Uusi monografia hahmottaa uskontotieteelle mekanistista käännettä

Uskonnon syntymisen lisäksi on tutkittava sitä, miten uskonnolliset järjestelmät puolustavat, korjaavat ja ylläpitävät itseään

Uusi monografia Uskontotieteen mekanistinen käänne esittää tutkimusohjelman, joka yhdistää kognitiivisen uskontotieteen, sosiaalipsykologian, kulttuurievoluution, sosiaalisen epistemologian, institutionaalisen tutkimuksen ja kybernetiikan.

Monografian lähtökohtana on havainto uskontotieteen tutkimuskentän osittaisesta hajanaisuudesta. Nykyiset teoriat selittävät jo varsin hyvin esimerkiksi sitä, miksi ihmismieli havaitsee toimijuutta, miksi tietyt yliluonnolliset käsitteet muistetaan helposti, miksi rituaalit vahvistavat ryhmäjäsenyyttä ja miksi vaativat uskonnolliset käytännöt voivat toimia sitoutumisen merkkeinä.

Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt toinen kysymys:

Miten uskonnollinen järjestelmä säilyttää itsensä sen jälkeen, kun uskomukset, rituaalit, auktoriteetit ja yhteisölliset suhteet ovat jo muodostuneet?

Monografia siirtää tarkastelun uskonnon synnystä ja leviämisestä sen puolustavaan ylläpitoon, korjautumiseen ja mahdolliseen hajoamiseen.

Akatemian ulkopuolella syntynyt synteesi

Monografia perustuu alun perin täysin akatemian ulkopuolella syntyneeseen Uskon mekanismit -kirjahankkeeseen. Kirja ei ole rakentunut suoraan uskontotieteen sisäisen koulukuntakeskustelun varaan, eikä sitä voida sellaisenaan sijoittaa mihinkään yksittäiseen nykyiseen tutkimusperinteeseen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että teos olisi irrallinen tutkimuksesta.

Sen käyttämät keskeiset osat tunnetaan jo useilla tieteenaloilla. Identiteettiä suojaavaa kognitiota tutkitaan sosiaali- ja poliittisessa psykologiassa. Episteemisiä yhteisöjä, auktoriteetteja ja tiedollista epäoikeudenmukaisuutta tutkitaan sosiaalisessa epistemologiassa. Moraalista irtautumista tutkitaan psykologiassa. Rituaaleja, kalliita signaaleja ja uskonnollisten yhteisöjen yhteistyökykyä käsitellään kulttuurievoluutiossa ja uskonnon taloustieteessä.

Monografian kontribuutio ei siksi ole kokonaan uuden yksittäisen mekanismin löytäminen. Se on hajallaan olevien mekanismien kokoaminen yhdeksi monitasoiseksi selitysmalliksi.

Monografia kysyy, mitä tapahtuu, kun nämä mekanismit kytkeytyvät toisiinsa ja muodostavat itseään ylläpitävän järjestelmän.

Episteemis-identiteettinen homeostaasi

Monografian keskeinen käsite on episteemis-identiteettinen homeostaasi.

Sillä tarkoitetaan järjestelmän taipumusta ylläpitää riittävän vakaana:

• yhteisön jaettua maailmankuvaa,
• jäsenyyden rajoja,
• auktoriteettien legitimiteettiä,
• moraalista käsitystä omasta ryhmästä,
• käyttäytymisen ennustettavuutta sekä
• instituution jatkuvuutta.

Uskonnollinen yhteisö ei tämän näkökulman mukaan ole pelkkä kokoelma yksittäisiä uskomuksia. Se on järjestelmä, jossa väitteet, identiteetit, ihmissuhteet, moraaliset normit, rituaalit ja auktoriteetit vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa.

Kun järjestelmä kohtaa häiriön — esimerkiksi historiallista vastanäyttöä, moraalisen skandaalin, epäonnistuneen ennustuksen, kilpailevan tulkinnan tai jäsenen julkisen epäilyn — se voi reagoida ainakin kahdella perustavalla tavalla.

Se voi käsitellä häiriön palautteena ja korjata toimintaansa.

Toisaalta se voi tulkita häiriön hyökkäykseksi ja käynnistää puolustavan palautesilmukan.

Tällaisessa silmukassa kritiikki synnyttää identiteettiuhan, identiteettiuhka vahvistaa hakeutumista sisäryhmään, sisäryhmä tarjoaa kritiikille torjuvan tulkinnan ja tämä puolestaan heikentää ulkopuolisen tiedon uskottavuutta. Lopputuloksena kritiikki voi vahvistaa juuri sitä rakennetta, jota se pyrki horjuttamaan.

Kolme toisiaan vahvistavaa mekanismia

Monografian taustalla oleva Uskon mekanismit -teoria rakentuu kolmen päämekanismin ympärille.

Identiteettiä suojaava kognitio selittää, miten ihminen käsittelee tietoa silloin, kun väitteen hyväksyminen tai hylkääminen vaikuttaa hänen ryhmäjäsenyyteensä, ihmissuhteisiinsa tai käsitykseensä itsestään.

Episteeminen sulkeutuminen kuvaa sitä, miten yhteisö rajaa luotettavat tiedonlähteet, käsittelee ulkopuolista kritiikkiä ja hinnoittelee poikkeavat näkemykset sosiaalisesti.

Moraalinen irtautuminen auttaa ymmärtämään, miten yhteisö voi säilyttää käsityksen itsestään moraalisesti hyvänä silloinkin, kun sen toiminta tai auktoriteetit aiheuttavat vahinkoa.

Mekanismit eivät ole erityisesti uskonnollisia eivätkä ne osoita automaattisesti minkään uskonnollisen väitteen olevan epätosi. Samoja rakenteita esiintyy myös poliittisissa liikkeissä, yrityksissä, tieteellisissä koulukunnissa, kansallisissa identiteeteissä ja uskontokriittisissä yhteisöissä.

Monografian lähtökohta on tässä suhteessa symmetrinen. Oikeistolainen liike voi suojata perinteeseen, kansakuntaan tai järjestykseen liittyviä pyhiä arvojaan. Vasemmistolainen liike voi suojata tasa-arvoon, turvallisuuteen tai haavoittuvien ryhmien puolustamiseen liittyvää moraalista identiteettiään. Myös sekulaari rationalisti tai uskontokriitikko voi rakentaa identiteettinsä oman älyllisen vapautumisensa ja vastapuolen oletetun irrationaalisuuden varaan.

Mekanismien yleisyys ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki yhteisöt olisivat samanlaisia. Ratkaisevia ovat niiden institutionaalinen voimakkuus, sanktiot, vallankäyttö, poistumisen kustannukset ja kyky vastaanottaa korjaavaa palautetta.

Uskontoa ei selitetä pelkkänä virheenä

Monografia torjuu yksinkertaisen näkemyksen, jonka mukaan uskonto säilyisi vain siksi, että ihmiset ovat tietämättömiä, kouluttamattomia tai epäloogisia.

Uskonnolliset järjestelmät voivat tuottaa todellisia hyötyjä: yhteisöllisyyttä, keskinäistä luottamusta, jatkuvuutta, merkitystä, psykologista turvaa ja käytännöllistä apua. Juuri nämä hyödyt voivat samalla tehdä yhteisön uskomusten arvioinnista vaikeaa.

Kyse on rakenteellisesta jännitteestä. Mekanismi, joka lisää sisäistä luottamusta ja yhteistyökykyä, voi samalla vähentää ulkopuolisen tiedon läpäisevyyttä. Vahva identiteetti voi suojata ihmistä kriisissä, mutta se voi myös tehdä maailmankuvan muuttamisesta sosiaalisesti ja psykologisesti kallista.

Uskonnon episteemistä sulkeutumista ei siksi voida purkaa pelkästään tarjoamalla ihmisille lisää tietoa. On tarkasteltava myös sitä, mitä uskomuksen muuttaminen maksaisi ihmiselle hänen ihmissuhteissaan, asemassaan, elämäntarinassaan ja tulevaisuudenodotuksissaan.

Teoria avoimuudesta, ei vain sulkeutumisesta

Monografian tavoitteena ei ole pelkästään kuvata sitä, miten järjestelmät torjuvat kritiikkiä. Yhtä tärkeä kysymys on, millä ehdoilla kritiikki johtaa oppimiseen.

Miksi jotkin uskonnolliset yhteisöt kykenevät tarkistamaan opetuksiaan, tunnustamaan väärinkäytöksiä ja muuttamaan käytäntöjään, kun taas toiset reagoivat puolustautumalla, vaientamalla tai syyttämällä kriitikkoa?

Monografia nostaa mahdollisiksi avoimuutta lisääviksi tekijöiksi muun muassa:

• auktoriteettien todellisen vastuuvelvollisuuden,
• epäilyn käsittelemisen hyväksyttävänä tiedollisena toimintana,
• jäsenyyden ja täydellisen opillisen yhdenmukaisuuden erottamisen,
• matalat poistumisen kustannukset,
• useisiin yhteisöihin ulottuvat sosiaaliset verkostot sekä
• mahdollisuuden muuttaa käsityksiään menettämättä ihmisarvoaan ja ihmissuhteitaan.

Tällöin kritiikkiä ei käsitellä järjestelmän rajojen rikkomisena vaan informaationa, jonka avulla järjestelmä voi korjata toimintaansa.

Ehdotus uudeksi tutkimusohjelmaksi

Monografia ei esitä valmista, empiirisesti todistettua kaiken teoriaa uskonnosta. Se tarjoaa käsitteellisen tutkimusohjelman ja joukon testattavia hypoteeseja.

Tutkimuksessa voitaisiin vertailla esimerkiksi sitä, miten identiteettiuhan voimakkuus, auktoriteettien asema, rituaalinen osallistuminen, sosiaalisten verkostojen tiiviys ja poistumisen kustannukset ennustavat uskonnollisten käsitysten säilymistä.

Samalla voitaisiin tutkia, millaiset institutionaaliset rakenteet tekevät virheiden tunnustamisesta mahdollista ja millaiset rakenteet muuttavat jokaisen korjausyrityksen uhaksi yhteisön jatkuvuudelle.

Monografia ehdottaa siten uskontotieteelle mekanistista ja kyberneettistä käännettä: uskontoa ei tarkastella vain uskomusten, tekstien tai rituaalien kokoelmana, vaan dynaamisena järjestelmänä, joka vastaanottaa palautetta, ylläpitää rajojaan, torjuu häiriöitä, sopeutuu ympäristöönsä ja voi myös muuttua tai hajota.

Keskeinen kysymys ei ole enää ainoastaan:

Miksi ihmiset uskovat?

Sen rinnalle nousevat kysymykset:

Miten uskonnollinen järjestelmä ylläpitää uskomista? Milloin se korjaa itseään? Milloin se puolustautuu? Milloin se menettää kykynsä palautua entiseen tilaansa?

Näihin kysymyksiin Uskontotieteen mekanistinen käänne pyrkii avaamaan uuden, tutkimuksellisesti koottavan suunnan.