Kaikkea ei pidä myydä — mutta kaikkea ei pidä myöskään pyhittää

 

Valtion omistuksista keskustellaan Suomessa usein väärällä kysymyksellä. Kysytään: pitäisikö valtion myydä vai omistaa? Oikea kysymys on: mitä ongelmaa omistus ratkaisee paremmin kuin markkina, sopimus tai sääntely?

Tämä ero on ratkaiseva. Pörssiosuus tavanomaisessa yhtiössä on eri asia kuin määräysvalta kaivoksessa, energiaverkossa, lannoitetuotannossa tai kriittisessä jalostusketjussa. Ensimmäinen on omaisuuserä. Jälkimmäinen voi olla kontrollipiste.

Markkinatalouden näkökulmasta valtion ei pidä omistaa yrityksiä vain siksi, että omistaminen tuntuu kansallisesti turvalliselta. Se sitoo pääomaa, altistaa poliittiselle ohjaukselle ja voi hidastaa tehokkuutta. Jos omistus on tavallinen finanssiomistus, sen myynti voi olla täysin järkevää. Julkisen vallan ei tarvitse leikkiä sijoitusrahastoa, jos omaisuudella ei ole erityistä huoltovarmuus-, turvallisuus- tai järjestelmäfunktiota.

Mutta sama markkinatalouden logiikka ei oikeuta myymään kaikkea, minkä markkinoilta saa kaupaksi.

Markkinahinta kertoo, mitä ostaja on valmis maksamaan normaalioloissa. Se ei välttämättä kerro, mitä yhteiskunta menettää kriisissä, jos tuotantoketjun ainoa toimiva solmukohta ei enää ole kansallisessa määräysvallassa. Kaivoksen, lannoitetehtaan, energiaverkon tai kriittisen mineraalijalostuksen arvo ei ole vain kassavirta. Se voi olla optio selviytyä tilanteessa, jossa normaalit toimitusketjut katkeavat.

Tässä kohdassa molemmat automaattiset poliittiset refleksit epäonnistuvat. Oikeistolainen virhe on pitää myyntituloa tehokkuutena silloinkin, kun myydään kriisinkestävyyttä. Vasemmistolainen virhe on kutsua strategiseksi kaikkea, mitä valtio sattuu omistamaan. Molemmissa tapauksissa kieli peittää mekanismin.

Hyvä päätöksenteko vaatisi yksinkertaisen kurin. Ennen myyntiä pitäisi kysyä ainakin tämä: onko kyse markkinapuutteesta, huoltovarmuudesta, korvattavuudesta, geopoliittisesta riippuvuudesta, kontrollipisteestä, sääntelyn riittävyydestä ja päätöksen palautettavuudesta? Jos omaisuus voidaan korvata markkinoilta nopeasti ja luotettavasti, myynti on lähtökohtaisesti mahdollinen. Jos sitä ei voida korvata kriisissä edes rahalla, myyntitulo on huono mittari.

Tämä ei ole valtionomistuksen puolustus. Se on päätöksenteon hygieniasääntö.

Valtion pitää osata myydä tavallista omaisuutta. Julkisen talouden kiristyessä pääoman vaihtoehtoiskustannus on todellinen: raha, joka makaa tarpeettomassa omistuksessa, on poissa velan vähentämisestä, ydintoiminnoista tai verorasituksen keventämisestä. Mutta valtion pitää myös osata tunnistaa ne harvat omistukset, joissa se ei omista vain yhtiötä vaan pullonkaulaa.

Poliitikon kannustin on usein päinvastainen. Myyntitulo näkyy heti budjetissa. Menetetty strateginen kontrolli näkyy ehkä vasta seuraavan kriisin aikana, jolloin päätöksentekijät ovat vaihtuneet. Tästä syystä omistusmyyntien arviointia ei pidä jättää vaalikauden kassanhallinnan varaan. Tarvitaan ennakollinen testi, riippumaton huoltovarmuusarvio, julkinen vaihtoehtoiskustannuslaskelma ja jälkikäteinen arvio viiden ja kymmenen vuoden kuluttua.

Myynti voi olla järkevää. Omistaminen voi olla järkevää. Mutta kumpikaan ei ole järkevää ilman mekanismia.

Valtion omistajapolitiikan perussääntö pitäisi kirjoittaa näin: tavalliset omistukset myydään, jos pääoma saadaan parempaan käyttöön. Strategiset kontrollipisteet myydään vain, jos voidaan osoittaa, että huoltovarmuus, korvattavuus, sääntely ja palautettavuus kestävät kriisin, eivät vain PowerPoint-esitystä.

Lisää aiheesta

Lisää aiheesta artikkelissa “Valtion omistusten päätöksentekotesti: tavallisten myytävien omistusten erottaminen strategisista omistuksista kaivosten, lannoitetuotannon, energian ja huoltovarmuuden kannalta kriittisissä tuotantoketjuissa”, jossa esitetään kymmenkohtainen testi strategisten omistusten arviointiin ja erotetaan finanssiomistus, teollisuuspoliittinen omistus, kriittinen infrastruktuuri, luonnonvarapohjainen strateginen omistus, huoltovarmuusomistus, teknologinen kontrollipiste ja geopoliittisesti altis tuotantoketju toisistaan.