Kun uskonto irrottaa ihmisen tekojensa seurauksista

Kristinuskoa ei tarvitse vastustaa siksi, että se on kristinuskoa. Ihmisen yksityinen usko Jumalaan, armoon, rukoukseen tai kuolemanjälkeiseen elämään ei sinänsä ole yhteiskunnallinen ongelma. Se voi olla ihmiselle lohdun, merkityksen, itsekurin ja moraalisen suunnan lähde. Naturalistisen ajattelun ei tarvitse tehdä jokaisesta metafyysisestä uskomuksesta poliittista vihollista.

Ongelma alkaa muualla. Se alkaa silloin, kun uskonnollinen kieli irrottaa ihmisen omien tekojensa moraalisista, psykologisista ja yhteiskunnallisista seurauksista. Silloin, kun armo muuttuu vastuusta vapauttavaksi retoriseksi suojaksi. Silloin, kun syntiä vastaan julistava ihminen ei enää näe omaa kovuuttaan. Silloin, kun lähimmäisenrakkaudesta puhutaan kauniisti, mutta konkreettinen lähimmäinen jää ideologisen järjestelmän alle. Silloin, kun “Jumalan tahto” korvaa perustelun, ja kun “raamatullinen totuus” lopettaa keskustelun ennen kuin seurauksia on edes arvioitu.

Tätä voi kutsua kristinuskoon liittyväksi moraaliseksi irtautumiseksi. Moraalinen irtautuminen ei tarkoita sitä, että ihminen olisi moraaliton. Usein asia on päinvastoin. Ihminen voi kokea olevansa hyvin moraalinen juuri silloin, kun hän toimii tavalla, joka ulkopuolelta näyttää kylmältä, valikoivalta tai epäinhimilliseltä. Hän ei koe rikkovansa ihmisyyttä, koska hän uskoo puolustavansa korkeampaa totuutta. Hän ei koe halveksivansa toista, koska hän “vihaa syntiä mutta rakastaa syntistä”. Hän ei koe käyttävänsä valtaa, koska hän “vain tottelee Jumalaa”. Hän ei koe väistävänsä vastuuta, koska “kaikki on armon varassa”.

Tämä on uskonnollisen moraalikielen vaarallinen kohta. Se voi antaa ihmiselle kokemuksen moraalisesta puhtaudesta juuri silloin, kun hänen pitäisi pysähtyä arvioimaan omia tekojaan.

Kritiikin ei siksi tarvitse alkaa opillisesta hyökkäyksestä. Ei ole tarpeen aloittaa väitteellä, että kolminaisuusoppi on väärä, ylösnousemus mahdoton tai rukous itsepetosta. Tällainen keskustelu voi olla filosofisesti kiinnostavaa, mutta käytännön yhteiskuntaelämän kannalta olennaisempi kysymys on usein toinen:

Mitä tämä uskomus saa ihmisen tekemään?

Lisääkö se vastuullisuutta vai vähentääkö sitä?
Lisääkö se kykyä nähdä toisen kärsimys vai kaventaako sitä?
Auttaako se erottamaan tosiasiaväitteet arvoväitteistä vai sekoittaako ne?
Salliiko se julkisen perustelun vai korvaako se perustelun auktoriteetilla?
Parantaako se ihmisen kykyä korjata käsityksiään vai tekee hänestä immuunin kritiikille?

Tämä on naturalistisen kritiikin kohtuullinen ydin. Ei tarvitse ratkaista kaikkia metafyysisiä kysymyksiä ennen kuin voidaan arvioida tekoja, instituutioita ja seurauksia.

Yksityinen usko voi jäädä yksityisen vakaumuksen alueelle. Mutta kun uskonnollinen väite siirtyy politiikkaan, lainsäädäntöön, kasvatukseen, tieteeseen, terveydenhuoltoon tai toisten oikeuksien rajoittamiseen, se ei voi enää vaatia erityiskohtelua. Silloin sen on astuttava samalle julkisen järjen kentälle kuin muutkin väitteet. Sen on näytettävä mekanismi, seuraukset, kustannukset, vaihtoehdot ja korjattavuus.

Jos kristitty sanoo, että ihminen saa voimaa uskosta, se voi olla hänen kokemuksensa.
Jos hän sanoo, että yhteiskunnan pitää säätää laki hänen oppinsa perusteella, se on julkinen vaatimus.
Jos hän sanoo, että jokin ihmisryhmä on Jumalan järjestyksen vastainen, se on sosiaalinen ja poliittinen teko.
Jos hän sanoo, että tiede on väärässä, koska ilmoitus sanoo toisin, hän ei enää esitä vain uskoa vaan haastaa yhteisen tiedollisen järjestyksen.

Tällöin opillinen arviointi on perusteltua. Ei siksi, että oppi on uskonnollinen, vaan siksi, että se alkaa vaikuttaa käytännön rationaalisuuteen.

Normatiivinen rationaalisuus tarkoittaa tässä yksinkertaista asiaa: yhteisiä asioita koskevat ratkaisut pitää perustella tavalla, joka on avoin arvioinnille, vastaväitteille, seurauksille ja korjauksille. Politiikassa ei riitä, että jokin tuntuu pyhältä. Tieteessä ei riitä, että jokin sopii ilmoitukseen. Moraalissa ei riitä, että oma ryhmä kokee olevansa hyvän puolella. Julkisessa elämässä väitteen on kestettävä myös niiden arviointi, jotka eivät jaa samaa uskonnollista lähtökohtaa.

Tästä näkökulmasta kristinuskon ongelmallisin muoto ei ole välttämättä vanha dogmaattinen kirkollisuus eikä edes konservatiivinen teologia sinänsä. Ongelmallisinta on moraalinen poikkeuslupa: ajatus, että koska ihminen toimii Jumalan, rakkauden, armon, totuuden tai pelastuksen nimissä, hänen ei tarvitse samalla tavalla vastata tekojensa seurauksista.

Tämä näkyy monessa muodossa.

Armo voi muuttua tavaksi ohittaa uhrin kokemus.
Anteeksianto voi muuttua vaatimukseksi, jolla painostetaan loukattua osapuolta.
Rakkaus voi muuttua kieleksi, jolla peitetään kontrolli.
Syntipuhe voi muuttua keinoksi kohdistaa häpeää valikoidusti.
Jumalan järjestys voi muuttua poliittiseksi välineeksi, jolla oma kulttuurinen mieltymys nostetaan kosmiseksi normiksi.
Nöyryys voi muuttua esitykseksi, jonka takana oma varmuus pysyy koskemattomana.

Tällöin ongelma ei ole vain väärä oppi. Ongelma on tekojen ja vastuun katkeaminen.

Siksi naturalistinen kritiikki kannattaa suunnata ensisijaisesti tekojen tasolle. Mitä tehdään? Kehen vaikutetaan? Kuka kantaa kustannukset? Kenen ääni sivuutetaan? Millä perusteella väite pitäisi hyväksyä myös niiden keskuudessa, jotka eivät usko samaan ilmoitukseen? Mitä tapahtuu, jos oppi viedään käytännössä loppuun asti?

Tällainen kritiikki on vahvempi kuin yleinen uskonnonvastaisuus. Se ei tee uskovasta automaattisesti vastustajaa. Se ei kiistä, etteikö kristinuskossa voisi olla moraalisesti arvokkaita sisältöjä. Se ei tarvitse väitettä, että kaikki uskonto on vain valtaa, harhaa tai pelkoa. Se riittää sanomaan: mikään uskonnollinen kehys ei saa vapauttaa ihmistä tavallisesta moraalisesta vastuusta.

Tämä on myös reilumpaa uskovia kohtaan. Moni kristitty toimii juuri päinvastoin kuin moraalisesti irtautunut uskonto toimii. Moni käyttää uskoaan itsekritiikin, lähimmäisen huomioimisen, anteeksi pyytämisen ja oman vallankäytön rajoittamisen välineenä. Sellaista uskontoa ei tarvitse vastustaa samalla tavalla kuin uskontoa, joka tuottaa kovuutta ja naamioi sen pyhyydeksi.

Ratkaiseva kysymys ei siis ole: uskooko ihminen Jumalaan?
Ratkaiseva kysymys on: tekeekö usko hänestä vastuullisemman vai vastuusta immuunimman?

Kun uskonto lisää vastuuta, nöyryyttä ja kykyä nähdä toinen ihminen, sitä voidaan arvioida kuten muitakin inhimillisiä merkitysjärjestelmiä: ei ongelmattomana, mutta ei myöskään automaattisesti vaarallisena. 

Kun uskonto taas alkaa suojata ihmistä seurauksilta, tosiasioilta ja julkisilta perusteluilta, kritiikin pitää olla suoraa. Ei siksi, että Jumalasta puhuminen olisi kiellettyä. Vaan siksi, että Jumalan nimissä toimiva ihminen on yhä ihminen. Ja ihmisen teot kuuluvat aina arvioinnin piiriin.