Kulttuurirahoitus ei saa olla harrastusrahaa eikä hovijärjestelmä

Kulttuurirahoituksesta keskustellaan Suomessa usein kahdella huonolla tavalla.

Ensimmäinen tapa on sanoa, että kulttuuri on itseisarvo, joten sen rahoitusta ei pidä kyseenalaistaa. Tämä vastaus ohittaa olennaisen kysymyksen. Vaikka kulttuuri olisi arvokasta, siitä ei vielä seuraa, että jokainen nykyinen rahoituskanava, päätöksentekotapa tai tukirakenne olisi oikeutettu.

Toinen tapa on sanoa, että taide on harrastus, josta veronmaksajan ei pidä maksaa. Tämäkin on liian karkea väite. Kaikki kulttuuri ei ole pelkkää yksityistä kulutusta. Suomenkielinen kirjallisuus, teatteri, paikallinen kulttuuritoiminta, lasten kulttuuri, kulttuuriperintö ja pienillä markkinoilla syntyvä taide voivat tuottaa arvoa, jota markkina ei yksin tuota riittävästi.

Ongelma ei siis ratkea iskulauseella “lisää rahaa kulttuurille” eikä iskulauseella “kaikki tuet pois”. Oikea kysymys kuuluu: millainen kulttuurirahoitus läpäisee julkisen rahan testin?

Julkisen rahoituksen pitää vastata kolmeen kysymykseen. Ensinnäkin: mikä on se todellinen markkinapuute tai julkinen päämäärä, jota rahoituksella korjataan? Toiseksi: onko julkinen rahoitus hallinnollisesti toteutettavissa ilman poliittista suosintaa, sisäpiiriytymistä ja pysyvää tukiriippuvuutta? Kolmanneksi: ylittävätkö hyödyt verotuksen, hallinnon, vaihtoehtoiskustannusten ja poliittisen toimeenpanon kustannukset?

Jos nämä kysymykset ohitetaan, kulttuurirahoitus muuttuu helposti moraaliseksi väitteeksi, ei politiikkatoimeksi. Silloin kulttuurin puolustaminen voi peittää alleen sen, että järjestelmä ei enää palvele kulttuuria vaan omaa jatkuvuuttaan.

Kulttuurirahoituksen puolustajien vahvin argumentti on pienen kielialueen todellisuus. Suomi ei ole suuri markkina. Suomenkielisen kulttuurin yleisöpohja on rajallinen. Kaikki arvokas kulttuuri ei skaalaudu, monistu tai muutu kannattavaksi tuotteeksi. Teatteriesitys, pienilevikkinen kirja, alueellinen kulttuuritapahtuma tai kokeellinen taidemuoto voi olla yhteiskunnallisesti arvokas, vaikka se ei olisi markkinoilla erityisen kannattava.

Tämä on todellinen argumentti. Mutta se ei vielä oikeuta mitä tahansa rahoitusjärjestelmää.

Kulttuurirahoituksen kriitikoiden vahvin argumentti on kannustinrakenteessa. Kun rahaa jakavat pienet asiantuntijaverkostot, samat henkilöt, samat instituutiot ja samat esteettiset tai poliittiset preferenssit voivat alkaa kiertää järjestelmässä vuodesta toiseen. Tämä ei edellytä korruptiota. Sisäpiiriytyminen voi syntyä ilman pahaa tahtoa, pelkästä tuttuudesta, ammatillisesta samankaltaisuudesta ja riskien välttämisestä.

Tunnettu hakija näyttää turvallisemmalta kuin tuntematon. Vakiintunut instituutio näyttää uskottavammalta kuin uusi toimija. Hallinnollisesti taitava hakija näyttää paremmalta kuin sisällöllisesti kiinnostava mutta kokematon tekijä. Aiempi rahoitus toimii seuraavan rahoituksen signaalina. Näin tukijärjestelmä voi vähitellen alkaa palkita asemaa enemmän kuin kulttuurista lisäarvoa.

Tämä on julkisen valinnan teorian perusopetus: julkiset järjestelmät eivät ole enkelikoneita. Niissä toimivat ihmiset, joilla on kannustimia, verkostoja, uraetuja ja tiedollisia rajoitteita. Siksi hyvä rahoitusmalli ei voi perustua siihen, että päätöksentekijät ovat hyviä ihmisiä. Sen pitää perustua sääntöihin, avoimuuteen, rotaatioon ja jälkikäteiseen arviointiin.

Kulttuurirahoituksen järkevä malli olisi monikanavainen.

Yksi kanava voisi tukea taiteellista laatua avoimen kilpailun kautta. Toinen voisi tukea alueellista saavutettavuutta. Kolmas voisi tarjota pieniä kokeilurahoja uusille toimijoille, joilla ei vielä ole näyttöä tai verkostopääomaa. Neljäs voisi perustua vastinrahoitukseen, jossa julkinen tuki edellyttää jonkinlaista yleisö- tai yhteisösuhdetta.

Tärkeää on, ettei yksikään kanava saa hallita kaikkea. Yksi keskitetty kriteeristö tuottaa helposti yhden keskitetyn kulttuurikäsityksen. Monikanavaisuus hajauttaa riskiä. Se antaa tilaa sekä korkeatasoiselle ammatilliselle arvioinnille että alueelliselle monipuolisuudelle, kokeiluille ja yleisösuhteelle.

Toinen periaate on määräaikaisuus. Julkinen tuki ei saa muuttua saavutetuksi oikeudeksi. Myös vakiintuneiden instituutioiden rahoitusta pitää arvioida säännöllisesti. Jos vain uusilta ja pieniltä toimijoilta vaaditaan näyttöä, mutta vanhat rakenteet jatkavat automaattisesti, järjestelmä ei ole aidosti avoin.

Kolmas periaate on sidonnaisuuksien julkisuus. Arvioijien, päätöksentekijöiden ja asiantuntijaelinten yhteydet hakijoihin pitää tehdä näkyviksi. Tämä ei tarkoita epäluottamusta yksittäisiin ihmisiin. Se tarkoittaa, että julkisen rahan jakamisessa myös prosessin on kestettävä ulkopuolinen tarkastelu.

Neljäs periaate on vaikuttavuuden moniulotteisuus. Kulttuurin vaikuttavuutta ei pidä mitata vain yleisömäärillä. Pelkkä kävijäluku suosii helposti valmiiksi suosittua ja kaupallisesti toimivaa kulttuuria. Mutta vaikuttavuutta ei pidä myöskään jättää kokonaan mittaamatta vetoamalla taiteen autonomiaan.

Vaikuttavuutta voidaan arvioida useasta suunnasta: vahvistaako hanke suomenkielistä kulttuuri-infrastruktuuria, lisääkö se alueellista tarjontaa, tavoittaako se yleisöä, tuottaako se uutta taiteellista sisältöä, kehittääkö se osaamista, vahvistaako se paikallista yhteisöä tai synnyttääkö se taloudellista toimintaa? Kaikkien hankkeiden ei tarvitse onnistua kaikissa näissä. Mutta rahoituksen perusteen pitää olla sanottavissa ääneen.

Viides periaate on kansalaisille ymmärrettävä perustelu. Kulttuurirahoituksen ei pidä piiloutua ammattikielen, taidehallinnon tai moraalisen ylemmyyden taakse. Jos hanke saa julkista rahaa, kansalaiselle pitää pystyä selittämään, mitä julkista päämäärää rahoitus palvelee. Tämä ei tarkoita, että taiteen sisällöstä äänestetään huutoäänestyksellä. Se tarkoittaa, että rahoituspäätöksen peruste ei saa olla mysteeri.

Kulttuuripolitiikan vaikeus on siinä, että kaksi asiaa pitää säilyttää yhtä aikaa: taiteellinen autonomia ja julkisen rahan legitimiteetti. Jos rahoittaja alkaa ohjata sisältöä liian voimakkaasti, taide muuttuu hallinnon jatkeeksi. Jos taas rahoitusjärjestelmä sulkeutuu omaan asiantuntijakieleensä, kansalaiset alkavat nähdä sen etuoikeutena, eivät julkisena tehtävänä.

Siksi kulttuurirahoituksen puolustaminen edellyttää nykyistä kovempaa institutionaalista kuria. Kulttuurin arvo ei heikkene siitä, että rahoitukselta vaaditaan perusteluja. Päinvastoin: huonosti perusteltu rahoitus tekee kulttuurista poliittisesti haavoittuvaa. Avoin, määräaikainen, monikanavainen ja jälkikäteen auditoitava rahoitusmalli suojaa kulttuuria paremmin kuin järjestelmä, joka pyytää luottamusta mutta tarjoaa vähän tarkastettavaa tietoa.

Kulttuurin itseisarvo voi olla filosofisesti totta. Mutta julkinen rahoitus ei perustu itseisarvoon yksin. Se perustuu siihen, että veronmaksajilta kerätylle rahalle voidaan osoittaa julkinen peruste, toimiva mekanismi ja siedettävä vaihtoehtoiskustannus.

Kulttuuria kannattaa rahoittaa silloin, kun rahoitus korjaa todellista puutetta: pienen kielialueen rajallista markkinaa, alueellista tarjontavajetta, kulttuuriperinnön ylläpitoa, uuden kokeellisen toiminnan käynnistymisvaikeuksia tai sellaisia ulkoisvaikutuksia, joita yksittäinen maksava yleisö ei voi kokonaan hinnoitella.

Mutta juuri siksi rahoituksen pitää olla täsmällistä. Kulttuurirahoituksen tehtävä ei ole ylläpitää hovijärjestelmää, palkita oikeaa puhetapaa tai suojella tuttuja instituutioita kilpailulta. Sen tehtävä on tuottaa sellaista kulttuurista arvoa, jota markkina ei yksin riittävästi tuota — ja tehdä se tavalla, joka kestää myös kriitikon katseen.

Lisää aiheesta

Tämä kirjoitus perustuu käsitteelliseen artikkeliin Legitiimi, avoin ja alueellisesti moniääninen kulttuurirahoitus: käsitteellinen malli poliittisen vinouman ja sisäpiiriytymisen riskien hallintaan. Artikkelissa erotetaan toisistaan kulttuurin itseisarvo, julkishyöty, rahoitusjärjestelmän legitimiteetti, poliittinen neutraliteetti, institutionaalinen avoimuus, alueellinen saavutettavuus, vaikuttavuus ja taiteellinen autonomia. Sen pohjalta hahmotellaan monikanavainen ja määräaikainen rahoitusmalli, jossa suomenkielisen ja alueellisesti monipuolisen kulttuurin tukeminen yhdistetään avoimuuteen, arvioitavuuteen ja sisäpiiriytymisen riskien hallintaan.