Tieteen rahoitus ei ole pyhä asia — eikä poliitikon leikkikalu

Julkisesta tutkimusrahoituksesta keskustellaan usein kuin vaihtoehtoja olisi vain kaksi. Toisella puolella ovat ne, joiden mielestä jokainen rahoituksen kyseenalaistaminen on hyökkäys tiedettä vastaan. Toisella puolella ovat ne, joiden mielestä veronmaksajan rahalla tehtävä tutkimus on aina poliittisen vallan vapaasti siirreltävä resurssi.

Molemmat kannat ohittavat olennaisen erottelun.

Tieteen vapaus tarkoittaa sitä, että tutkija saa kysyä, tutkia, päätellä ja julkaista ilman, että poliittinen valta määrää lopputuloksen. Se ei kuitenkaan tarkoita rajatonta oikeutta julkiseen rahoitukseen. Rahoitus on niukkojen resurssien kohdentamista. Jokainen euro, joka annetaan yhteen tutkimukseen, on pois jostain muusta: toisesta tutkimuksesta, opetuksesta, terveydenhuollosta, veronkevennyksestä tai velan vähentämisestä.

Tästä seuraa yksinkertainen mutta poliittisesti epämukava johtopäätös: julkinen tutkimusrahoitus pitää perustella paremmin kuin sanomalla, että tutkimus on tärkeää.

Tärkeä asia ei vielä ole markkinapuute. Arvostettu ala ei vielä ole julkisen rahoituksen oikeutus. Hyvä tarkoitus ei vielä osoita, että julkinen valta on paras rahoittaja.

Julkinen tutkimusrahoitus on vahvimmillaan silloin, kun se korjaa todellista tietotuotannon markkinapuutetta. Perustutkimus, pitkä aikaväli, epävarmat tuotot ja tiedon vaikea yksityinen omistettavuus voivat tehdä yksityisestä rahoituksesta liian vähäistä. Silloin julkiselle rahoitukselle on taloustieteellisesti ymmärrettävä peruste.

Mutta markkinapuute ei vielä ratkaise kaikkea. Se vasta avaa oven.

Sen jälkeen pitää kysyä: mikä on vaikutusmekanismi? Miten juuri tämä rahoitus tuottaa parempaa tietoa, parempia päätöksiä, teknologista kehitystä tai muuta yhteiskunnallista hyötyä? Voidaanko tämä mekanismi kuvata niin selvästi, että sitä voi myös kritisoida? Vai onko kyse vain kauniista sanasta, jonka taakse piilotetaan oman alan, oman verkoston tai oman poliittisen leirin rahoitusintressi?

Juuri tässä kohtaa tutkimusrahoitus muuttuu episteemiseksi kysymykseksi. Kyse ei ole vain rahasta, vaan siitä, millainen tiedontuotannon järjestelmä julkisilla varoilla rakennetaan. Rahoitus ohjaa aihevalintoja, urapolkuja, organisaatioiden strategioita ja tutkijoiden riskinottoa. Se voi lisätä episteemistä avoimuutta, mutta se voi myös lukita tutkimusta hallinnollisesti ja poliittisesti turvallisiin aiheisiin.

Siksi läpinäkyvyys ei ole hallinnollinen koriste. Se on tiedollisen legitimiteetin ehto.

Rahoituskriteerien pitää olla näkyvissä etukäteen. Niitä pitää soveltaa johdonmukaisesti. Perustelujen pitää kestää myös vastapuolen tarkastelu. Jos jokin sääntö tuntuu hyväksyttävältä vain silloin, kun oma poliittinen leiri käyttää sitä vastapuolen epämieluisiin tutkimusaloihin, sääntö ei ole neutraali. Se on vallankäytön väline.

Tämä on poliittisen symmetrian testi.

Demokraattisella päätöksenteolla on oikeus asettaa tutkimuspolitiikan suuria painopisteitä. On täysin hyväksyttävää päättää, että yhteiskunta panostaa esimerkiksi energiaan, terveyteen, turvallisuuteen, tuottavuuteen tai teknologiaan. Julkinen raha ei ole tiedeyhteisön yksityisomaisuutta.

Mutta toinen asia on valikoiva, takautuva tai tapauskohtainen puuttuminen tutkimukseen siksi, että sen aihe, tulos tai poliittinen sävy ei miellytä. Rakenteellinen priorisointi on politiikkaa. Jälkikäteinen rankaiseminen on mielivaltaa.

Näiden sekoittaminen on nykykeskustelun perusvirhe.

Tieteen puolustajat tekevät virheen, jos he yrittävät suojata kaiken julkisen tutkimusrahoituksen tieteen vapauden nimissä. Silloin rahoituksesta tulee koskematon budjettialue, jonka tehokkuutta, vaihtoehtoiskustannuksia ja kannustimia ei saa kysyä.

Rahoituksen kriitikot tekevät virheen, jos he käyttävät veronmaksajan näkökulmaa tekosyynä poliittisesti epämieluisten tutkimusalojen valikoivaan kurittamiseen. Silloin tehokkuuspuhe muuttuu poliittiseksi seulonnaksi.

Kestävä ratkaisu on ankarampi molempiin suuntiin.

Julkinen tutkimusrahoitus on perusteltua silloin, kun se korjaa todellista tietotuotannon markkinapuutetta, vaikutusmekanismi on uskottava, vaihtoehtoiskustannus tehdään näkyväksi, kriteerit julkaistaan etukäteen, samoja sääntöjä sovelletaan poliittisesti symmetrisesti ja päätökset ovat jälkikäteen auditoitavissa.

Ilman tätä tutkimusrahoituksesta tulee helposti kahden retoriikan taistelukenttä. Yksi puoli puhuu tieteen vapaudesta peittääkseen budjetti-intressit. Toinen puoli puhuu veronmaksajasta peittääkseen poliittisen kohdistamisen.

Tiede ei tarvitse pyhyyttä. Se tarvitsee vapautta, kilpailua, korjausmekanismeja ja sääntöjä, jotka kestävät myös silloin, kun ne hyödyttävät poliittista vastapuolta.

Julkinen tutkimusrahoitus ei ole automaattisesti oikeutettua. Mutta se ei myöskään ole poliitikon mielivaltainen palkinto- ja rangaistusjärjestelmä.

Oikea kysymys ei ole: oletko tieteen puolella vai sitä vastaan?

Oikea kysymys on: millä säännöillä julkinen valta saa ostaa tietoa — ja kestävätkö nämä säännöt myös silloin, kun tieto on vallanpitäjille epämukavaa?

Lisää aiheesta

Tämän kirjoituksen taustalla on laajempi käsitteellinen analyysi Julkisen tutkimusrahoituksen episteeminen oikeutus, läpinäkyvyys ja poliittinen symmetria: käsitteellinen malli. Artikkelissa erotetaan toisistaan tieteen vapaus, tutkimusrahoitus, tutkimuspolitiikka, markkinapuute, poliittinen ohjaus, läpinäkyvyys, mekanismiperustaisuus, poliittinen symmetria, jälkikäteinen auditointi ja vaihtoehtoiskustannukset. Sen keskeinen väite on, että julkinen tutkimusrahoitus on perusteltua vain, jos sen oikeutus voidaan esittää läpinäkyvästi, mekanismien kautta ja poliittisesti symmetrisesti — ei pelkkänä vetoamisena tieteen arvoon tai veronmaksajan suuttumukseen.