ne sisältyvät tavaroiden ja palvelujen hintoihin. Polttoaineen, alkoholin, tupakan, sähkön tai makeisten hinnassa veron osuus voi olla suuri, mutta arjen päätöksessä havaitaan ensisijaisesti kokonaishinta. Tämä ei tarkoita, että epäsuorat verot olisivat aina huonoja: esimerkiksi haittaveroilla voidaan korjata ulkoisvaikutuksia. Fiskaalisen illuusion kannalta olennaista on, näkyykö veron määrä ja käyttötarkoitus kansalaiselle riittävän selvästi.

Ennakonpidätys ja työnantajan sosiaaliturvamaksut

Ennakonpidätys pienentää sitä summaa, jonka palkansaaja koskaan näkee käytettävissä olevana tulona. Työnantajan sosiaaliturvamaksut, kuten työeläke-, työttömyys-, sairausvakuutus- ja tapaturmavakuutusmaksut, eivät yleensä näy palkansaajalle yhtä suoraan kuin bruttopalkasta pidätettävät erät. Taloudellinen insidenssi ei silti määräydy muodollisen maksajan mukaan: osa työnantajamaksuista voi pitkällä aikavälillä näkyä palkkatasossa, hinnoissa tai työvoiman kysynnässä. Tämä tekee verokiilan kokonaisarvioinnista vaikeampaa kuin pelkän palkkalaskelman lukeminen.

Velkailluusio ja pitkän aikavälin vastuut

Kun nykyisiä menoja rahoitetaan velalla, tämänhetkinen verohinta jää alemmaksi kuin menon koko kustannus. Osa kustannuksesta siirtyy tuleville veronmaksajille korkomenojen, myöhempien verojen tai myöhempien menoleikkausten muodossa. Sama ongelma koskee laajasti myös ikääntymiseen, terveydenhuoltoon, pitkäaikaishoivaan ja eläkkeisiin liittyviä vastuita: jos päätöshetkellä näkyvät vain tämän vuoden menot, pitkän aikavälin vaihtoehtoiskustannus jää vajaaksi (Buchanan & Wagner 1977).

Inflaatio, progressio ja fiscal drag

Veroprogressio voi nostaa keskimääräistä veroastetta ilman näkyvää veronkorotuspäätöstä, jos nimellistulot kasvavat inflaation tai yleisen palkkakehityksen mukana ja veroasteikkoja tai vähennyksiä ei tarkisteta täysimääräisesti. Tätä kutsutaan usein fiscal drag -ilmiöksi. Veronkorotus voi tällöin tapahtua osin automaattisesti: nimelliset tulot kasvavat, mutta reaalinen ostovoima ei välttämättä kasva samassa suhteessa.

Valtionosuudet, hallintotasot ja kärpäspaperivaikutus

Valtionosuudet ja hallintotasojen väliset tulonsiirrot voivat tehdä paikallisista palveluista käyttäjän tai paikallisen äänestäjän näkökulmasta halvemman näköisiä kuin ne ovat koko julkiselle taloudelle. Kunnissa ja hyvinvointialueilla menojen rahoitus voi tulla osin tai pääosin valtiolta, jolloin suora yhteys paikallisen päätöksen ja paikallisen verohinnan välillä heikkenee. Kärpäspaperivaikutuksen tutkimus tarkastelee juuri tätä: avustus voi “tarttua” julkiseen budjettiin ja lisätä menoja enemmän kuin vastaava lisäys kuntalaisten tuloissa (Hines & Thaler 1995; Inman 2008). Suomessa valtionosuusjärjestelmän muutoksia koskeva tutkimus on korostanut, että järjestelmän reaaliset ja koetut vaikutukset voivat erota toisistaan (Oulasvirta 1997).

Verotuet, poikkeukset ja budjetin ulkopuoliset erät

Verojärjestelmän kautta annettu tuki voi jäädä vähemmän näkyväksi kuin vastaava suora budjettimeno. Vähennys, poikkeus tai alennettu verokanta näyttää usein veronkevennykseltä, vaikka se taloudellisesti voi muistuttaa rajatulle ryhmälle kohdennettua menoa. Myös rahastot, valtionyhtiöiden osingot, omaisuuserien myynnit ja muut vaikeasti luokiteltavat tulot voivat hämärtää arviota siitä, mikä osa julkisesta rahoituksesta on pysyvää ja mikä kertaluonteista. IMF:n läpinäkyvyyskoodissa verotukien, varojen, velkojen ja riskien kattava raportointi on tästä syystä keskeinen osa julkisen talouden läpinäkyvyyttä (IMF 2019).

Näitä mekanismeja ei pidä ymmärtää automaattisesti tarkoitukselliseksi harhautukseksi. Osa verojen ja menojen monimutkaisuudesta johtuu hallinnollisista, oikeudellisista tai taloudellisista syistä. Fiskaalisen illuusion teoria kuitenkin korostaa, että instituutioiden muoto vaikuttaa siihen, millaisia poliittisia vaatimuksia ja hyväksyntää eri ratkaisut saavat.

Suhde rationaaliseen tietämättömyyteen

Fiskaalinen illuusio liittyy mutta ei samastu rationaaliseen tietämättömyyteen. Rationaalisen tietämättömyyden teoriassa yksittäisellä äänestäjällä on vain heikko kannustin hankkia yksityiskohtaista tietoa, koska yhden äänen vaikutus vaalitulokseen on pieni. Fiskaalinen illuusio puolestaan korostaa, että myös saatavilla oleva tieto voi olla esitetty tavalla, joka vaikeuttaa oikeaa tulkintaa. Näin ongelma ei ole vain kansalaisten haluttomuus perehtyä budjettiin, vaan myös budjetti- ja verojärjestelmän ymmärrettävyys.

Merkitys ja vaikutukset

Fiskaalisen illuusion vaikutukset voivat kohdistua sekä julkisten menojen tasoon että niiden rakenteeseen. Jos menojen kustannukset näyttävät todellista pienemmiltä, äänestäjät voivat kannattaa laajempia palveluja, tukia tai investointeja kuin he kannattaisivat täyden kustannustiedon vallitessa. Tämä voi johtaa julkisen sektorin kasvuun, alijäämiin tai veroihin, jotka jakautuvat vaikeasti havaittavalla tavalla. Velkailluusion yhteydessä nykyiset menot voivat saada kannatusta, vaikka tulevat verot, korkokulut tai menoleikkaukset jäisivät vähälle huomiolle (Buchanan & Wagner 1977; Dollery & Worthington 1996).

Vääristymä voi toimia myös päinvastaiseen suuntaan. Jos kansalaiset yliarvioivat julkisten palvelujen kustannukset, aliarvioivat niiden hyödyt tai eivät näe verotukien ja yksityisten veropoikkeusten vaikutusta, he voivat tukea ratkaisuja, jotka heikentävät julkisen talouden läpinäkyvyyttä tai siirtävät kustannuksia toisille ryhmille. Esimerkiksi verovähennys voi poliittisesti näyttää veronkevennykseltä, vaikka se taloudellisesti muistuttaa rajatulle ryhmälle suunnattua menoa. Samoin julkisen palvelun korvaaminen käyttäjämaksulla, yksityistämisellä tai sääntelyyn sisältyvällä velvoitteella voi näyttää budjettia pienentävältä ratkaisulta, vaikka kustannus siirtyisi kotitalouksille, yrityksille tai palvelun käyttäjille.

Demokraattisen vastuun kannalta fiskaalinen illuusio on ongelma, koska äänestäjät arvioivat rahamäärien lisäksi tehokkuutta, jakovaikutuksia ja vaihtoehtoiskustannuksia. Jos julkisen toiminnan kustannukset tai hyödyt ovat piilossa, poliittinen kilpailu voi palkita ratkaisuja, jotka näyttävät lyhyellä aikavälillä edullisilta mutta ovat pitkällä aikavälillä kalliita. Tämän vuoksi fiskaalisen illuusion tutkimus liittyy läheisesti budjettiläpinäkyvyyteen, finanssipoliittisiin sääntöihin, riippumattomaan talousarvioarviointiin ja julkisen talouden raportoinnin laatuun.

Keskustelu, kritiikki ja tulkintaerot

Fiskaalisen illuusion teoria on vaikuttava mutta kiistanalainen. Keskeinen empiirinen kiista koskee sitä, onko havaittu menokäyttäytyminen seurausta kansalaisten harhasta vai institutionaalisista säännöistä, poliittisesta neuvottelusta, paikallisista preferensseistä tai mittausongelmista. Erityisesti kärpäspaperivaikutuksen ja vuokralaisilluusion selityksissä sama havainto voi olla yhteensopiva usean mekanismin kanssa (Inman 2008; Turnbull 1998).

Toinen kiista liittyy normatiiviseen tulkintaan. Julkisen valinnan perinteessä fiskaalinen illuusio on usein yhdistetty julkisen sektorin kasvuun ja poliitikkojen kannustimiin piilottaa menojen kustannuksia. Tässä tulkinnassa läpinäkyvä verotus, menojen täysimääräinen budjetointi ja velkarahoituksen rajoittaminen nähdään keinoina tehdä julkisen toiminnan vaihtoehtoiskustannukset näkyviksi.

Sama käsite soveltuu kuitenkin myös toisenlaisiin arvioihin. Hyvinvointivaltiota tai laajaa julkista palveluvastuuta puolustavissa tulkinnoissa voidaan korostaa, että fiskaalinen illuusio voi piilottaa myös veronalennusten, verotukien, yksityistämisen, käyttäjämaksujen ja sääntelyyn siirrettyjen kustannusten todelliset vaikutukset. Tällöin illuusio ei liity vain menojen kasvuun, vaan myös siihen, että julkinen vastuu voi näyttää pienemmältä samalla kun kustannus siirtyy vähemmän näkyvästi kotitalouksille, yrityksille tai tuleville veronmaksajille. Ilmiö ei siis ole poliittisesti yksisuuntainen: sekä oikeistolaisissa että vasemmistolaisissa politiikkamuodoissa voidaan hyötyä siitä, että omien tavoitteiden kustannukset näkyvät epäselvästi ja vastapuolen tavoitteiden kustannukset korostuvat.

Kolmas kritiikin kohde on oletus kansalaisten harhaanjohtamisesta. Kaikki monimutkainen budjetointi ei ole manipulaatiota. Verotuksen useat muodot voivat palvella tehokkuutta, jakovaikutusten hallintaa, hallinnollista toteutettavuutta tai haitallisten ulkoisvaikutusten vähentämistä. Samoin velkarahoitus voi olla perusteltua investoinneissa, suhdannepolitiikassa tai kriiseissä. Fiskaalisen illuusion käsite onkin analyyttisesti hyödyllisin silloin, kun se erotetaan yleisestä poliittisesta moitteesta ja liitetään täsmällisiin kysymyksiin: mitä kansalaiset havaitsevat, mitä he eivät havaitse, miten tieto on esitetty ja miten havainto vaikuttaa päätöksiin.

Kuvaileva havainto ei myöskään ratkaise politiikkasuositusta. Jos jokin rahoitustapa tuottaa fiskaalista illuusiota, seuraava kysymys on, voidaanko läpinäkyvyyttä parantaa hallinnollisesti toteuttamiskelpoisella tavalla ja ylittävätkö hyödyt raportoinnin, sääntelyn, valvonnan ja mahdollisten kannustinvääristymien kustannukset.

Empiirinen näyttö ja mittaaminen

Näytön vahvuus

Empiirinen näyttö on vahvinta siellä, missä mekanismi on suoraan havaittava: verotulojen monimutkaisuus, epäsuorat verot, työnantaja- ja sosiaaliturvamaksujen heikko näkyvyys sekä velkarahoituksen vaikutus nykyisten menojen koettuun hintaan. Dolleryn ja Worthingtonin katsaus on hyödyllinen, koska se erottaa useita testattavia hypoteeseja eikä käsittele fiskaalista illuusiota yhtenä selityksenä kaikelle julkisen sektorin kasvulle (Dollery & Worthington 1996).

Kärpäspaperivaikutuksesta on runsaasti näyttöä, mutta sen tulkinta on ristiriitaisempi. Hinesin ja Thalerin katsaus esittää vaikutuksen anomaliana suhteessa yksinkertaiseen malliin, jossa valtionapu ja vastaava lisäys paikallisiin tuloihin vaikuttaisivat menoihin samalla tavalla. Inmanin myöhempi tulkinta painottaa, että ilmiö voi johtua poliittisista instituutioista ja päätöksentekijöiden kannustimista eikä yksinomaan äänestäjien virheellisestä havainnosta (Hines & Thaler 1995; Inman 2008).

Yksilötason kokeet ja kyselyt

Yksilötason tutkimus on tärkeää, koska fiskaalinen illuusio koskee viime kädessä havaintoja ja mieltymyksiä. Numan kokeellinen tutkimus osoittaa, että kun ihmisille annetaan henkilökohtaisempaa tietoa heidän omasta verorasituksestaan ja julkisten palvelujen kustannuksista, heidän verotusta ja menoja koskevat mieltymyksensä voivat muuttua (Numa 2025). Sanandajin Ruotsia koskeva kyselytutkimus puolestaan tukee käsitystä, että pohjoismaisessakin hyvinvointivaltiossa kokonaisverorasitus voidaan hahmottaa puutteellisesti, erityisesti työnantajamaksujen ja vähemmän näkyvien verojen vuoksi (Sanandaji 2011).

Mittaaminen

Verotulojen monimutkaisuutta voidaan mitata esimerkiksi revenue complexity -mittareilla. Yksi tapa on käyttää Herfindahl-tyyppistä indeksiä, jossa verotulojen lähteiden osuuksista lasketaan pitoisuusmitta: mitä pienempi pitoisuus ja mitä useampaan lähteeseen tulot jakautuvat, sitä hajautuneempi ja mahdollisesti vaikeammin hahmotettava tulorakenne on. Tutkimuksessa voidaan käyttää myös indeksin käänteistä muotoa, jolloin suurempi arvo tarkoittaa suurempaa monimutkaisuutta.

Läpinäkyvyyttä mitataan puolestaan budjetti- ja tilinpäätöstietojen kattavuudella, ajantasaisuudella, vertailukelpoisuudella ja riskien raportoinnilla. IMF:n Fiscal Transparency Code korostaa muun muassa julkisen sektorin kattavaa raportointia, varojen ja velkojen tasekuvaa, verotukien julkistamista, finanssipoliittisten riskien kuvaamista ja pitkän aikavälin kestävyyttä. OECD:n budjettiläpinäkyvyyden työkalut painottavat vastaavasti budjettitiedon avoimuutta, budjettiprosessin eheyttä ja kansalaisten mahdollisuutta arvioida julkisen talouden valintoja (IMF 2019; OECD 2017).

Nykytila

Nykyisessä julkistaloudessa fiskaalisen illuusion riskiä lisäävät samanaikaisesti verojärjestelmien teknistyminen, monitasoinen hallinto, julkisten ja yksityisten rahoituskanavien limittyminen sekä pitkän aikavälin vastuut, kuten väestön ikääntymiseen, eläkkeisiin, terveydenhuoltoon ja velanhoitoon liittyvät menot. Kansalaisen on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa, jos veroja kerätään useilla hallintotasoilla ja jos menoja rahoitetaan veroilla, maksuilla, velalla, rahastoilla ja omaisuustuloilla.

Vastavoimana kansainväliset järjestöt ja monet kansalliset instituutiot ovat korostaneet budjettiläpinäkyvyyttä. IMF:n Fiscal Transparency Code ja OECD:n budjettiläpinäkyvyyttä koskevat suositukset painottavat kattavaa, ajantasaista ja vertailukelpoista tietoa julkisen talouden asemasta, riskeistä ja politiikkatavoitteista. Tällaiset suositukset eivät poista poliittisia erimielisyyksiä, mutta ne voivat vähentää sitä osaa erimielisyydestä, joka perustuu epäselvään tai epätäydelliseen tietoon.

Suomalainen konteksti

Suomessa fiskaalisen illuusion kannalta olennaisia ovat erityisesti verokiilan kokonaisuus, valtionosuudet, hyvinvointialueiden rahoitus, verotuet sekä velan ja ikääntymisen välinen yhteys. Palkansaajan näkökulmasta osa rasituksesta näkyy palkkalaskelmassa, osa hintoihin sisältyvinä veroina ja osa työnantajan maksamina sosiaalivakuutusmaksuina. Tämä voi tehdä kokonaisverorasituksesta vähemmän intuitiivisen kuin yksittäinen tuloveroprosentti.

Hyvinvointialueet vahvistavat monitasoisen rahoituksen merkitystä. Alueiden keskeiset menot, kuten sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimi, rahoitetaan pääosin valtion kautta, kun taas palvelujen käyttö ja poliittinen paine syntyvät alueellisella ja paikallisella tasolla. Kunnissa valtionosuudet vaikuttavat edelleen siihen, miten paikallinen palvelutaso, veroprosentti ja valtion rahoitus kytkeytyvät toisiinsa. Tämä ei itsessään todista harhaa, mutta se luo rakenteen, jossa palvelun koettu paikallinen hinta voi erota sen koko julkistaloudellisesta kustannuksesta.

Velka ja väestön ikääntyminen lisäävät ilmiön ajallista ulottuvuutta. Jos terveydenhuollon, hoivan, eläkkeiden, investointien tai korkomenojen pitkän aikavälin kustannukset eivät näy päätöksenteossa samalla tavalla kuin tämän vuoden menot, nykyiset palvelut ja etuudet voivat näyttää edullisemmilta kuin ne ovat koko elinkaaren tai sukupolvien välisen rahoituksen kannalta. Sama pätee verotukiin: poikkeus veropohjassa voi näyttää pienemmältä päätökseltä kuin vastaava budjettimeno, vaikka molemmat heikentävät julkisen talouden rahoitusasemaa.

Artikkelitasolla ei ole perusteltua päätellä, että suomalainen julkinen talous olisi erityisen altis tai erityisen suojattu fiskaaliselta illuusiolta. Sen sijaan voidaan todeta, että mitä monimutkaisempi rahoitusrakenne on, sitä tärkeämpää on esittää päätösten kustannukset, hyödyt ja jakovaikutukset ymmärrettävästi ja vertailukelpoisesti.

Katso myös

• Julkisen valinnan teoria

• Budjettiläpinäkyvyys

• Veroinsidenssi

• Julkinen velka

• Verotuet

• Valtionosuudet

• Verokiila

• Kärpäspaperivaikutus

• Finanssipolitiikka

• Rationaalinen tietämättömyys

Lähteet

• Banzhaf, H. Spencer & Oates, Wallace E. (2013). “On Fiscal Illusion in Local Public Finance: Re-Examining Ricardian Equivalence and the Renter Effect.” National Tax Journal 66(3), 511–540. DOI: 10.17310/ntj.2013.3.01.

• Buchanan, James M. (1967/1999). Public Finance in Democratic Process: Fiscal Institutions and Individual Choice. Teoksessa The Collected Works of James M. Buchanan, Vol. 4. Indianapolis: Liberty Fund.

• Buchanan, James M. & Wagner, Richard E. (1977). Democracy in Deficit: The Political Legacy of Lord Keynes. New York: Academic Press. Liberty Fund -painos 2000.

• De Simone, Elina & di Maio, Amedeo (2023). “The Legacy of Puviani’s Fiscal Illusion between Misunderstanding and Late Rediscovery.” Annals of the Fondazione Luigi Einaudi 57(2), 123–140. DOI: 10.26331/1224.

• Dollery, Brian E. & Worthington, Andrew C. (1996). “The Empirical Analysis of Fiscal Illusion.” Journal of Economic Surveys 10(3), 261–297. DOI: 10.1111/j.1467-6419.1996.tb00014.x.

• Hines, James R. Jr. & Thaler, Richard H. (1995). “The Flypaper Effect.” Journal of Economic Perspectives 9(4), 217–226. DOI: 10.1257/jep.9.4.217.

• Hukkinen, Juhana & Viren, Matti (2025). “On the Trail of Fiscal Illusion in Europe.” SUERF Policy Brief No. 1221.

• Inman, Robert P. (2008). “The Flypaper Effect.” NBER Working Paper No. 14579. DOI: 10.3386/w14579.

• International Monetary Fund (2019). Fiscal Transparency Code. Washington, DC: IMF.

• Mourão, Paulo Reis (2008). “Towards a Puviani’s Fiscal Illusion Index.” Hacienda Pública Española / Revista de Economía Pública 187(4), 49–86.

• Numa, Keigo (2025). “Fiscal illusion at the individual level.” Public Choice 202, 323–359. DOI: 10.1007/s11127-024-01187-9.

• OECD (2017). OECD Budget Transparency Toolkit: Practical Steps for Supporting Openness, Integrity and Accountability. Paris: OECD Publishing.

• Oulasvirta, Lasse (1997). “Real and Perceived Effects of Changing the Grant System from Specific to General Grants.” Public Choice 91(3–4), 397–416.

• Puviani, Amilcare (1903). Teoria della illusione finanziaria. Palermo: Sandron. Saksankielinen laitos: Die Illusionen in der öffentlichen Finanzwirtschaft (1960).

• Sanandaji, Tino (2011). “Fiscal Illusion and Fiscal Obfuscation: Tax Perception in Sweden.” The Independent Review 16(2), 237–246.

• Turnbull, Geoffrey K. (1998). “The Overspending and Flypaper Effects of Fiscal Illusion: Theory and Empirical Evidence.” Journal of Urban Economics 44(1), 1–26.

• Wildowicz-Giegiel, Anna & Kargol-Wasiluk, Aneta (2020). “The Phenomenon of Fiscal Illusion from Theoretical and Empirical Perspective: The Case of Euro Area Countries.” European Research Studies Journal 23(2), 670–693.