Dialogin dyynit

Meillä on tapana kuvitella, että äärimmäinen ajattelu on seurausta tietämättömyydestä. Että jos ihmisillä olisi vain enemmän tietoa, he olisivat rauhallisempia, joustavampia ja rationaalisempia. Mutta modernissa informaatioympäristössä tapahtuu usein päinvastoin. Kyse ei ole tiedon puutteesta vaan rakenteesta , joka ruokkii eskalaatiota. Positiivinen palaute: kone ei tasapainota, vaan voimistaa 4 Biologinen järjestelmä pyrkii tasapainoon. Kun keho kuumenee, se viilentää itseään. Kun verensokeri nousee, sitä säädellään alas. Tätä kutsutaan homeostaasiksi. Algoritminen ympäristö toimii päinvastoin. Kun reagoit voimakkaasti – klikkaat, kommentoit, närkästyt – järjestelmä ei hillitse ärsykettä. Se lisää sitä. Se antaa lisää samaa. Se optimoi sitoutumista, ei tasapainoa. Tämä on positiivinen palaute : reaktio → vahvistus → voimakkaampi reaktio. IPC: identiteetin suojamekanismi Tähän liittyy toinen voima: IPC (Identity Protective Cognition). Ihminen ei käsittele tietoa vain totuuden vuoksi. ...

Facebook-keskusteluissa kiertää tuttu logiikka: jos joku tunnettu skeptikko on tehnyt moraalisesti tuomittavia asioita tai liikkunut väärissä piireissä, koko skeptinen liike on epäilyttävä. Ja jos liike ei “irtisanoudu”, se on osallinen. Tämä ajattelutapa on intuitiivisesti ymmärrettävä – mutta loogisesti kestämätön. 1. Skepsis ei ole auktoriteettiusko Skeptisyys ei ole oppijärjestelmä, jossa totuus periytyy mestarilta oppilaille. Se ei ole kirkko, lahko tai guru-liike. Se on metodi: väitteitä arvioidaan niiden evidenssin perusteella, ei väittäjän moraalin. Jos Richard Dawkins sanoo jotain totta evoluutiosta, väite ei muutu epätodeksi, vaikka Dawkins olisi käyttäytynyt typerästi Twitterissä. Ja jos joku skeptikko on syyllistynyt rikokseen, rikos ei muuta todeksi yhtäkään huuhaa-väitettä. Tämä on skeptismin ydin: väitteet seisovat tai kaatuvat evidenssin, eivät persoonan mukana. 2. Moraalinen kontaminaatio on psykologinen heuristiikka Ihmisillä on vahva taipumus moraaliseen esse...

Ikuisuus oli ennen yksinkertainen asia. Se tarkoitti ääretöntä aikaa. Loputonta jatkumoa, joka ulottui taakse ja eteen. Jumala oli “ajan ulkopuolella”, mutta silti ajan Herra. Aika virtasi tasaisesti kuin Newtonin kellokoneisto, ja Jumala seisoi sen yläpuolella. Sitten tuli Einstein. Suhteellisuusteorian mukaan ei ole yhtä universaalia “nyt”-hetkeä. Aika ei ole taustakangas, jolla tapahtumat liikkuvat, vaan osa todellisuuden rakennetta. Painovoima hidastaa aikaa. Nopeus muuttaa ajan kulkua. Kahden havaitsijan kellot eivät käy samalla tavalla. Aika ei ole yksi. Tämä yksin riittää horjuttamaan arkikäsitystä iankaikkisuudesta. Mutta vielä radikaalimpaa on se, että kvanttigravitaation yrityksissä aika saattaa kadota kokonaan perusyhtälöistä. Joissakin teoreettisissa malleissa todellisuuden syvimmällä tasolla ei ole “aikaa” lainkaan — vain suhteita, rakenteita ja todennäköisyyksiä. Aika näyttäisi olevan emergentti ilmiö, vähän kuin lämpötila: todellinen, mutta ei perustava. Mitä tämä t...

Olemme vuosisatoja eläneet siinä ylevässä uskossa, että ihminen on totuutta etsivä eläin. Olemme kuvitelleet, että jos meillä vain on tarpeeksi dataa, aikaa ja laskentatehoa, voimme saavuttaa ”perimmäisen totuuden” – sen suuren oivalluksen, joka selittää kaiken niukkuudesta sielunelämään. Mutta mitä jos koko perimmäisen totuuden käsite on vain kielellinen metafora? Mitä jos todellisuudessa emme etsi totuutta, vaan optimaalista kohtaa lopettaa ajattelu? Tervetuloa kognitiivisen terminaatiopisteen äärelle. Optimointia, ei valaistumista Kognitiivinen terminaatiopiste on tekninen nimi sille hetkelle, kun aivomme suorittavat hiljaisen ja pragmaattisen luovutusvoiton. Se ei ole merkki tyhmyydestä, vaan päinvastoin: se on merkki korkeasta resurssien hallinnasta. Aivot ovat kallis elin ylläpitää. Ne kuluttavat valtavasti energiaa, ja jokainen sekunti, jonka käytämme syvälliseen pohdintaan, on pois välittömästä toiminnasta ja eloonjäämisestä. Terminaatiopiste saavutetaan silloin, kun uuden tied...

Kansainvälisen politiikan idealismilla on taipumus särkyä realismin kiviseinään. Vuosikymmeniä uskoimme, että keskinäisriippuvuus ja kauppasuhteet sitoisivat valtiot toisiinsa tavalla, joka tekisi sodasta mahdottomuuden. Tänään Euroopassa vallitsee kuitenkin tila, jossa rauhaa ei ylläpidetä pelkillä sopimusasiakirjoilla, vaan pelotteella – strategisella laskuopilla, jota kutsutaan deterrenceksi. Deterrence-teorian ydin on yksinkertainen, jopa brutaali: on luotava tilanne, jossa hyökkäyksestä koituvat kustannukset ylittävät siitä saatavat hyödyt. Jotta tämä laskutehtävä kääntyy hyökkääjän kannalta tappiolliseksi, pelotteen on perustuttava kolmeen pilariin: kyvykkyyteen, uskottavuuteen ja viestintään. Kyvykkyys: Enemmän kuin pelkkää rautaa Suomen keskustelu Ottawan miinakieltosopimuksesta irtautumisesta ei ole tunneperäistä kaipuuta menneeseen, vaan puhtaasti kyvykkyyteen liittyvä kysymys. Pelote vaatii konkreettisia työkaluja. Jalkaväkimiina ei ole pelkkä ase; se on hyökkääjän logistiik...

1. Johdanto Keskustelu median puolueellisuudesta keskittyy usein yksittäisiin juttuihin, otsikointiin tai toimittajien poliittisiin asenteisiin. Tällainen tarkastelu jää kuitenkin pintatasolle. Analyyttisesti hedelmällisempää on tarkastella median rakenteellista sokeutta : sitä, miten instituutiot, kannustinrakenteet ja ammatilliset normit ohjaavat havaintokykyä riippumatta yksilöiden intentioista. Rakenteellinen sokeus ei tarkoita tietoista ideologista projektia, vaan systemaattista vinoumaa, joka syntyy institutionaalisista rakenteista. 2. Markkinarakenteet ja keskittyminen Suomen mediakenttä on kansainvälisesti vertailtuna keskittynyt. Keskeisiä toimijoita ovat esimerkiksi Sanoma , Yleisradio , Alma Media ja Keskisuomalainen . Keskittyneisyys ei automaattisesti tarkoita sisällöllistä yhdenmukaisuutta. Kuitenkin: Toimittajien koulutuspolut ovat samankaltaisia. Uutisagenda rakentuu osin keskinäisen viittausverkoston kautta. Kilpailu kohdistuu samoihin yleisösegmentteih...

Poliittinen keskustelu ei useimmiten kaadu faktoihin vaan sanoihin. Erityisesti sanat rasismi ja sionismi ovat esimerkkejä käsitteistä, joiden merkitys ei ole vakio vaan kontekstisidonnainen. Kun niiden semantiikkaa ei erotella, seurauksena on helposti polarisaatio. 1. Rasismi: normatiivinen ydin ja laajeneva käyttö “Rasismi” on alun perin viitannut oppiin, jossa ihmiset jaetaan biologisiin rotuihin ja arvotetaan hierarkkisesti. Nykykeskustelussa sanaa käytetään laajemmin viittaamaan myös rakenteellisiin eriarvoisuuksiin, kulttuuriseen syrjintään tai jopa epäsuoriin vaikutuksiin. Tässä on semanttinen ongelma: Kapea määritelmä viittaa eksplisiittiseen rotuhierarkiaan. Laaja määritelmä voi sisältää politiikkatoimia, jotka johtavat erilaiseen kohteluun ryhmäidentiteetin perusteella, riippumatta motiivista. Kun keskustelijat käyttävät eri määritelmiä tiedostamatta sitä, he puhuvat toistensa ohi. Toinen kiistää rasismin olemassaolon, koska ei näe biologista rotuoppia. Toinen...