Kun menestys muuttuu lukoksi

SDP:n ongelma ei ole se, että se puolustaa hyvinvointivaltiota. Se on täysin ymmärrettävää puolueelta, jonka historiallinen oikeutus rakentuu pitkälti suomalaisen hyvinvointivaltion, työmarkkinakorporatismin ja julkisen sektorin laajentamisen varaan.

Ongelma syntyy vasta siinä kohdassa, jossa hyvinvointivaltion puolustamisesta tulee kyvyttömyyttä erottaa kaksi asiaa toisistaan: hyvinvointivaltion normatiivinen oikeutus ja sen rahoituksellinen kestävyys.

Nämä eivät ole sama kysymys.

On mahdollista ajatella, että julkisesti rahoitettu terveydenhuolto, koulutus ja sosiaaliturva ovat yhteiskunnallisesti arvokkaita instituutioita. Samalla on mahdollista ajatella, että niiden nykyinen rahoituspohja, kannustinrakenne ja tuottavuuskehitys eivät riitä ylläpitämään nykyistä järjestelmää. Ensimmäinen väite koskee tavoitetta. Jälkimmäinen koskee mekanismia.

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa nämä kuitenkin sotkeutuvat jatkuvasti. Kun joku kysyy, miten palvelut rahoitetaan, keskustelu siirtyy helposti siihen, välittääkö kysyjä heikoimmista. Kun joku kysyy, heikentääkö korkea veroaste työnteon, uralla etenemisen, yrittäjyyden tai investointien kannustimia, vastaus ei usein kohdistu itse kannustinmekanismiin vaan kysyjän moraaliseen asemaan.

Tämä on episteeminen ongelma. Tieto lakkaa olemasta tietoa ja muuttuu leirimerkiksi.

SDP:n tapauksessa ongelma on erityisen kiinnostava, koska puolueen historiallinen menestys on samalla sen nykyinen kognitiivinen riski. Hyvinvointivaltio ei ole SDP:lle vain politiikkaväline. Se on kertomus siitä, miksi puolue on ollut historiallisesti tarpeellinen. Siksi hyvinvointivaltiota koskeva kustannusargumentti voidaan helposti tulkita hyökkäykseksi puolueen omaa oikeutusta vastaan.

Tässä polkuriippuvuus tekee työnsä.

Polkuriippuvuus ei tarkoita vain sitä, että vanhat rakenteet säilyvät. Se tarkoittaa, että aiemmat ratkaisut muuttavat myöhempien vaihtoehtojen kustannuksia, tulkintaa ja poliittista hyväksyttävyyttä. Kun julkinen sektori, ay-liike, tulonsiirrot, verorahoitteiset palvelut ja puolueidentiteetti ovat vuosikymmenten aikana kietoutuneet yhteen, yksittäinen talouspoliittinen uudistus ei näyttäydy enää yksittäisenä uudistuksena. Se näyttää helposti koko järjestelmän suunnanmuutokselta.

Tällöin jokainen kannustinargumentti muuttuu epäilyttäväksi. Jokainen tuottavuuskysymys voidaan tulkita leikkauspuheeksi. Jokainen verotuksen käyttäytymisvaikutuksia koskeva havainto voidaan kehystää hyvätuloisten puolustamiseksi. Ja jokainen julkisen sektorin vaihtoehtoiskustannusta koskeva kysymys voidaan kuitata arvovalintana.

Mutta talous ei katoa sillä, että siitä puhutaan moraalin kielellä.

Jos korkea rajavero heikentää työn tarjontaa, urakehitystä, osaajien liikkuvuutta tai aineettomia investointeja, kyse ei ole oikeistolaisesta mielipiteestä vaan mekanismiväitteestä. Se voi olla oikea tai väärä, mutta se pitää arvioida aineiston, oletusten ja vaikutuskanavien perusteella. Sen torjuminen siksi, että johtopäätös olisi poliittisesti epämukava, on tiedollista itsepuolustusta.

Sama koskee julkisia menoja. Menolisäys ei ole pelkkä hyve. Se on resurssien siirto pois jostakin muusta käytöstä: toisesta menokohteesta, veronkevennyksestä, velkaantumisen hidastamisesta tai yksityisestä kulutuksesta. Jos tätä vaihtoehtoiskustannusta ei sanota ääneen, politiikka muuttuu rituaaliksi, jossa hyödyt näkyvät mutta kustannukset katoavat.

SDP:n vahvin puolustus on, että hyvinvointivaltio on tuottanut yhteiskunnallista vakautta, riskienjakoa ja työmarkkinarauhaa. Tätä ei kannata kiistää kevyesti. Pohjoismainen malli ei ole sattumalta menestynyt. Julkinen koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva voivat alentaa inhimillisiä riskejä ja tukea yhteiskunnan toimintakykyä.

Mutta tästä ei seuraa, että jokainen historiallinen rakenne olisi edelleen optimaalinen. Hyvä instituutio ei muutu kustannuksettomaksi siksi, että sen alkuperäinen tarkoitus oli hyväksyttävä. Juuri menestyneitä instituutioita pitää arvioida ankarasti, koska ne keräävät ympärilleen eturyhmiä, hallinnollisia rutiineja ja moraalisia suojakilpiä.

Tässä SDP:n pitäisi tehdä ero hyvinvointivaltion puolustamisen ja sen jokaisen toteutusmuodon puolustamisen välillä. Ensimmäinen voi olla rationaalinen arvovalinta. Jälkimmäinen on helposti institutionaalista lukkiutumista.

Kysymys ei ole siitä, pitäisikö SDP:n muuttua kokoomukseksi. Ei pidä. Poliittinen järjestelmä tarvitsee puolueita, joilla on erilaisia käsityksiä riskienjaosta, tulonjaosta ja julkisen vallan tehtävistä. Kysymys on siitä, kykeneekö puolue käsittelemään omaa projektiaan koskevaa vastanäyttöä ilman, että se kokee jokaisen kustannuslaskelman identiteettiuhkana.

Jos ei kykene, ongelma ei ole enää vain SDP:n. Silloin koko julkinen keskustelu menettää yhden keskeisen korjausmekanisminsa. Demokratia ei tarvitse pelkästään arvoja, vaan myös kyvyn päivittää keinoja, kun olosuhteet muuttuvat.

Suomen väestörakenne, julkinen velka, tuottavuuskehitys ja verotuksen kannustinvaikutukset eivät taivu puoluehistoriallisen kertomuksen mukaan. Ne asettavat reunaehdot, joiden sisällä politiikkaa voidaan tehdä. Mitä myöhemmin nämä reunaehdot tunnustetaan, sitä kalliimmaksi sopeutuminen tulee.

SDP:n historiallinen ansio oli rakentaa hyvinvointivaltio tilanteessa, jossa sen laajentamiselle oli poliittinen, taloudellinen ja demografinen tila. Sen seuraava älyllinen koetinkivi on tunnistaa, milloin sama historiallinen projekti vaatii korjaamista, rajaamista tai uudelleenjärjestämistä.

Hyvinvointivaltion vakavin uhka ei välttämättä ole sen kriitikko. Vakavampi uhka voi olla puolustaja, joka ei enää erota instituution suojelemista sen kustannusten kieltämisestä.

Lisää aiheesta

Tämän kirjoituksen taustalla on käsitteellisteoreettinen analyysi SDP:n historiallinen polkuriippuvuus ja talouspoliittisen vastanäytön käsittely 2000-luvun Suomessa. Artikkeli tarkastelee, miten hyvinvointivaltion, korkean veroasteen, työmarkkinakorporatismin ja julkisen sektorin ympärille rakentunut puolueidentiteetti voi vaikuttaa siihen, käsitelläänkö talouspoliittista vastanäyttöä teknisenä informaationa vai identiteettiuhkana. Sen keskeinen ansio on erottaa toisistaan rationaalinen arvovalinta, institutionaalinen lukkiutuma, eturyhmäkannustimet ja episteeminen sulkeutuminen.