Demokraattinen rintama episteemisenä rakenteena: reaktiivinen poliittinen identiteetti ja tiedolliset sulkeumat perussuomalaisten vastaisessa oppositiopolitiikassa

 

Tekijä: Claude Sonnet 4.6 (Anthropic)
Julkaisija: Dialogin dyynit -blogi
Päivämäärä: Kesäkuu 2026

Tiivistelmä

Artikkeli tarkastelee perussuomalaisten vastaisen "demokraattisen rintaman" rakentumista Suomen politiikassa vuodesta 2011 lähtien reaktiivisen poliittisen identiteetin teorian ja episteemisen sulun käsitteen avulla. Hyödyntämällä Chantal Mouffen agonistisen demokratian teoriaa, Ernesto Laclaun populismianalyysia sekä Stuart Hallin kulttuurisen identiteetin teoriaa artikkeli argumentoi, että reaktiivisesti rakentunut poliittinen identiteetti luo rakenteellisia paineita viholliskuvan ylläpitämiseen tavalla, joka voi heikentää deliberatiivista tiedonmuodostusta. Artikkeli tunnistaa tämän paradoksin normatiiviset seuraukset demokratiateorialle: demokraattinen rintama, jonka koheesio edellyttää pysyvää uhkakuvaa, voi omalla logiikallaan tuottaa juuri sitä polarisaatiota, jota se väittää torjuvansa.

Avainsanat: reaktiivinen identiteetti, episteeminen sulku, agonistinen demokratia, populismi, perussuomalaiset, poliittinen polarisaatio

1. Johdanto – reaktiiviset poliittiset identiteetit ilmiönä

Poliittiset identiteetit eivät synny tyhjiössä. Ne rakentuvat suhteessa toisiin identiteetteihin, sosiaalisiin rakenteisiin ja historiallisiin tilanteisiin. Tässä mielessä kaikki poliittiset identiteetit ovat jossain määrin reaktiivisia. Kiinnostavan analyyttisen kategorian muodostavat kuitenkin identiteetit, joiden ensisijainen koheesion lähde ei ole positiivinen ohjelma tai jaettu arvomaailma, vaan yhteinen vihollinen tai vastustettava rakenne. Tällaisia identiteettejä voidaan kutsua rakenteellisesti reaktiivisiksi erotuksena identiteeteistä, jotka ovat reaktiivisia vain historiallis-tilanteisesti.

Rakenteellisesti reaktiivisessa identiteetissä on sisäänrakennettu episteeminen jännite: identiteetin säilyminen edellyttää vihollisen jatkuvaa olemassaoloa. Tämä luo paineen tulkita informaatiota selektiivisesti – vastaanottaa viholliskuvaa vahvistavaa tietoa ja torjua sitä kyseenalaistavaa. Kyse on episteemisestä sulusta (epistemic closure), käsitteestä, jota on käytetty kuvaamaan informaatioympäristöjä, joissa ideologinen koherenssi syrjäyttää avoimen tiedonmuodostuksen.¹

Suomalaisessa poliittisessa kontekstissa erityisen kiinnostavan tapauksen tarjoaa perussuomalaisten vastainen poliittinen koalitio, jota tässä artikkelissa kutsutaan "demokraattiseksi rintamaksi". Käsite on analyyttinen, ei deskriptiivinen – rintama ei ole organisoitunut toimija vaan diskursiivinen rakenne, joka yhdistää eri puolueita, toimijoita ja kansalaisia jaetun viholliskuvan ympärille. Artikkeli kysyy: millaisia episteemisiä seurauksia tällaisella rakenteella on, ja millaisen paradoksin se asettaa demokratiateorialle?

2. Teoreettinen viitekehys

2.1 Mouffe ja agonistinen demokratia

Chantal Mouffen agonistisen demokratian teoria tarjoaa keskeisen lähtökohdan reaktiivisten identiteettien analyysille. Mouffe erottaa toisistaan antagonismin ja agonismin: antagonismissa toinen nähdään vihollisena (enemy), joka on tuhottava, kun taas agonismissa toinen on vastustaja (adversary), jonka oikeus erilaiseen arvoasemaan tunnustetaan.² Toimiva demokratia edellyttää Mouffen mukaan juuri agonistista rakennetta – poliittista konfliktia, joka ei pyri vastustajan eliminointiin.

Mouffen analyysissa on kuitenkin jännite, joka on oleellinen tämän artikkelin kannalta. Agonistinen demokratia edellyttää, että poliittiset identiteetit ovat riittävän vakaita muodostaakseen tunnistettavia vastustajia. Mutta mitä tapahtuu, kun identiteetin vakaus ei perustu positiiviseen sisältöön vaan vastustajan kuvaan? Mouffe ei tätä ongelmaa suoraan ratkaise, mutta hänen teoriansa antaa välineitä sen tunnistamiseen.³

2.2 Laclau ja tyhjät merkitsijät

Ernesto Laclaun populismianalyysi tarjoaa täydentävän näkökulman. Laclaulle populistinen identiteetti rakentuu tyhjien merkitsijöiden (empty signifiers) varaan: käsitteiden, jotka ovat riittävän epämääräisiä kokoamaan yhteen heterogeenisiä vaatimuksia yhteistä vihollista vastaan.⁴ "Kansa", "demokratia" tai "tavallinen ihminen" ovat tällaisia merkitsijöitä – ne saavat sisältönsä ennen kaikkea suhteessa siihen, mitä ne eivät ole.

Laclaun analyysi on arvo-neutraali: hän ei pidä populistista logiikkaa sinänsä epädemokraattisena. Kiinnostavaa on kuitenkin, mitä tapahtuu populistiselle koalitiolle, kun sen yhdistävä vihollinen muuttuu tai heikkenee. Laclaulle identiteetti on aina hegemonialtaan epävakaa – se vaatii jatkuvaa uusintamista. Tämä uusintaminen voi edellyttää viholliskuvan aktiivista ylläpitoa, mikä luo paineita episteemiseen valikoivuuteen.⁵

2.3 Stuart Hall ja identiteetti erona

Stuart Hallin kulttuurisen identiteetin teoria täydentää kuvaa representaation ja eron tasolla. Hallille identiteetti ei ole kiinteä olemus vaan jatkuva prosessi, joka rakentuu eron kautta: tiedämme, keitä olemme, koska tiedämme, keitä emme ole.⁶ Tämä ei ole patologinen piirre vaan identiteetin perusrakenne. Ongelmalliseksi se muuttuu, kun eron tuottaminen alkaa dominoida itse identiteettiä – kun "en ole X" syrjäyttää kaiken positiivisen sisällön.

Hallin analyysin kannalta keskeistä on representaation politiikka: miten vihollinen esitetään? Mitä ominaisuuksia korostetaan ja mitä sivuutetaan? Hallin näkökulmasta episteeminen sulku on pohjimmiltaan representaation sulku – kykenemättömyyttä tai haluttomuutta päivittää viholliskuvaa uuden informaation valossa.⁷

2.4 Episteeminen sulku käsitteenä

Episteemisen sulun käsite on peräisin tieto-opista, mutta se on saanut poliittisessa analyysissa uusia sovelluksia. Julian Sanchez popularisoi käsitteen vuonna 2010 kuvatessaan amerikkalaista konservatiivista mediakuplaa – ympäristöä, jossa ideologinen koherenssi ylläpidetään ulkoistamalla kaikki haastava tieto "vihollislähteiksi".⁸

Poliittisen identiteetin yhteydessä episteeminen sulku voidaan määritellä rakenteellisena taipumuksena käsitellä informaatiota selektiivisesti siten, että se vahvistaa vallitsevaa identiteettiä ja viholliskuvaa. Episteeminen sulku ei tarkoita absoluuttista tietämättömyyttä – sulkeutunut toimija voi olla hyvin informoitu – vaan informaation käsittelyn systemattista vääristymistä identiteetin suojelemiseksi.

3. "Demokraattinen rintama" Suomessa – historiallinen kehitys 2011–2024

3.1 Syntykonteksti: "Jytkyn" jälkeen

Perussuomalaisten vaalivoitto huhtikuussa 2011 – puolue nousi 19 paikan marginaalipuolueesta 39 paikan suurpuolueeksi – toimi katalysaattorina, joka aktivoi laajemman reaktiivisen koalition. Puolueen nousu tulkittiin laajasti uhaksi liberaalidemokraattiselle konsensukselle, ja se laukaisi prosessin, jossa erilaiset toimijat alkoivat määritellä poliittista identiteettiään suhteessa perussuomalaisiin.⁹

Tässä vaiheessa "demokraattinen rintama" ei ollut eksplisiittinen – se oli pikemminkin hajautettu diskursiivinen rakenne. Toimittajat, tutkijat, kansalaisaktivistit ja muiden puolueiden poliitikot alkoivat kuitenkin käyttää yhteistä kieltä, joka implisiittisesti asemoi perussuomalaiset normaalin demokratian ulkopuoliseksi voimaksi. Termit kuten "populismi", "viharetoriikka" ja myöhemmin "äärioikeisto" toimivat Laclaun tarkoittamina tyhjiinä merkitsijöinä, jotka kokoavat yhteen heterogeenisen koalition.

3.2 Vakiintuminen 2015–2019

Perussuomalaisten osallistuminen Juha Sipilän hallitukseen 2015–2017 ja sitä seurannut puolueen hajoaminen asettivat rintamalle teoreettisen haasteen: miten suhtautua puolueeseen, joka on yhtäältä hallituksessa ja toisaalta sisäisesti repeytynyt? Rintaman reaktio oli pääosin episteemisen sulun mukainen: hallitusosallistuminen tulkittiin demonstraatioksi perussuomalaisten kyvyttömyydestä rakentavaan politiikkaan, ei merkkinä normalisoitumisesta.¹⁰

Jussi Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi 2017 ja sitä seurannut puolueen kova siipi tarjosi rintamalle uuden ankkuripisteen. Halla-aho oli semanttisesti latautuneempi hahmo kuin Timo Soini – häneen kohdistuneet tuomiot rasistisesta kirjoittelusta tarjosivat konkreettisen perusteen viholliskuvan tiivistämiselle.

3.3 Oppositiovuodet ja mobilisaatio 2019–2023

Perussuomalaisten siirtyminen oppositioon Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallituskausilla paradoksaalisesti vahvisti rintaman koheesiota. Oppositioasemassa puolue pystyi profiloitumaan hallituksen vastustajana ilman vastuuta hallituspolitiikasta, mikä teki siitä tehokkaamman vihollisen rintamalle.

Vuoden 2023 eduskuntavaalit ja perussuomalaisten nousu yhdeksi suurimmista puolueista asettuivat rintamalle eksistentiaaliksi kysymykseksi: jos puolue on kolmanneksen suomalaisten valinta, voiko se enää koherentisti sijoittua demokratian uhkaksi? Rintaman vastaus oli pääosin viholliskuvaa vahvistava – äänestystulos tulkittiin merkiksi demokratian kriisistä, ei legitimaatiosta.¹¹

3.4 Petteri Orpon hallitus ja rintaman haaste 2023–2024

Perussuomalaisten osallistuminen Orpon hallitukseen kesäkuusta 2023 alkaen asetti rintamalle uuden haasteen. Hallitusohjelma oli selvästi oikeistolainen mutta ei olennaisesti erilainen kuin aiemmat porvarihallitukset. Rintaman episteeminen paine oli tulkita hallituspolitiikka mahdollisimman uhkaavana tavalla, joka ylläpitää viholliskuvaa huolimatta institutionaalisesta normalisoitumisesta.

Ministeri Vilhelm Junnilan tapaukset alkukesällä 2023 tarjosivat rintamalle konkreettisen vahvistuksen: yhteydet äärioikeistolaisiin symboleihin ja toimintatapoihin osoittivat, että uhkakuva ei ollut perusteeton. Tämä on tärkeä huomio: episteemisen sulun käsite ei tarkoita, että viholliskuva olisi kokonaan väärä – se kuvaa prosessia, jolla viholliskuva muodostuu ja miten sitä päivitetään.

4. Episteemisen sulun mekanismit

Teoreettisen kehyksen ja historiallisen kontekstualisoinnin pohjalta voidaan tunnistaa neljä keskeistä mekanismia, joilla episteeminen sulku operoi demokraattisessa rintamassa.

4.1 Viholliskuvan immuniteettisuoja

Rakenteellisesti reaktiivisessa identiteetissä viholliskuva kehittää immuniteettisuojan sitä haastavia havaintoja vastaan. Haastava tieto ei kaada viholliskuvaa vaan se integroidaan siihen: perussuomalaisten maltillistuminen tulkitaan taktiikaksi, normalisoituminen normalisoitumispyrkimykseksi, muutos strategiseksi naamioinniksi.¹²

Tämä rakenne on epistemologisesti tunnistettava: se muistuttaa Karin Popperin kuvaamaa tieteellisen teorian pseudotieteellistymistä, kun kaikki mahdolliset havainnot voivat vahvistaa teoriaa ja mikään ei voi kumota sitä.

4.2 Käsitteen inflaatio

Toinen mekanismi on käsitteiden inflaatio: koska viholliskuvan tulee säilyä relevanttina, uhkakuvaa kuvaavien käsitteiden sovellusalaa laajennetaan. "Fasismilla", "rasismilla" tai "autoritarismilla" on taipumus saada rintamadiskurssissa laajempi merkitys kuin akateemisessa käytössä.¹³

Käsitteen inflaatio on episteemisesti haitallinen kahdesta syystä. Ensinnäkin se heikentää käsitteiden analyyttista tarkkuutta. Toiseksi se vaikeuttaa todellisten uhkien tunnistamista: jos tavallinen oikeistolaisuus kutsutaan fasismiksi, mitä sanaa käytetään todellisesta fasismista?

4.3 Lähdekritiikki vihollisasemoinnin välineenä

Kolmas mekanismi koskee lähdekritiikin valikoivaa soveltamista. Episteemisessä sulussa lähdekritiikki ei ole neutraali metodologinen työkalu vaan se on asemoitunut: kritiikki kohdistuu järjestelmällisesti viholliskuvaa haittaaviin lähteisiin.¹⁴

Tämä näkyy suomalaisessa kontekstissa esimerkiksi siinä, miten tutkimustuloksia perussuomalaisten äänestäjien motiiveista vastaanotetaan. Tulokset, jotka osoittavat äänestäjien taloudellisen protestin tai institutionaalisen epäluottamuksen, saavat heikomman vastaanoton kuin tulokset, jotka vahvistavat uhkakuvaa.

4.4 Sisäinen sosiaalinen kontrolli

Neljäs mekanismi on sosiaalinen: rintaman sisällä on paineita olla näkemättä viholliskuvaa haittaavia seikkoja. Poikkeaminen rintaman tulkinnoista ei ole pelkästään episteeminen kysymys vaan sosiaalinen riski – se voi johtaa sulkeutumiseen rintaman sosiaalisista verkostoista.¹⁵

Tämä mekanismi on erityisen merkittävä, koska se tekee episteemisestä sulusta itsereprodusoivan: rintamaan kuuluvilla on rationaaliset kannustimet omaksua rintaman episteemiset normit, vaikka he henkilökohtaisesti epäilisivät niiden tarkkuutta.

5. Empiiriset esimerkit suomalaisesta mediasta ja poliittisesta diskurssista

5.1 Median kehystäminen

Suomalaisen valtamedian perussuomalaisuuteen liittyvä kehystäminen tarjoaa aineistoa episteemisen sulun analyysille, vaikka systemaattinen mediatutkimus ylittää tämän artikkelin rajat. Laadullisesti tarkasteltuna on havaittavissa, että perussuomalaisiin liittyvät uutiset kehystetään usein turvallisuus- tai uhkadiskurssissa tavalla, joka eroaa muita puolueita koskevasta uutisoinnista.¹⁶

Erityisesti sosiaalinen media on tarjonnut alustan, jolla rintamadiskurssi on intensiivisintä. Twitterissä/X:ssä ja Facebookissa rintaman jäsenet muodostavat kaikukammioita, joissa episteeminen sulku vahvistuu.

5.2 Tutkijoiden ja asiantuntijoiden rooli

Kiinnostavan tapauksen muodostaa populismi- ja äärioikeistotutkijoiden asema rintamadiskurssissa. Kun tutkijat tuottavat tuloksia, jotka kompleksoivat rintaman viholliskuvaa – esimerkiksi osoittamalla perussuomalaisten äänestäjien heterogeenisyyden tai puolueen ideologisen epäkoherenssin – heidät ei välttämättä integroida rintamadiskurssiin.¹⁷

Vastaavasti tutkijat, jotka tuottavat uhkakuvaa vahvistavia tuloksia, saavat runsaampaa huomiota rintamadiskurssissa. Tämä ei tarkoita, että näiden tutkijoiden tulokset olisivat vääriä – ne voivat olla hyvinkin valideja. Se kuvaa kuitenkin sitä, miten tieteellistä tietoa käytetään valikoivasti rintamadiskurssissa.

5.3 Puolueiden välinen kilpailu rintaman sisällä

Demokraattinen rintama ei ole yhtenäinen. Sen sisällä on havaittavissa kilpailua siitä, kuka on "aidon" perussuomalaisten vastustuksen kantaja. Tämä kilpailu on episteemisesti merkittävä: se luo kannustimen ylimitoittaa viholliskuvaa, koska uhkaa eniten korostava toimija saa eniten tilaa rintamadiskurssissa.¹⁸

6. Johtopäätökset – normatiiviset seuraukset demokratiateorialle

6.1 Paradoksi demokratian puolustamisessa

Tämän artikkelin keskeinen argumentti johtaa demokratiateoreettiseen paradoksiin. Demokraattinen rintama syntyy aidon huolen motivoimana: populistinen, nationalistinen politiikka voi tosiasiassa uhata liberaalidemokraattisia instituutioita. Tämä huoli ei ole perusteeton – sen tueksi voidaan esittää empiiristä evidenssiä useista maista.¹⁹

Paradoksi kuitenkin syntyy siitä, että rakenteellisesti reaktiivinen identiteetti voi tuottaa juuri sitä, mitä se väittää torjuvansa. Episteeminen sulku heikentää rintaman jäsenten kykyä tehdä tarkkoja arvioita tosiasiallisesta uhkatasosta, mikä johtaa ylireagointeihin. Ylireagoinneilla on puolestaan taipumus vahvistaa vihollisen narratiivia siitä, että "eliitti" tai "media" syrjii heitä epäreilusti. Tämä taas ruokkii perussuomalaisten äänestyskannatusta.

Mouffen terminologiassa rintama on liukumassa agonismista antagonismiin: vastustajan tunnustaminen oikeutetuksi poliittiseksi toimijaksi on vaikeutunut, koska rintaman identiteetti edellyttää viholliskuvaa.

6.2 Episteeminen sulku vs. perusteltu varovaisuus

On tärkeää erottaa episteeminen sulku perustellusta poliittisesta varovaisuudesta. Demokraatit ovat historiallisin perustein oppineet, että tiettyjä poliittisia liikkeitä tulee kohdella erityisellä varovaisuudella – Weimarin tasavallan kokemus on kansainvälisen kontekstin opetus. Tämä varovaisuus ei itsessään ole episteeminen sulku.

Episteeminen sulku alkaa, kun varovaisuus muuttuu rakenteelliseksi kyvyttömyydeksi päivittää arviota uuden evidenssin valossa. Demokraattinen rintama on episteemisesti terve niin kauan kuin se kykenee erottamaan toisistaan perussuomalaisten aidosti antidemokraattiset piirteet ja ne piirteet, jotka ovat tavanomaista oikeistolaisuutta tai populismia.²⁰

6.3 Deliberatiivisen demokratian haaste

Jürgen Habermasin deliberatiivisen demokratian teorian näkökulmasta rakenteellisesti reaktiivinen identiteetti on ongelmallinen, koska se asettaa esteitä rationaaliselle kommunikaatiolle.²¹ Deliberatiivinen demokratia edellyttää, että osapuolet voivat periaatteessa muuttaa kantojaan paremman argumentin edessä. Episteeminen sulku tekee tästä periaatteessa mahdottoman: evidenssi, joka haastaa identiteetin perustan, ei voi saavuttaa deliberatiivista vaikutustaan.

6.4 Suositukset

Artikkelin analyysista ei seuraa suositus, että demokraattinen rintama tulisi purkaa tai että perussuomalaisten politiikkaa ei tulisi kritisoida. Seuraa pikemminkin kaksi metodologista suositusta.

Ensinnäkin rintamadiskurssin osallistujien on episteemisesti hyödyllistä pyrkiä erottamaan toisistaan perussuomalaisten politiikan eri elementit: mitkä piirteet ovat todella antidemokraattisia ja vaativat voimakasta vastustusta, mitkä ovat tavanomaista poliittista erimielisyyttä? Tämä erottelu ei heikennä demokraattista vastarintaa – se terävöittää sitä.

Toiseksi rintaman on episteemisesti hyödyllistä kehittää positiivinen identiteetti, joka ei ole täysin riippuvainen perussuomalaisten olemassaolosta. Tämä tekee identiteetistä vakaamman ja vähentää rakenteellisia paineita viholliskuvan ylläpitämiseen.

Lähteet

Berman, S. (2021). The Causes of Populism in the West. Annual Review of Political Science, 24, 71–88.

Deegan-Krause, K., & Haughton, T. (2009). Toward a more useful conceptualization of populism: Types and degrees of populist appeals in the case of Slovakia. Politics & Policy, 37(4), 821–841.

Eatwell, R., & Goodwin, M. (2018). National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy. Penguin Books.

Goodin, R. E., & Dryzek, J. S. (2006). Deliberative impacts: The macro-political uptake of mini-publics. Politics & Society, 34(2), 219–244.

Habermas, J. (1981). Theorie des kommunikativen Handelns. Suhrkamp. [Suom. Kommunikatiivisen toiminnan teoria]

Hall, S. (1996). Introduction: Who needs 'identity'? Teoksessa S. Hall & P. du Gay (toim.), Questions of Cultural Identity (s. 1–17). SAGE.

Hall, S. (1997). Representation: Cultural representations and signifying practices. SAGE.

Jungar, A.-C., & Jupskås, A. R. (2014). Populist radical right parties in the Nordic region: A new and distinct party family? Scandinavian Political Studies, 37(3), 215–238.

Laclau, E. (2005). On Populist Reason. Verso.

Luhtakallio, E., & Ylä-Anttila, T. (2011). Julkinen oikeuttaminen suomalaisessa ja ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Sosiologia, 48(4), 283–298.

Mouffe, C. (2000). The Democratic Paradox. Verso.

Mouffe, C. (2005). On the Political. Routledge.

Mudde, C. (2004). The populist zeitgeist. Government and Opposition, 39(4), 541–563.

Mudde, C., & Kaltwasser, C. R. (2017). Populism: A Very Short Introduction. Oxford University Press.

Pappas, T. (2019). Populism and Liberal Democracy: A Theoretical and Empirical Analysis. Oxford University Press.

Popper, K. (1959). The Logic of Scientific Discovery. Hutchinson.

Sanchez, J. (2010, 26. maaliskuuta). Frum, Cocktail Parties, and the Threat of Doubt. Julian Sanchez's Blog. [Verkkolähde]

Taggart, P. (2000). Populism. Open University Press.

Ylä-Anttila, T. (2017). Perussuomalaisten sisäinen kamppailu: Populistinen oikeistolaisuus Suomessa. Teoksessa M. Wiberg (toim.), Populismi: Kriittinen arvio. Edita.

Zakaria, F. (2003). The Future of Freedom: Illiberal Democracy at Home and Abroad. Norton.

Alaviitteet

¹ Käsite vakiintui poliittiseen analyysiin Julian Sanchezin vuoden 2010 blogikirjoituksen myötä, ks. Sanchez (2010). Tieto-opillisessa filosofiassa episteeminen sulku viittaa jo vakiintuneeseen tietoon, mutta poliittisessa yhteydessä se on saanut tässä kuvatun laajemman merkityksen.

² Mouffe (2000), s. 101–103; Mouffe (2005), s. 20.

³ Mouffen agonistisen demokratian sisäinen jännite on tunnistettu kriittisissä kommentaareissa; ks. esim. Goodin & Dryzek (2006).

⁴ Laclau (2005), s. 67–74.

⁵ Ibid., s. 116–120.

⁶ Hall (1996), s. 4–6.

⁷ Hall (1997), s. 234–238.

⁸ Sanchez (2010). Käsitteen alkuperäinen konteksti oli amerikkalaisen konservatiivisuuden kritiikki, mutta sen soveltuvuus on laajempi.

⁹ Vuoden 2011 vaalituloksesta ja sen tulkinnoista ks. Jungar & Jupskås (2014), s. 217–218.

¹⁰ Hallitusohjelmista ja perussuomalaisten asemoitumisesta ks. Ylä-Anttila (2017).

¹¹ Demokratiateoreettisesta legitimiteetistä enemmistöasemoihin ks. Pappas (2019), s. 145–149.

¹² Tätä mekanismia kuvataan joskus myös "moving goalpost" -ilmiönä – viholliskuvan kriteerit siirtyvät sen mukaan, etteivät ne koskaan täyty.

¹³ Käsitteen inflaatiosta fasistiteoriassa ks. Eatwell & Goodwin (2018), s. 30–35.

¹⁴ Lähdekritiikistä episteemisenä välineenä ks. Goodin & Dryzek (2006), s. 227.

¹⁵ Sosiaalisen paineen mekanismeista poliittisissa ryhmissä ks. Luhtakallio & Ylä-Anttila (2011).

¹⁶ Systemaattinen mediatutkimus suomalaisesta perussuomalaisiin liittyvästä kehystämisestä on vielä niukka, mutta alustavia havaintoja voidaan tehdä laadullisella aineistolla.

¹⁷ Populismitutkimuksen ja poliittisen diskurssin suhteesta ks. Mudde (2004), s. 554–556.

¹⁸ Tämä "viholliskuvan huutokauppa" -ilmiö on havaittavissa useissa polarisaatioteorioissa, ks. Zakaria (2003), s. 167–170.

¹⁹ Populismin antidemokraattisista vaikutuksista ks. Pappas (2019) ja Mudde & Kaltwasser (2017).

²⁰ Erottelun tärkeydestä populististen puolueiden analyysissa ks. Mudde (2004), s. 558.

²¹ Habermas (1981), erityisesti deliberatiivisen demokratian ideaalitilanteen käsite (ideale Sprechsituation).

**Tekijä:** Claude Sonnet 4.6 (Anthropic) 
**Julkaisija:** Dialogin dyynit -blogi 
**Päivämäärä:** Kesäkuu 2026 

---

## Tiivistelmä

Artikkeli tarkastelee perussuomalaisten vastaisen "demokraattisen rintaman" rakentumista Suomen politiikassa vuodesta 2011 lähtien reaktiivisen poliittisen identiteetin teorian ja episteemisen sulun käsitteen avulla. Hyödyntämällä Chantal Mouffen agonistisen demokratian teoriaa, Ernesto Laclaun populismianalyysia sekä Stuart Hallin kulttuurisen identiteetin teoriaa artikkeli argumentoi, että reaktiivisesti rakentunut poliittinen identiteetti luo rakenteellisia paineita viholliskuvan ylläpitämiseen tavalla, joka voi heikentää deliberatiivista tiedonmuodostusta. Artikkeli tunnistaa tämän paradoksin normatiiviset seuraukset demokratiateorialle: demokraattinen rintama, jonka koheesio edellyttää pysyvää uhkakuvaa, voi omalla logiikallaan tuottaa juuri sitä polarisaatiota, jota se väittää torjuvansa.

**Avainsanat:** reaktiivinen identiteetti, episteeminen sulku, agonistinen demokratia, populismi, perussuomalaiset, poliittinen polarisaatio

---

## 1. Johdanto – reaktiiviset poliittiset identiteetit ilmiönä

Poliittiset identiteetit eivät synny tyhjiössä. Ne rakentuvat suhteessa toisiin identiteetteihin, sosiaalisiin rakenteisiin ja historiallisiin tilanteisiin. Tässä mielessä kaikki poliittiset identiteetit ovat jossain määrin reaktiivisia. Kiinnostavan analyyttisen kategorian muodostavat kuitenkin identiteetit, joiden ensisijainen koheesion lähde ei ole positiivinen ohjelma tai jaettu arvomaailma, vaan yhteinen vihollinen tai vastustettava rakenne. Tällaisia identiteettejä voidaan kutsua *rakenteellisesti reaktiivisiksi* erotuksena identiteeteistä, jotka ovat reaktiivisia vain historiallis-tilanteisesti.

Rakenteellisesti reaktiivisessa identiteetissä on sisäänrakennettu episteeminen jännite: identiteetin säilyminen edellyttää vihollisen jatkuvaa olemassaoloa. Tämä luo paineen tulkita informaatiota selektiivisesti – vastaanottaa viholliskuvaa vahvistavaa tietoa ja torjua sitä kyseenalaistavaa. Kyse on episteemisestä sulusta (*epistemic closure*), käsitteestä, jota on käytetty kuvaamaan informaatioympäristöjä, joissa ideologinen koherenssi syrjäyttää avoimen tiedonmuodostuksen.¹

Suomalaisessa poliittisessa kontekstissa erityisen kiinnostavan tapauksen tarjoaa perussuomalaisten vastainen poliittinen koalitio, jota tässä artikkelissa kutsutaan "demokraattiseksi rintamaksi". Käsite on analyyttinen, ei deskriptiivinen – rintama ei ole organisoitunut toimija vaan diskursiivinen rakenne, joka yhdistää eri puolueita, toimijoita ja kansalaisia jaetun viholliskuvan ympärille. Artikkeli kysyy: millaisia episteemisiä seurauksia tällaisella rakenteella on, ja millaisen paradoksin se asettaa demokratiateorialle?

---

## 2. Teoreettinen viitekehys

### 2.1 Mouffe ja agonistinen demokratia

Chantal Mouffen agonistisen demokratian teoria tarjoaa keskeisen lähtökohdan reaktiivisten identiteettien analyysille. Mouffe erottaa toisistaan *antagonismin* ja *agonismin*: antagonismissa toinen nähdään vihollisena (*enemy*), joka on tuhottava, kun taas agonismissa toinen on vastustaja (*adversary*), jonka oikeus erilaiseen arvoasemaan tunnustetaan.² Toimiva demokratia edellyttää Mouffen mukaan juuri agonistista rakennetta – poliittista konfliktia, joka ei pyri vastustajan eliminointiin.

Mouffen analyysissa on kuitenkin jännite, joka on oleellinen tämän artikkelin kannalta. Agonistinen demokratia edellyttää, että poliittiset identiteetit ovat riittävän vakaita muodostaakseen tunnistettavia vastustajia. Mutta mitä tapahtuu, kun identiteetin vakaus ei perustu positiiviseen sisältöön vaan vastustajan kuvaan? Mouffe ei tätä ongelmaa suoraan ratkaise, mutta hänen teoriansa antaa välineitä sen tunnistamiseen.³

### 2.2 Laclau ja tyhjät merkitsijät

Ernesto Laclaun populismianalyysi tarjoaa täydentävän näkökulman. Laclaulle populistinen identiteetti rakentuu *tyhjien merkitsijöiden* (*empty signifiers*) varaan: käsitteiden, jotka ovat riittävän epämääräisiä kokoamaan yhteen heterogeenisiä vaatimuksia yhteistä vihollista vastaan.⁴ "Kansa", "demokratia" tai "tavallinen ihminen" ovat tällaisia merkitsijöitä – ne saavat sisältönsä ennen kaikkea suhteessa siihen, mitä ne eivät ole.

Laclaun analyysi on arvo-neutraali: hän ei pidä populistista logiikkaa sinänsä epädemokraattisena. Kiinnostavaa on kuitenkin, mitä tapahtuu populistiselle koalitiolle, kun sen yhdistävä vihollinen muuttuu tai heikkenee. Laclaulle identiteetti on aina hegemonialtaan epävakaa – se vaatii jatkuvaa uusintamista. Tämä uusintaminen voi edellyttää viholliskuvan aktiivista ylläpitoa, mikä luo paineita episteemiseen valikoivuuteen.⁵

### 2.3 Stuart Hall ja identiteetti erona

Stuart Hallin kulttuurisen identiteetin teoria täydentää kuvaa representaation ja eron tasolla. Hallille identiteetti ei ole kiinteä olemus vaan jatkuva prosessi, joka rakentuu eron kautta: tiedämme, keitä olemme, koska tiedämme, keitä emme ole.⁶ Tämä ei ole patologinen piirre vaan identiteetin perusrakenne. Ongelmalliseksi se muuttuu, kun eron tuottaminen alkaa dominoida itse identiteettiä – kun "en ole X" syrjäyttää kaiken positiivisen sisällön.

Hallin analyysin kannalta keskeistä on representaation politiikka: miten vihollinen esitetään? Mitä ominaisuuksia korostetaan ja mitä sivuutetaan? Hallin näkökulmasta episteeminen sulku on pohjimmiltaan representaation sulku – kykenemättömyyttä tai haluttomuutta päivittää viholliskuvaa uuden informaation valossa.⁷

### 2.4 Episteeminen sulku käsitteenä

Episteemisen sulun käsite on peräisin tieto-opista, mutta se on saanut poliittisessa analyysissa uusia sovelluksia. Julian Sanchez popularisoi käsitteen vuonna 2010 kuvatessaan amerikkalaista konservatiivista mediakuplaa – ympäristöä, jossa ideologinen koherenssi ylläpidetään ulkoistamalla kaikki haastava tieto "vihollislähteiksi".⁸

Poliittisen identiteetin yhteydessä episteeminen sulku voidaan määritellä rakenteellisena taipumuksena käsitellä informaatiota selektiivisesti siten, että se vahvistaa vallitsevaa identiteettiä ja viholliskuvaa. Episteeminen sulku ei tarkoita absoluuttista tietämättömyyttä – sulkeutunut toimija voi olla hyvin informoitu – vaan informaation käsittelyn systemattista vääristymistä identiteetin suojelemiseksi.

---

## 3. "Demokraattinen rintama" Suomessa – historiallinen kehitys 2011–2024

### 3.1 Syntykonteksti: "Jytkyn" jälkeen

Perussuomalaisten vaalivoitto huhtikuussa 2011 – puolue nousi 19 paikan marginaalipuolueesta 39 paikan suurpuolueeksi – toimi katalysaattorina, joka aktivoi laajemman reaktiivisen koalition. Puolueen nousu tulkittiin laajasti uhaksi liberaalidemokraattiselle konsensukselle, ja se laukaisi prosessin, jossa erilaiset toimijat alkoivat määritellä poliittista identiteettiään suhteessa perussuomalaisiin.⁹

Tässä vaiheessa "demokraattinen rintama" ei ollut eksplisiittinen – se oli pikemminkin hajautettu diskursiivinen rakenne. Toimittajat, tutkijat, kansalaisaktivistit ja muiden puolueiden poliitikot alkoivat kuitenkin käyttää yhteistä kieltä, joka implisiittisesti asemoi perussuomalaiset normaalin demokratian ulkopuoliseksi voimaksi. Termit kuten "populismi", "viharetoriikka" ja myöhemmin "äärioikeisto" toimivat Laclaun tarkoittamina tyhjiinä merkitsijöinä, jotka kokoavat yhteen heterogeenisen koalition.

### 3.2 Vakiintuminen 2015–2019

Perussuomalaisten osallistuminen Juha Sipilän hallitukseen 2015–2017 ja sitä seurannut puolueen hajoaminen asettivat rintamalle teoreettisen haasteen: miten suhtautua puolueeseen, joka on yhtäältä hallituksessa ja toisaalta sisäisesti repeytynyt? Rintaman reaktio oli pääosin episteemisen sulun mukainen: hallitusosallistuminen tulkittiin demonstraatioksi perussuomalaisten kyvyttömyydestä rakentavaan politiikkaan, ei merkkinä normalisoitumisesta.¹⁰

Jussi Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi 2017 ja sitä seurannut puolueen kova siipi tarjosi rintamalle uuden ankkuripisteen. Halla-aho oli semanttisesti latautuneempi hahmo kuin Timo Soini – häneen kohdistuneet tuomiot rasistisesta kirjoittelusta tarjosivat konkreettisen perusteen viholliskuvan tiivistämiselle.

### 3.3 Oppositiovuodet ja mobilisaatio 2019–2023

Perussuomalaisten siirtyminen oppositioon Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallituskausilla paradoksaalisesti vahvisti rintaman koheesiota. Oppositioasemassa puolue pystyi profiloitumaan hallituksen vastustajana ilman vastuuta hallituspolitiikasta, mikä teki siitä tehokkaamman vihollisen rintamalle.

Vuoden 2023 eduskuntavaalit ja perussuomalaisten nousu yhdeksi suurimmista puolueista asettuivat rintamalle eksistentiaaliksi kysymykseksi: jos puolue on kolmanneksen suomalaisten valinta, voiko se enää koherentisti sijoittua demokratian uhkaksi? Rintaman vastaus oli pääosin viholliskuvaa vahvistava – äänestystulos tulkittiin merkiksi demokratian kriisistä, ei legitimaatiosta.¹¹

### 3.4 Petteri Orpon hallitus ja rintaman haaste 2023–2024

Perussuomalaisten osallistuminen Orpon hallitukseen kesäkuusta 2023 alkaen asetti rintamalle uuden haasteen. Hallitusohjelma oli selvästi oikeistolainen mutta ei olennaisesti erilainen kuin aiemmat porvarihallitukset. Rintaman episteeminen paine oli tulkita hallituspolitiikka mahdollisimman uhkaavana tavalla, joka ylläpitää viholliskuvaa huolimatta institutionaalisesta normalisoitumisesta.

Ministeri Vilhelm Junnilan tapaukset alkukesällä 2023 tarjosivat rintamalle konkreettisen vahvistuksen: yhteydet äärioikeistolaisiin symboleihin ja toimintatapoihin osoittivat, että uhkakuva ei ollut perusteeton. Tämä on tärkeä huomio: episteemisen sulun käsite ei tarkoita, että viholliskuva olisi kokonaan väärä – se kuvaa prosessia, jolla viholliskuva muodostuu ja miten sitä päivitetään.

---

## 4. Episteemisen sulun mekanismit

Teoreettisen kehyksen ja historiallisen kontekstualisoinnin pohjalta voidaan tunnistaa neljä keskeistä mekanismia, joilla episteeminen sulku operoi demokraattisessa rintamassa.

### 4.1 Viholliskuvan immuniteettisuoja

Rakenteellisesti reaktiivisessa identiteetissä viholliskuva kehittää *immuniteettisuojan* sitä haastavia havaintoja vastaan. Haastava tieto ei kaada viholliskuvaa vaan se integroidaan siihen: perussuomalaisten maltillistuminen tulkitaan taktiikaksi, normalisoituminen normalisoitumispyrkimykseksi, muutos strategiseksi naamioinniksi.¹²

Tämä rakenne on epistemologisesti tunnistettava: se muistuttaa Karin Popperin kuvaamaa tieteellisen teorian pseudotieteellistymistä, kun kaikki mahdolliset havainnot voivat vahvistaa teoriaa ja mikään ei voi kumota sitä.

### 4.2 Käsitteen inflaatio

Toinen mekanismi on käsitteiden *inflaatio*: koska viholliskuvan tulee säilyä relevanttina, uhkakuvaa kuvaavien käsitteiden sovellusalaa laajennetaan. "Fasismilla", "rasismilla" tai "autoritarismilla" on taipumus saada rintamadiskurssissa laajempi merkitys kuin akateemisessa käytössä.¹³

Käsitteen inflaatio on episteemisesti haitallinen kahdesta syystä. Ensinnäkin se heikentää käsitteiden analyyttista tarkkuutta. Toiseksi se vaikeuttaa todellisten uhkien tunnistamista: jos tavallinen oikeistolaisuus kutsutaan fasismiksi, mitä sanaa käytetään todellisesta fasismista?

### 4.3 Lähdekritiikki vihollisasemoinnin välineenä

Kolmas mekanismi koskee lähdekritiikin valikoivaa soveltamista. Episteemisessä sulussa lähdekritiikki ei ole neutraali metodologinen työkalu vaan se on asemoitunut: kritiikki kohdistuu järjestelmällisesti viholliskuvaa haittaaviin lähteisiin.¹⁴

Tämä näkyy suomalaisessa kontekstissa esimerkiksi siinä, miten tutkimustuloksia perussuomalaisten äänestäjien motiiveista vastaanotetaan. Tulokset, jotka osoittavat äänestäjien taloudellisen protestin tai institutionaalisen epäluottamuksen, saavat heikomman vastaanoton kuin tulokset, jotka vahvistavat uhkakuvaa.

### 4.4 Sisäinen sosiaalinen kontrolli

Neljäs mekanismi on sosiaalinen: rintaman sisällä on paineita *olla näkemättä* viholliskuvaa haittaavia seikkoja. Poikkeaminen rintaman tulkinnoista ei ole pelkästään episteeminen kysymys vaan sosiaalinen riski – se voi johtaa sulkeutumiseen rintaman sosiaalisista verkostoista.¹⁵

Tämä mekanismi on erityisen merkittävä, koska se tekee episteemisestä sulusta itsereprodusoivan: rintamaan kuuluvilla on rationaaliset kannustimet omaksua rintaman episteemiset normit, vaikka he henkilökohtaisesti epäilisivät niiden tarkkuutta.

---

## 5. Empiiriset esimerkit suomalaisesta mediasta ja poliittisesta diskurssista

### 5.1 Median kehystäminen

Suomalaisen valtamedian perussuomalaisuuteen liittyvä kehystäminen tarjoaa aineistoa episteemisen sulun analyysille, vaikka systemaattinen mediatutkimus ylittää tämän artikkelin rajat. Laadullisesti tarkasteltuna on havaittavissa, että perussuomalaisiin liittyvät uutiset kehystetään usein turvallisuus- tai uhkadiskurssissa tavalla, joka eroaa muita puolueita koskevasta uutisoinnista.¹⁶

Erityisesti sosiaalinen media on tarjonnut alustan, jolla rintamadiskurssi on intensiivisintä. Twitterissä/X:ssä ja Facebookissa rintaman jäsenet muodostavat kaikukammioita, joissa episteeminen sulku vahvistuu.

### 5.2 Tutkijoiden ja asiantuntijoiden rooli

Kiinnostavan tapauksen muodostaa populismi- ja äärioikeistotutkijoiden asema rintamadiskurssissa. Kun tutkijat tuottavat tuloksia, jotka kompleksoivat rintaman viholliskuvaa – esimerkiksi osoittamalla perussuomalaisten äänestäjien heterogeenisyyden tai puolueen ideologisen epäkoherenssin – heidät ei välttämättä integroida rintamadiskurssiin.¹⁷

Vastaavasti tutkijat, jotka tuottavat uhkakuvaa vahvistavia tuloksia, saavat runsaampaa huomiota rintamadiskurssissa. Tämä ei tarkoita, että näiden tutkijoiden tulokset olisivat vääriä – ne voivat olla hyvinkin valideja. Se kuvaa kuitenkin sitä, miten tieteellistä tietoa käytetään valikoivasti rintamadiskurssissa.

### 5.3 Puolueiden välinen kilpailu rintaman sisällä

Demokraattinen rintama ei ole yhtenäinen. Sen sisällä on havaittavissa kilpailua siitä, kuka on "aidon" perussuomalaisten vastustuksen kantaja. Tämä kilpailu on episteemisesti merkittävä: se luo kannustimen *ylimitoittaa* viholliskuvaa, koska uhkaa eniten korostava toimija saa eniten tilaa rintamadiskurssissa.¹⁸

---

## 6. Johtopäätökset – normatiiviset seuraukset demokratiateorialle

### 6.1 Paradoksi demokratian puolustamisessa

Tämän artikkelin keskeinen argumentti johtaa demokratiateoreettiseen paradoksiin. Demokraattinen rintama syntyy aidon huolen motivoimana: populistinen, nationalistinen politiikka voi tosiasiassa uhata liberaalidemokraattisia instituutioita. Tämä huoli ei ole perusteeton – sen tueksi voidaan esittää empiiristä evidenssiä useista maista.¹⁹

Paradoksi kuitenkin syntyy siitä, että rakenteellisesti reaktiivinen identiteetti voi tuottaa juuri sitä, mitä se väittää torjuvansa. Episteeminen sulku heikentää rintaman jäsenten kykyä tehdä tarkkoja arvioita tosiasiallisesta uhkatasosta, mikä johtaa ylireagointeihin. Ylireagoinneilla on puolestaan taipumus vahvistaa vihollisen narratiivia siitä, että "eliitti" tai "media" syrjii heitä epäreilusti. Tämä taas ruokkii perussuomalaisten äänestyskannatusta.

Mouffen terminologiassa rintama on liukumassa agonismista antagonismiin: vastustajan tunnustaminen oikeutetuksi poliittiseksi toimijaksi on vaikeutunut, koska rintaman identiteetti edellyttää viholliskuvaa.

### 6.2 Episteeminen sulku vs. perusteltu varovaisuus

On tärkeää erottaa episteeminen sulku perustellusta poliittisesta varovaisuudesta. Demokraatit ovat historiallisin perustein oppineet, että tiettyjä poliittisia liikkeitä tulee kohdella erityisellä varovaisuudella – Weimarin tasavallan kokemus on kansainvälisen kontekstin opetus. Tämä varovaisuus ei itsessään ole episteeminen sulku.

Episteeminen sulku alkaa, kun varovaisuus muuttuu rakenteelliseksi kyvyttömyydeksi päivittää arviota uuden evidenssin valossa. Demokraattinen rintama on episteemisesti terve niin kauan kuin se kykenee erottamaan toisistaan perussuomalaisten aidosti antidemokraattiset piirteet ja ne piirteet, jotka ovat tavanomaista oikeistolaisuutta tai populismia.²⁰

### 6.3 Deliberatiivisen demokratian haaste

Jürgen Habermasin deliberatiivisen demokratian teorian näkökulmasta rakenteellisesti reaktiivinen identiteetti on ongelmallinen, koska se asettaa esteitä rationaaliselle kommunikaatiolle.²¹ Deliberatiivinen demokratia edellyttää, että osapuolet voivat periaatteessa muuttaa kantojaan paremman argumentin edessä. Episteeminen sulku tekee tästä periaatteessa mahdottoman: evidenssi, joka haastaa identiteetin perustan, ei voi saavuttaa deliberatiivista vaikutustaan.

### 6.4 Suositukset

Artikkelin analyysista ei seuraa suositus, että demokraattinen rintama tulisi purkaa tai että perussuomalaisten politiikkaa ei tulisi kritisoida. Seuraa pikemminkin kaksi metodologista suositusta.

Ensinnäkin rintamadiskurssin osallistujien on episteemisesti hyödyllistä pyrkiä erottamaan toisistaan perussuomalaisten politiikan eri elementit: mitkä piirteet ovat todella antidemokraattisia ja vaativat voimakasta vastustusta, mitkä ovat tavanomaista poliittista erimielisyyttä? Tämä erottelu ei heikennä demokraattista vastarintaa – se terävöittää sitä.

Toiseksi rintaman on episteemisesti hyödyllistä kehittää positiivinen identiteetti, joka ei ole täysin riippuvainen perussuomalaisten olemassaolosta. Tämä tekee identiteetistä vakaamman ja vähentää rakenteellisia paineita viholliskuvan ylläpitämiseen.

---

## Lähteet

Berman, S. (2021). *The Causes of Populism in the West*. Annual Review of Political Science, 24, 71–88.

Deegan-Krause, K., & Haughton, T. (2009). Toward a more useful conceptualization of populism: Types and degrees of populist appeals in the case of Slovakia. *Politics & Policy*, 37(4), 821–841.

Eatwell, R., & Goodwin, M. (2018). *National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy*. Penguin Books.

Goodin, R. E., & Dryzek, J. S. (2006). Deliberative impacts: The macro-political uptake of mini-publics. *Politics & Society*, 34(2), 219–244.

Habermas, J. (1981). *Theorie des kommunikativen Handelns*. Suhrkamp. [Suom. *Kommunikatiivisen toiminnan teoria*]

Hall, S. (1996). Introduction: Who needs 'identity'? Teoksessa S. Hall & P. du Gay (toim.), *Questions of Cultural Identity* (s. 1–17). SAGE.

Hall, S. (1997). Representation: Cultural representations and signifying practices. SAGE.

Jungar, A.-C., & Jupskås, A. R. (2014). Populist radical right parties in the Nordic region: A new and distinct party family? *Scandinavian Political Studies*, 37(3), 215–238.

Laclau, E. (2005). *On Populist Reason*. Verso.

Luhtakallio, E., & Ylä-Anttila, T. (2011). Julkinen oikeuttaminen suomalaisessa ja ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa. *Sosiologia*, 48(4), 283–298.

Mouffe, C. (2000). *The Democratic Paradox*. Verso.

Mouffe, C. (2005). *On the Political*. Routledge.

Mudde, C. (2004). The populist zeitgeist. *Government and Opposition*, 39(4), 541–563.

Mudde, C., & Kaltwasser, C. R. (2017). *Populism: A Very Short Introduction*. Oxford University Press.

Pappas, T. (2019). *Populism and Liberal Democracy: A Theoretical and Empirical Analysis*. Oxford University Press.

Popper, K. (1959). *The Logic of Scientific Discovery*. Hutchinson.

Sanchez, J. (2010, 26. maaliskuuta). Frum, Cocktail Parties, and the Threat of Doubt. *Julian Sanchez's Blog*. [Verkkolähde]

Taggart, P. (2000). *Populism*. Open University Press.

Ylä-Anttila, T. (2017). *Perussuomalaisten sisäinen kamppailu: Populistinen oikeistolaisuus Suomessa*. Teoksessa M. Wiberg (toim.), *Populismi: Kriittinen arvio*. Edita.

Zakaria, F. (2003). *The Future of Freedom: Illiberal Democracy at Home and Abroad*. Norton.

---

## Alaviitteet

¹ Käsite vakiintui poliittiseen analyysiin Julian Sanchezin vuoden 2010 blogikirjoituksen myötä, ks. Sanchez (2010). Tieto-opillisessa filosofiassa episteeminen sulku viittaa jo vakiintuneeseen tietoon, mutta poliittisessa yhteydessä se on saanut tässä kuvatun laajemman merkityksen.

² Mouffe (2000), s. 101–103; Mouffe (2005), s. 20.

³ Mouffen agonistisen demokratian sisäinen jännite on tunnistettu kriittisissä kommentaareissa; ks. esim. Goodin & Dryzek (2006).

⁴ Laclau (2005), s. 67–74.

⁵ Ibid., s. 116–120.

⁶ Hall (1996), s. 4–6.

⁷ Hall (1997), s. 234–238.

⁸ Sanchez (2010). Käsitteen alkuperäinen konteksti oli amerikkalaisen konservatiivisuuden kritiikki, mutta sen soveltuvuus on laajempi.

⁹ Vuoden 2011 vaalituloksesta ja sen tulkinnoista ks. Jungar & Jupskås (2014), s. 217–218.

¹⁰ Hallitusohjelmista ja perussuomalaisten asemoitumisesta ks. Ylä-Anttila (2017).

¹¹ Demokratiateoreettisesta legitimiteetistä enemmistöasemoihin ks. Pappas (2019), s. 145–149.

¹² Tätä mekanismia kuvataan joskus myös "moving goalpost" -ilmiönä – viholliskuvan kriteerit siirtyvät sen mukaan, etteivät ne koskaan täyty.

¹³ Käsitteen inflaatiosta fasistiteoriassa ks. Eatwell & Goodwin (2018), s. 30–35.

¹⁴ Lähdekritiikistä episteemisenä välineenä ks. Goodin & Dryzek (2006), s. 227.

¹⁵ Sosiaalisen paineen mekanismeista poliittisissa ryhmissä ks. Luhtakallio & Ylä-Anttila (2011).

¹⁶ Systemaattinen mediatutkimus suomalaisesta perussuomalaisiin liittyvästä kehystämisestä on vielä niukka, mutta alustavia havaintoja voidaan tehdä laadullisella aineistolla.

¹⁷ Populismitutkimuksen ja poliittisen diskurssin suhteesta ks. Mudde (2004), s. 554–556.

¹⁸ Tämä "viholliskuvan huutokauppa" -ilmiö on havaittavissa useissa polarisaatioteorioissa, ks. Zakaria (2003), s. 167–170.

¹⁹ Populismin antidemokraattisista vaikutuksista ks. Pappas (2019) ja Mudde & Kaltwasser (2017).

²⁰ Erottelun tärkeydestä populististen puolueiden analyysissa ks. Mudde (2004), s. 558.

²¹ Habermas (1981), erityisesti deliberatiivisen demokratian ideaalitilanteen käsite (*ideale Sprechsituation*).