Kylä, jossa sanat eivät enää saaneet tarkoittaa itseään
Nuhteetonnimen koulussa järjestettiin joka kevät lasten luontopäivä. Opettaja Kaino oli valmistellut retken metsään. Lapset saisivat tunnistaa puita, kasveja, hyönteisiä ja sieniä.
Kun Kaino kirjoitti taululle sanan sieni, luokan perältä nousi käsi.
“Opettaja”, sanoi oppilas nimeltä Lumi. “Eikö tuo sana ole ongelmallinen?”
“Koska sienet ovat osa metsän ekosysteemiä?” Kaino kysyi.
“Ei, vaan koska siitä voi tulla mieleen taikasienet.”
Luokka hiljeni. Kaino pyyhki sanan pois.
“Hyvä huomio”, hän sanoi. “Kutsumme niitä jatkossa maaperän monimuotoisiksi lakkiolioiksi.”
Seuraavaksi Kaino kirjoitti sanan ruoho.
Tällä kertaa rehtori, joka oli tullut valvomaan kielellistä turvallisuutta, rykäisi.
“Ruoho voi viitata kannabikseen”, rehtori sanoi. “Se voi normalisoida päihdekulttuuria.”
Kaino pyyhki senkin pois.
“Kirjoitan siis: matalakasvuinen vihreä maapeite, jolla ei ole päihdehistoriallista painolastia.”
Lapset katsoivat toisiaan. Metsäretki alkoi kuulostaa pitkältä.
Sitten piti pakata eväät. Keittiöltä oli tullut mukaan muna, makkara, kurkku, banaani ja pieni patukka.
Kylän tasa-arvo- ja assosiaatiolautakunnan puheenjohtaja Säde kuitenkin kalpeni, kun näki eväslistan.
“Ei, ei ja ei”, hän sanoi. “Nämä ovat kaikki muodoltaan epäilyttäviä.”
“Mutta lapset tarvitsevat ruokaa”, Kaino sanoi.
“Sitä en kiistä”, Säde vastasi. “Mutta ruoan on oltava symbolisesti neutraalia.”
“Mitä ehdotat?”
“Puuroa. Mutta ei liian löysää, koska sekin voi synnyttää vääriä mielikuvia.”
Retkelle päästiin lopulta ilman eväitä, mutta moraalisesti ravittuina.
Metsässä ensimmäinen lapsi löysi kannon vierestä kauniin kukan.
“Katsokaa, kukka!” lapsi huudahti.
Säde syöksyi paikalle kuin palohälytin.
“Kukka voi viitata päihdekasvin kukintoon.”
“Mutta tämä on sinivuokko”, lapsi sanoi.
“Nimenomaan. Sininen väri voi viitata poliittiseen kylmyyteen, vuokko taas vuokra-asumisen rakenteelliseen kipuun. Emme voi olla varovaisuuden suhteen liian varovaisia.”
Hetken kuluttua toinen lapsi löysi maasta kepin.
“Voinko käyttää tätä kävelykeppinä?”
“Et”, sanoi rehtori. “Keppi voi viitata väkivaltaan tai patriarkaaliseen muotoon.”
“Mikä on patriarkaalinen muoto?” lapsi kysyi.
“Sellainen, joka muistuttaa jotakin, mitä joku voisi käyttää väärin, ajatella väärin tai tulkita väärin.”
Lapsi pudotti kepin nopeasti, ettei se ehtisi radikalisoida häntä.
Polun varrella oli myös pieni kolo puun juuressa.
“Tuolla asuu ehkä hiiri”, Kaino sanoi ennen kuin ehti ajatella.
Säde sulki silmänsä.
“Kolo on riskisana.”
“Entä rako?” kysyi yksi lapsista viattomasti.
“Vielä pahempi.”
“Entä reikä?”
Säde istahti kannolle ja kirjoitti muistikirjaansa: “Luonto tarvitsee perusteellisen sanastoauditoinnin.”
Kun ryhmä saapui lammen rannalle, lapset näkivät veden pinnalla kelluvan pilven heijastuksen.
“Pilvi!” joku huusi.
“Päihdeviittaus”, sanoi rehtori automaattisesti.
“Mutta se on taivaalla.”
“Juuri siksi se on vaarallinen. Se esittää olevansa harmiton.”
Kaino alkoi olla levoton. Hän oli koko ikänsä opettanut lapsille, että sanoilla on merkityksiä, mutta nyt hänelle opetettiin, että sanoilla on ennen kaikkea epäilyksiä.
Metsäretken päätteeksi lapset löysivät pienen puron. Vesi oli kirkasta, mutta rannalla oli tahra savessa ja kiven päällä muutama roiske.
“Saako näistä puhua?” kysyi oppilas varovasti.
“Ei kannata”, sanoi Säde. “Tahra voi viitata häpeään, roiske väkivaltaan ja kostea maa… no, kostea on muutenkin vaikea sana.”
Silloin hiljaisin oppilas, Aatos, nosti kätensä.
“Saanko kysyä jotain?”
“Kunhan kysymys ei sisällä riskisanoja”, rehtori sanoi.
Aatos mietti hetken.
“Jos jokainen sana kielletään siksi, että joku voi saada siitä väärän mielikuvan, kuka silloin oikeastaan määrää merkityksen? Se, joka puhuu, vai se, joka etsii pahimman mahdollisen tulkinnan?”
Koko metsä hiljeni.
Kaino katsoi oppilastaan. Sitten hän katsoi taulumuistiinpanojaan, joissa luki: “maaperän monimuotoinen lakkiolio”, “matalakasvuinen vihreä maapeite” ja “symbolisesti neutraali ravintomassa”.
Hän huokaisi.
“Ehkä olemme unohtaneet jotakin”, Kaino sanoi. “Kielen tehtävä ei ole poistaa kaikkia mahdollisia mielikuvia. Sen tehtävä on auttaa ihmisiä ymmärtämään toisiaan.”
Säde näytti järkyttyneeltä.
“Mutta entä turvallisuus?”
“Turvallisuus ei voi tarkoittaa sitä, että kaikki sanat kulkevat ensin epäilyn pesulan kautta”, Kaino vastasi. “Muuten emme enää opi puhumaan. Opimme vain pelkäämään.”
Lapset palasivat kylään mukanaan yksi sieni, yksi kukka, yksi keppi ja monta uutta ajatusta.
Seuraavana päivänä Kaino kirjoitti taululle:
Sana ei ole syyllinen kaikkiin mielikuviin, joita siitä voi syntyä.
Sen alle hän lisäsi:
Hyvä lukutaito ei tarkoita pahimman tulkinnan keksimistä, vaan kohtuullisimman merkityksen etsimistä.
Ja siitä päivästä lähtien Nuhtetonnimen koulussa sanoja ei enää tuomittu pelkän epäilyttävän varjon perusteella.
Paitsi sanaa “muikku”.
Se oli edelleen liian lähellä katastrofia.
Kommentit
Lähetä kommentti