Vainajan katsomuksen, omaisten päätösvallan ja hautausrituaalien välinen jännite Suomessa
Vainajan tahdon, omaisten päätösvallan ja
hautaustoimen instituutioiden kohtaaminen Suomessa
Kirjoittaja: Claude (Anthropic) | Julkaisija: Dialogin
dyynit -blogi
2. heinäkuuta 2026
Sisällys
1. Johdanto
Suomalaisissa hautajaisissa kohtaavat kolme asiaa, jotka eivät aina
osoita samaan suuntaan: vainajan oma katsomus, omaisten tarve käydä läpi surua
tutulla rituaalilla ja niiden instituutioiden – seurakuntien,
hautaustoimistojen, kuntien ja uskonnottomien seremoniapalvelujen – tarjoamat
valmiit toimintamallit. Hautaustoimilaki (457/2003) asettaa lähtökohdaksi
vainajan katsomuksen ja toivomusten kunnioittamisen, mutta laki ei valvo tätä
velvoitetta reaaliajassa: kukaan viranomainen ei ole hautajaisissa paikalla
varmistamassa, että valittu rituaali todella vastaa vainajan elämänkatsomusta.
Käytännön päätös tehdään aina omaisten, hautaustoimiston ja mahdollisesti papin
kesken, usein muutaman vuorokauden sisällä kuolemasta.
Tämä ei ole ainoastaan uskontoa tai uskonnottomuutta koskeva kysymys.
Kyse on laajemmasta ongelmasta: miten yhteiskunta järjestää tilanteen, jossa
henkilö, jonka etua ollaan toteuttamassa, ei voi enää itse osallistua
päätöksentekoon, ja jossa päätöksentekijöillä – omaisilla – on väistämättä myös
omia tarpeitaan. Sama rakenteellinen ongelma tunnetaan monilta muilta elämän
loppuvaiheen alueilta, kuten hoitotahtoa ja edunvalvontaa koskevasta
keskustelusta, mutta hautausrituaalin kohdalla siihen liittyy erityispiirre:
ratkaisu tehdään julkisesti, se on peruuttamaton, ja se tapahtuu usein
tilanteessa, jossa yhteiskunnan oletusarvoinen infrastruktuuri – kirkolliset
tilat, kaavat ja henkilöstö – on sekä helpoiten saatavilla että kulttuurisesti
tutuin, riippumatta siitä, kuvasiko se vainajan omaa vakaumusta.
Artikkeli rakentaa analyysikehikon, jolla tätä jännitettä voi tarkastella
systemaattisesti, ja tuottaa sen pohjalta konkreettisen toimintamallin
yksilöille, omaisille, hautaustoimistoille, seurakunnille ja uskonnottomille
seremoniatoimijoille. Analyysi etenee kahden peilikuvatilanteen kautta:
kirkkoon kuulumattoman vainajan päätyminen kirkolliseen siunaukseen, ja
uskonnollisen vainajan tahdon sivuuttaminen uskonnottomien omaisten toimesta.
Kumpaakin tarkastellaan samoin analyyttisin välinein, jotta kehikko ei
etukäteen aseta kumpaakaan katsomusta toista oikeutetummaksi.
2. Ongelman määrittely
Hautaustoiveita koskevan päätöksenteon lähtökohtia on syytä eritellä
käsitteellisesti, sillä arkikielessä "vainajan tahto" viittaa hyvin
erilaisiin evidenssin tasoihin:
●
Kirjattu tahto: vainaja on ilmaissut toiveensa
kirjallisesti (hautaustestamentti, Pro-Seremonioiden tai Vapaa-ajattelijain
liiton lomake, hautaustoimiston kaavake, maininta muussa asiakirjassa). Tämä on
todistettavissa jälkikäteen ja siksi vahvin evidenssin muoto.
●
Suullisesti tunnettu tahto: vainaja on kertonut
toiveensa läheiselleen, mutta mitään kirjallista jälkeä ei ole. Tämä on
todisteena altis muistivirheille, tulkinnalle ja – konfliktitilanteessa –
strategiselle esittämiselle.
●
Oletettu katsomus: kukaan ei muista vainajan
nimenomaisesti ilmaisseen toivetta, mutta hänen elämäntapansa,
seurakuntajäsenyytensä tai jäsenyyden puuttumisen, arvomaailmansa tai
käyttäytymisensä perusteella tehdään päätelmä siitä, mitä hän olisi
todennäköisesti halunnut.
●
Juridinen päätösvalta: hautaustoimilain 23 §:n
mukainen järjestys (vainajan nimeämä henkilö, puoliso, lähimmät perilliset, muu
läheinen, kotikunta), joka määrää kuka saa päättää, mutta ei sinänsä
takaa, että päätös vastaa vainajan tahtoa.
●
Omaisten rituaalinen tarve: omaisten oma suru ja
tarve käydä se läpi tunnistettavan, merkityksellisen rituaalin kautta – tarve,
joka on legitiimi sinänsä, mutta joka on käsitteellisesti eri asia kuin
vainajan tahdon toteuttaminen.
Näiden viiden tason erottaminen on koko artikkelin analyyttinen perusta:
suuri osa katsomuksellisista konflikteista syntyy siitä, että keskustelussa (ja
käytännön päätöksenteossa) tasot sekoitetaan toisiinsa – esimerkiksi kun
oletettu katsomus esitetään kirjatun tahdon veroisena, tai kun omaisten
rituaalinen tarve naamioidaan vainajan toiveeksi.
Keskeiset käsitteet: hautaustoive (vainajan ilmaisema tahto
hautaustavasta, -paikasta ja seremoniasta), katsomus (henkilön
uskonnollinen tai uskonnoton elämänkatsomus laajemmin), kirkollinen siunaus
(evankelis-luterilaisen tai muun uskonnollisen yhteisön papin/edustajan
toimittama uskonnollinen seremonia), siviiliseremonia (uskonnoton,
kaavaton hyvästijättötilaisuus, jota usein kutsutaan myös saattotilaisuudeksi),
omaisten päätösvalta (hautaustoimilain mukainen oikeus järjestää
hautajaiset) ja kohtuullisuusraja (kohta, jossa vainajan toiveiden
noudattaminen katsotaan kohtuuttoman vaikeaksi tai kuolinpesän varoihin nähden
kohtuuttoman kalliiksi, jolloin siitä saa poiketa).
3. Suomen oikeudellinen ja institutionaalinen
konteksti
Hautaustoimilaki (457/2003) on keskeisin säädös. Sen 2 §:n 3 momentissa
säädetään, että vainajan ruumiin hautaamisessa, tuhkaamisessa ja tuhkan
käsittelyssä on kunnioitettava vainajan katsomusta ja toivomuksia. Lain
esitöiden (HE 204/2002) mukaan säännös koskee muun muassa valintaa
arkkuhautauksen ja tuhkauksen välillä, hautausmaan ja hautapaikan valintaa sekä
hautaustoimituksen mahdollista uskonnollista sisältöä. Juridisesti kyse on
kuitenkin periaatetasoisesta normista: se ei ole ehdoton oikeus, jota vainaja
tai kukaan hänen puolestaan voisi jälkikäteen panna täytäntöön pakkokeinoin,
vaan ohjaava periaate niille, jotka järjestelyistä vastaavat.
Laki asettaa myös järjestyksen sille, kenellä on oikeus päättää: ensin
vainajan eläessään siihen nimeämä henkilö, sitten puoliso (avioliiton
veroisessa suhteessa elänyt mukaan lukien 1.7.2023 voimaan tulleen kirkkolain
muutoksen jälkeen) yhdessä lähimpien perillisten kanssa, sitten lähimmät
perilliset yksin, sitten muu läheinen, ja viime kädessä vainajan kotikunta. Jos
ensisijaiset järjestäjät eivät pääse yksimielisyyteen hautaamisen tavasta,
paikasta tai toimituksesta, hautaustoimilain 23 §:n 4 momentti ohjaa asian
vainajan kotikunnan käräjäoikeuteen ratkaistavaksi. [TARKISTETTAVA: julkisesti
saatavilla ei ole koottua tilastoa siitä, kuinka usein tällaisia riitoja
todella viedään käräjäoikeuteen; hajanaisten mediatietojen perusteella kyse
vaikuttaa olevan harvinaisesta, mutta ei olemattomasta ilmiöstä, ja aihe
kaipaisi omaa oikeustapaustutkimustaan.]
Tärkeä juridinen rajaus on kohtuullisuus: hautaavilla on oikeus poiketa
vainajan toiveiden noudattamisesta, jos toteuttaminen olisi kohtuuttoman
vaikeaa tai kuolinpesän varoihin nähden kohtuuttoman kallista. Tämä tarkoittaa,
että vainajan katsomuksen kunnioittaminen on aina suhteutettu käytännön
mahdollisuuksiin – periaate, joka on perusteltu, mutta joka avaa myös
tulkinnanvaraisen aukon: "kohtuuton vaiva" voi kattaa sekä aidosti
kohtuuttomia tilanteita (esim. ulkomailla sijaitsevaan hautausmaahan kuljettaminen)
että tilanteita, joissa vaivannäön välttäminen on tosiasiallinen syy poiketa
vainajan toiveesta.
Kirkollisen puolen osalta kirkkojärjestys (1055/1993, 2 luku) määrittää,
että kirkkoon kuulumaton vainaja voidaan siunata hautaan, jos omaiset sitä
pyytävät, paitsi jos vainaja on selvästi ilmaissut tahtovansa toisin, tai jos
pappi sielunhoidollisen keskustelun tai muun tiedon perusteella katsoo, ettei
riittäviä perusteita siunaamiselle ole. Tämä säännös on rakenteellisesti
keskeinen koko artikkelin ongelmanasettelulle: se tekee kirkollisesta
siunauksesta oletusarvoisen mahdollisuuden, joka avautuu aina, kun
eksplisiittistä kieltoa ei ole – ei vasta silloin, kun vainajan
uskonnollisuudesta on positiivista näyttöä. Toisin sanoen todistustaakka on
käännetty: uskonnottomuuden pitää olla nimenomaisesti ilmaistua, jotta se
estäisi kirkollisen toimituksen, kun taas kirkollisuutta ei tarvitse osoittaa
lainkaan.
Evankelis-luterilaisella kirkolla on lisäksi hautaustoimilain nojalla
lakisääteinen velvollisuus ylläpitää yleisiä hautausmaita kaikille kunnan
asukkaille kirkon jäsenyydestä riippumatta, eikä hautapaikasta tai
peruspalveluista (haudan kaivaminen, peittäminen) saa periä kirkkoon
kuulumattomalta korkeampaa maksua kuin jäseneltä. Sen sijaan kappelien ja
muiden seurakuntatilojen vuokrauskäytännöt vaihtelevat seurakunnittain: osa
perii kirkkoon kuulumattomilta tilavuokran (usein suuruusluokkaa 200–300 euroa
[TARKISTETTAVA: paikkakuntakohtainen, ei kansallista tilastoa]), osa ei.
Uskonnottomille tarkoitettuja, tunnustuksettomia hautausmaita on lain mukaan
tullut perustaa verkostoksi, mutta niiden kattavuus ja saavutettavuus
vaihtelevat alueittain; suuri osa niistä on Vapaa-ajattelijain liiton
jäsenyhdistysten ylläpitämiä pieniä hautausmaita, joita on tällä hetkellä
kymmenkunta.
Yhteenvetona: juridinen velvoittavuus on periaatetasoista ja
tulkinnanvaraista, hallinnollinen käytäntö vaihtelee seurakunnittain ja
paikkakunnittain, ja eettinen suositeltavuus – se, että vainajan tahto tulisi
selvittää huolella ja sitä tulisi noudattaa – on vahvempi kuin mitä juridinen
sanktiojärjestelmä edellyttää. Tästä syntyy tila, jossa käytäntö määräytyy
enemmän institutionaalisten oletusten ja paikallisten tapojen kuin kirjoitetun
lain yksityiskohtien perusteella.
4. Empiirinen tietopohja ja tiedon puutteet
Suomesta on saatavilla vankka rekisteritieto uskonnollisesta
jäsenyydestä, mutta huomattavasti heikompi tieto siitä, mitä hautajaisissa
todella tapahtuu ja miksi. Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2025
lopussa noin 3,46 miljoonaa suomalaista eli 61,1 prosenttia väestöstä; osuus on
laskenut tasaisesti 2000-luvulla ja alueelliset erot ovat suuria (Helsingin
hiippakunnassa kirkkoon kuuluvuus on selvästi alle 50 prosenttia, Oulun
hiippakunnassa yli 70 prosenttia). Tämä tarkoittaa, että lähes 40 prosenttia
kuolevista suomalaisista ei kuulu kirkkoon heidän kuollessaan – osuus, joka
kasvaa edelleen.
Sen sijaan systemaattista, koko maan kattavaa tilastoa ei ole julkisesti
saatavilla seuraavista, artikkelin kannalta keskeisistä kysymyksistä:
●
Kuinka moni kirkkoon kuulumaton vainaja tosiasiassa saa
kirkollisen siunaustilaisuuden vuosittain (verrattuna siviiliseremoniaan tai
muuhun ratkaisuun)?
●
Kuinka moni uskonnollisen vakaumuksen omannut vainaja
päätyy siviilihautajaisiin omaisten valinnasta?
●
Kuinka suuri osuus suomalaisista on kirjannut
hautaustoiveensa etukäteen missä tahansa muodossa (testamentti, hoitotahto,
hautaustoimiston tai Pro-Seremonioiden lomake, suullinen maininta
pöytäkirjattuna)?
Näiden aukkojen keskellä on kuitenkin muutamia yksittäisiä,
suuntaa-antavia havaintoja, joita on syytä käsitellä sen mukaisesti:
yksittäisinä havaintoina, ei kattavana näyttönä.
Ensinnäkin Suomen evankelis-luterilainen kirkko on itse todennut
julkisesti, että on hyvin yleistä, että kirkkoon kuulumattomille vainajille
järjestetään kirkollinen hautaan siunaaminen, kun omaiset sitä pyytävät eikä
vainaja ole ennen kuolemaansa kieltänyt sitä (Yle, 2025, kirkon oma tiedote).
Tämä on institutionaalisesti merkittävä myönnytys: se tulee kirkolta itseltään,
ei ulkopuoliselta kriitikolta, ja se vahvistaa kirkkojärjestyksen
rakenteellisen vaikutuksen – oletusarvo kallistuu kirkolliseen suuntaan, koska
kielto vaatii nimenomaisen ilmaisun, kun taas myöntyminen ei vaadi mitään
positiivista näyttöä vainajan uskonnollisuudesta.
Toiseksi, henkivakuutusyhtiö Kalevan vuonna 2019 teettämän
kyselytutkimuksen [TARKISTETTAVA: kyselyn otanta, menetelmä ja virhemarginaali
eivät ole tässä tarkistettavissa, kyse on yrityksen omasta tiedotteesta] mukaan
lähes 80 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että vainajan viimeistä
tahtoa on noudatettava hautajaisjärjestelyissä, vaikka se olisi ristiriidassa
omaisten oman tahdon kanssa. Tämä kertoo periaatteellisesta asenteesta, mutta
ei siitä, miten ihmiset tosiasiassa toimivat surun keskellä – asenteen ja
käyttäytymisen välinen kuilu on tunnettu ilmiö päätöksentekotutkimuksessa
laajemminkin.
Kolmanneksi, hautaustoimialan omat asiantuntijat kuvaavat toistuvasti
saman kaavan: kun vainaja on suunnitellut hautajaisensa etukäteen, omaiset
yleensä noudattavat suunnitelmaa; kun toiveita ei ole kirjattu, omaiset tekevät
käytännössä kaikki päätökset alusta alkaen. Tämä on looginen ja todennäköinen
mekanismi, mutta senkin taustalla on enemmän alan kokemusperäistä tietoa kuin
systemaattista otantatutkimusta.
Näiden aukkojen täyttämiseksi tarvittaisiin vähintään: (a) kirkon ja
Tilastokeskuksen yhteistyönä tuotettu tilasto siunaustilaisuuksista eriteltynä
vainajan kirkkoon kuulumisen mukaan; (b) valtakunnallinen, satunnaisotantaan
perustuva kyselytutkimus hautaustoiveiden etukäteiskirjaamisen yleisyydestä
ikäryhmittäin; (c) hautaustoimistoketjujen (esim. Memoria, Kalevan
hautauspalvelut) anonymisoitu rekisteriaineisto siitä, kuinka usein tilattu
seremonia poikkeaa vainajan tiedetystä uskonnollisesta tai uskonnottomasta
identiteetistä; ja (d) laadullinen haastattelututkimus papeista ja
hautaustoimistojen työntekijöistä siitä, millä perusteilla he tekevät
rajatapauksissa ratkaisunsa.
5. Hautaustoimistojen käytännöt eri puolilla
Suomea
Hautaustoimistojen verkkosivujen tarkastelu paljastaa systemaattisen
asymmetrian palveluohjauksessa. Kirkollinen hautaus esitetään useimmilla
sivustoilla oletusarvoisena, "tavallisena" vaihtoehtona, jonka
rinnalla "kirkkoon kuulumattoman hautaus" tai
"siviilihautajaiset" esitellään erillisenä, selittämistä vaativana
poikkeamana – vaikka noin 40 prosenttia kuolevista ei enää kuulu kirkkoon. Tämä
kielellinen ja rakenteellinen asetelma (kirkollinen = normi, uskonnoton =
poikkeama, jota täytyy erikseen "selittää") on itsessään pieni mutta
toistuva institutionaalinen vihje siitä, kumpi vaihtoehto esitetään
oletukseksi.
Sisällöllisesti useimmat hautaustoimistot kuvaavat siviilihautajaiset
kattavasti ja lämpimästi, korostaen vapautta valita musiikki, puhuja ja
tilaisuuden muoto. Monet mainitsevat myös yhteistyön
Pro-Seremoniat-palvelukeskuksen kanssa puhujien ja muusikoiden välittämisessä.
Ohjaus vaikuttaa siis olevan pikemminkin passiivista kuin aktiivista: tieto on
saatavilla niille, jotka osaavat sitä kysyä tai jotka löytävät oikean alasivun,
mutta oletusarvoinen ensivaikutelma – erityisesti puhelinkontaktissa surun akuutissa
vaiheessa – nojaa todennäköisesti totuttuun kirkolliseen kaavaan, ellei omainen
erikseen mainitse vainajan uskonnottomuutta. [TARKISTETTAVA: tätä väitettä ei
ole tässä testattu systemaattisella "mystery shopping" -tutkimuksella
hautaustoimistoihin, vaan se perustuu sivustoanalyysiin ja alan kuvauksiin;
suora havaintotutkimus puhelinkontakteista antaisi vahvemman näytön.]
Alueellisia eroja on sekä hinnoittelussa (kappelivuokrat kirkkoon
kuulumattomille vaihtelevat seurakunnittain) että tarjonnassa:
pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa (esim. Helsingin Hietaniemen
krematorio) on runsaasti katsomuksellisesti neutraaleja tiloja ja vakiintunut
käytäntö siviilihautajaisille, kun taas pienemmillä paikkakunnilla seurakunnan
kappeli voi olla käytännössä ainoa realistinen tila, mikä tekee "kirkkoon
kuulumattoman hautauksesta" logistisesti hankalampaa riippumatta vainajan
tai omaisten toiveista. Tämä on transaktiokustannusteorian kannalta keskeinen
havainto (ks. luku 6): maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla uskonnottoman
vaihtoehdon etsimisen ja toteuttamisen vaiva on suurempi, mikä yksinään
voi kallistaa valintaa kirkollisen ratkaisun suuntaan riippumatta
vakaumuksesta.
6. Omaisten päätöksenteko ja valinnan mekanismit
Päätösteorian näkökulmasta omaisten hautauspäätös tehdään
systemaattisesti huonoimmissa mahdollisissa olosuhteissa rationaalisen valinnan
kannalta: ajanpaine (hautaustoimilaki edellyttää hautaamista tai tuhkausta
ilman aiheetonta viivytystä), voimakas tunnekuormitus, usein unen puute, ja
tarve tehdä useita peräkkäisiä päätöksiä lyhyessä ajassa.
Valinta-arkkitehtuurin kannalta olennaista on, mikä esitetään
oletusvaihtoehtona: kun hautaustoimiston tai seurakunnan ensimmäinen ehdotus on
kirkollinen kaava, moni omainen valitsee sen paitsi vakaumuksesta, myös siksi,
että oletusvaihtoehdon hyväksyminen vaatii vähemmän kognitiivista ja
emotionaalista työtä kuin sen kyseenalaistaminen surun keskellä. Tämä ei ole
väite siitä, että valinta olisi "väärä" – kyse on tunnetusta
käyttäytymistieteellisestä ilmiöstä (oletusvaihtoehdon vetovoima, default
effect), joka pätee hautausvalintoihin siinä missä muihinkin monimutkaisiin
päätöksiin.
Kirkollisen rituaalin valintaan johtavat mekanismit voidaan jäsentää
neljään, osin päällekkäiseen syyhyn:
●
Vakaumuksellinen syy: vainaja tai omaiset
todella pitävät kirkollista siunausta merkityksellisenä uskonnollisena
toimituksena.
●
Perinne ja jatkuvuus: rituaali koetaan
kulttuurisesti "oikeaksi tavaksi", riippumatta henkilökohtaisesta
uskonnollisesta vakaumuksesta – rituaaliteorian näkökulmasta rituaalin
sosiaalinen ja yhteisöllinen funktio (suvun kokoontuminen, tunnistettava kaava,
joka jäsentää surua) on erillinen sen teologisesta sisällöstä.
●
Sosiaalinen paine ja konfliktin välttäminen:
joku suvun jäsen (usein vanhempi sukupolvi) odottaa kirkollista toimitusta, ja
muut omaiset valitsevat sen välttääkseen konfliktin surun keskellä.
●
Vaihtoehtojen tuntemattomuus: omaiset eivät
yksinkertaisesti tiedä, että siviilihautajaiset ovat vakiintunut,
ammattimaisesti tuettu ja yhtä arvokas vaihtoehto, tai eivät tiedä miten
sellaisen järjestäisi käytännössä.
Näistä syistä vain ensimmäinen on suoraan sidoksissa katsomuksen
aitouteen; loput kolme voivat johtaa kirkolliseen ratkaisuun myös silloin, kun
vainaja oli tosiasiassa uskonnoton. Principal–agent-teorian kehyksessä omaiset
toimivat "agentteina", joiden tehtävänä olisi toteuttaa poissaolevan
"päämiehen" (vainajan) etua, mutta joilla on – toisin kuin
tavallisessa taloudellisessa agenttisuhteessa – ei mitään ulkoista
valvontamekanismia, joka varmistaisi agentin toimivan päämiehen edun mukaisesti.
Ainoa "valvoja" on vainajan oma etukäteen kirjaama tahto; jos sitä ei
ole, agentin oma intressi (surutyön helpottaminen, konfliktin välttäminen,
suvun odotusten täyttäminen) pääsee vaikuttamaan ratkaisuun ilman vastavoimaa.
On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan omaisten oma surutyö vainajan
katsomuksen toteuttamisesta: tarve pitää muistotilaisuus, joka tuo omaisille
lohtua ja yhteisöllisyyttä, on legitiimi tarve sinänsä, eikä sitä tarvitse
alistaa vainajan tahdon toteuttamiselle, jos ne erotetaan toisistaan selkeästi
(ks. luku 10 mallin kolmiportainen erottelu). Ongelma syntyy vasta silloin, kun
omaisten oma tarve naamioidaan vainajan tahdoksi tai kun sitä käytetään
perusteena olla selvittämättä vainajan todellista katsomusta.
7. Katsomukselliset konfliktit ja
kohtuullisuusrajat
Artikkelin lähtökohtana ollutta kysymystä on tarkasteltava symmetrisesti
kahdesta suunnasta.
Tilanne A: kirkkoon kuulumattoman vainajan kirkollinen siunaus.
Kirkkojärjestyksen mukaan kirkollinen siunaus on mahdollinen aina, kun omaiset
sitä pyytävät, ellei vainaja ole selvästi ilmaissut vastustavansa sitä tai
pappi harkitsevaisuutensa perusteella katso perusteita puuttuvan. Tämä
tarkoittaa, että kirkon oma sisäinen normi asettaa todistustaakan
uskonnottomuuden puolelle: passiivisuus (toiveen kirjaamatta jättäminen)
tulkitaan lähemmäs myöntävää kuin kielteistä vastausta. Vapaa-ajattelijain
liitto on toistuvasti huomauttanut, ettei toiveen puuttuminen ole merkki eikä
lupaus siitä, että vainaja olisi halunnut kirkolliset hautajaiset, ja liitto on
nostanut uskonnottomien syrjinnän hautaustoimessa yhdeksi edunvalvontansa
painopisteeksi. Tämä on validi periaatteellinen huomio: puuttuva kielto ja
positiivinen toive eivät ole loogisesti sama asia, vaikka kirkkojärjestyksen
käytännön soveltaminen usein kohtelee niitä samankaltaisesti.
Tilanne B (peilikuva): uskonnollisen vainajan tahdon sivuuttaminen
uskonnottomien omaisten toimesta. Symmetrisen kehikon vaatimus edellyttää
saman mekanismin tunnistamista toiseen suuntaan: jos aikuiset lapset ovat
uskonnottomia tai uskonnollisesti välinpitämättömiä ja vanhempi oli käytännön
harjoittaja (esim. säännöllisesti jumalanpalveluksissa käyvä seurakunnan
jäsen), on rakenteellisesti sama riski, että omaisten oma katsomus – tällä
kertaa uskonnoton – ohjaa valintaa siviiliseremonian suuntaan, vaikka mitään
positiivista näyttöä siitä, että vainaja olisi halunnut luopua uskonnollisesta
toimituksesta, ei ole. Tästä tilanteesta on julkisessa keskustelussa ja alan
aineistossa selvästi vähemmän dokumentaatiota kuin tilanteesta A – mikä sinänsä
on kiinnostava havainto: joko tilanne on harvinaisempi (koska uskonnollisten
yhteisöjen jäsenet ovat keskimäärin vanhempia ja heidän toiveensa ehkä tulevat
useammin ilmi ajoissa suvun sisällä), tai se jää vähemmälle julkiselle
huomiolle, koska sitä ei kehystetä yhtä helposti "syrjinnäksi"
yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kumpaakaan selitystä ei voi tällä
aineistolla vahvistaa tai kumota; kyse on tutkimusaukosta, ei havaitusta
tosiasiasta.
Kohtuullisuusrajan tulkinta vaihtelee toimijoittain: papit soveltavat
sielunhoidollista harkintaa (onko riittäviä perusteita siunaukselle),
Pro-Seremoniat ja vapaa-ajattelijat korostavat, että vainajan tahto tulee
selvittää huolella ennen minkään rituaalin valintaa, ja hautaustoimistot
pyrkivät usein välttämään kannanottoa kumpaankaan suuntaan tarjoamalla molemmat
vaihtoehdot ja jättämällä valinnan omaisille. Yksipuolisen asetelman
välttämiseksi on syytä todeta selvästi: kumpikaan katsomus ei ole automaattisesti
oikeutetumpi loukkaamaan toista. Kirkollinen hautaus ei ole aina vainajan
tahdon vastainen (evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä valtaosa toivoo
todennäköisesti juuri kirkollista siunausta), eikä uskonnottomuus tarkoita
automaattista uskonnollisen rituaalin torjuntaa (osa uskonnottomista on
ilmaissut haluavansa kirkollisen siunauksen esimerkiksi perheen yhtenäisyyden
vuoksi). Vastaavasti omaisten enemmistötahto sinänsä – riippumatta siitä,
kumpaan suuntaan se osoittaa – ei ole automaattisesti riittävä eettinen peruste
sivuuttaa vainajan tunnettu, sitä vastainen katsomus.
8. Viranomaiset, kantelut ja oikeustapaukset
Julkisesti saatavilla olevan tiedon perusteella hautaustapaa, -paikkaa
tai -toimitusta koskevat erimielisyydet päätyvät virallisiin prosesseihin
harvoin verrattuna niiden oletettuun yleisyyteen arjessa. Tunnistettavissa on
kolme kanavaa: (1) hautaustoimilain 23.4 §:n mukainen käräjäoikeuskäsittely,
joka koskee tilanteita, joissa ensisijaiset hautaajat eivät pääse
yksimielisyyteen tavasta, paikasta tai toimituksesta; (2) Lupa- ja
valvontaviraston (aiemmin aluehallintovirastojen) käsittelemät hakemukset, jotka
koskevat lähinnä haudatun ruumiin tai tuhkan siirtoa erityisen painavista
syistä – käytännön kokemuksen mukaan vain murto-osa tiedustelijoista lopulta
hakee siirtolupaa, ja hyväksyttäviä perusteita on tulkittu suppeasti
(jälkikäteen syntyneet erimielisyydet, tietämättömyys hautaushetkellä tai
sukuhautariidat eivät yksinään riitä; sen sijaan esimerkiksi todennettu
tunnistusvirhe hautauksessa on hyväksytty); ja (3) periaatteessa mahdolliset
kantelut eduskunnan oikeusasiamiehelle uskonnonvapauden toteutumisesta, joskin
tästä kanavasta ei tämän aineiston pohjalta löytynyt julkisesti koottua,
hautausrituaaleja koskevaa tapauskokoelmaa [TARKISTETTAVA: eduskunnan
oikeusasiamiehen ratkaisutietokannasta olisi mahdollista hakea
järjestelmällisemmin asiasanoilla "hautaus" ja
"uskonnonvapaus"; tätä ei tehty tämän artikkelin puitteissa].
On perusteltua olettaa, että vain pieni osa katsomuksellisista
konflikteista koskaan päätyy mihinkään viralliseen prosessiin, useasta syystä:
hautaus on ajallisesti niin nopea prosessi, ettei riitaa ehditä usein viedä
oikeuteen ennen toimitusta (jolloin oikeudenkäynnistä tulisi jälkikäteinen,
symbolinen eikä toimituksen estävä); perheen sisäisten konfliktien vieminen
julkiseen prosessiin koetaan sosiaalisesti raskaaksi juuri suruaikana; ja moni
kokee hiljaisen mukautumisen (esimerkiksi suostumisen kirkolliseen siunaukseen,
vaikka itse pitäisi sitä vainajan tahdon vastaisena) pienemmäksi pahaksi kuin
avoimen riidan. Tämä tarkoittaa, että viralliset tilastot – jos niitä olisikin
– aliarvioisivat systemaattisesti todellisten katsomuksellisten jännitteiden
määrää; suurin osa "ratkaisuista" syntyy hiljaisena mukautumisena, ei
näkyvänä konfliktina.
9. Omaisten jälkikäteiset kokemukset
Kotisaattohoitoa koskevassa suomalaisessa tutkimusaineistossa surevat
omaiset ovat kertoneet, että vainajan toiveiden ja katsomuksen kunnioittaminen
koettiin tärkeäksi, ja tilanteissa, joissa vainaja oli suunnitellut
hautajaisensa tarkkaan etukäteen, näitä suunnitelmia myös noudatettiin. Tämä
viittaa siihen, että etukäteen kirjattu tahto ei ainoastaan ohjaa lopputulosta
vaan myös tuottaa omaisille jälkikäteisen rauhan tunteen – he tietävät
toimineensa vainajan tahdon mukaisesti, mikä vähentää epävarmuutta ja
mahdollista katumusta.
Tilanteissa, joissa toivetta ei tunnettu tai se jäi tulkinnanvaraiseksi,
mekanismit vaihtelevat todennäköisesti seuraavasti (rakenne on teoreettisesti
johdettu edellisten lukujen mekanismeista, ei suoraan empiirisesti kartoitettu
suomalaisaineistolla): omaiset, jotka tekivät parhaan mahdollisen tulkinnan
saatavilla olevasta tiedosta ja pystyvät jälkikäteen perustelemaan valintansa
itselleen ja suvulle, raportoivat todennäköisemmin rauhaa; omaiset, jotka
tuntevat valinneensa oletusvaihtoehdon ajanpuutteen tai tietämättömyyden
vuoksi, voivat kokea jälkikäteistä epävarmuutta erityisesti, jos joku suvussa
myöhemmin kyseenalaistaa valinnan; ja tilanteissa, joissa suvun sisällä oli eri
näkemyksiä ja yksi osapuoli koki jäävänsä alakynteen, seurauksena voi olla pitkäaikainen
suvun sisäinen jännite, joka ei rajoitu vain hautajaispäivään vaan värittää
myöhempää sukulaissuhdetta. [TARKISTETTAVA: tämä kappale esittää todennäköisiä
mekanismeja päätöksentekoteorian ja tunnetun surututkimuksen pohjalta; suoraa
suomalaista haastattelututkimusta nimenomaan katsomuksellisten
hautausvalintojen jälkikäteisistä kokemuksista ei tässä aineistossa
tunnistettu, ja se olisi arvokas jatkotutkimuksen aihe.]
10. Käytännön toimintamalli
A. Malli yksilölle: miten kirjata hautaustoiveet
toteuttamiskelpoisesti.
1. Kirjaa toiveesi kirjallisesti –
ei riitä, että olet "joskus maininnut" toiveen ohimennen. Käytä joko
Pro-Seremonioiden "Ohjeet siviilihautajaisteni järjestämiseksi"
-lomaketta, Vapaa-ajattelijain liiton "Haluan siviilihautajaiset"
-korttia, oman hautaustoimistosi vastaavaa lomaketta, tai vapaamuotoista,
päivättyä ja allekirjoitettua asiakirjaa.
2. Erittele erikseen: (a) ruumiin
käsittely (arkku vai tuhkaus), (b) hautapaikka tai tuhkan sijoitus, (c)
seremonian luonne (kirkollinen, siviili, hybridi vai ei mitään julkista
tilaisuutta), (d) musiikki ja mahdollinen puhuja, (e) mahdollinen nimenomainen kielto
("en halua kirkollista siunausta" tai päinvastoin "toivon
kirkollisen siunauksen, vaikka en kuulu kirkkoon").
3. Tee asiakirjasta vähintään kaksi
kappaletta: yksi todennäköiselle hautausjärjestelyistä vastaavalle henkilölle
(hautaustoimilain mukaisessa etusijajärjestyksessä), yksi tai useampi muille
läheisille säilytettäväksi. Yhden kappaleen tallettaminen vain omaan laatikkoon
ei auta, jos kukaan ei tiedä sen olemassaolosta kuolinhetkellä.
4. Nimeä eläessäsi hautaustoimilain
mukainen henkilö, joka saa ensisijaisen oikeuden järjestelyihin, jos haluat
varmistaa, ettei päätösvalta automaattisesti siirry sille, joka lain
oletusjärjestyksessä sattuu olemaan lähin.
B. Päätöksentekomalli omaisille.
●
Jos vainajan tahto on selvä (kirjattu tai
kiistattomasti tunnettu): noudata sitä, ellei toteuttaminen ole aidosti
kohtuuttoman vaikeaa tai kuolinpesän varoihin nähden kohtuuttoman kallista. Oma
tarve pitää toisenlainen muistotilaisuus voidaan toteuttaa erillisenä, vainajan
varsinaisesta hautausrituaalista erotettuna tapahtumana.
●
Jos vainajan tahto on epäselvä mutta
suuntaa-antavasti tunnettu: kokoa ensin näyttö (seurakuntajäsenyys tai sen
puute, osallistumisaktiivisuus, aiemmat maininnat, elämäntapa) ennen valintaa,
ja valitse vaihtoehto, joka loukkaisi vähiten todennäköisintä vainajan omaa
katsomusta – älä valitse sitä, mikä on omaisille itselleen mukavinta tai
tutuinta.
●
Jos vainajan tahto on täysin tuntematon:
esittele itsellesi ja muille päätöksentekijöille tasapuolisesti sekä
uskonnollinen että uskonnoton vaihtoehto ennen valintaa, äläkä anna
hautaustoimiston tai seurakunnan ensimmäisen ehdotuksen toimia oletuksena ilman
tietoista harkintaa.
●
Kaikissa tilanteissa: erota vainajan
hautausrituaali (jonka tulisi seurata parasta saatavilla olevaa tietoa vainajan
tahdosta) omaisten omasta muistotilaisuudesta (joka voi vapaasti vastata
omaisten tarpeisiin, kunhan sitä ei esitetä vainajan toiveena).
C. Palveluohjauksen malli hautaustoimistoille ja
seurakunnille.
Ehdotus: ensimmäisessä yhteydenotossa omaisiin esitetään kysymys vainajan
seurakuntajäsenyydestä ja mahdollisesta kirjatusta hautaustoiveesta ennen
minkään seremoniavaihtoehdon ehdottamista, ja sekä kirkollinen että
siviilivaihtoehto esitellään lyhyesti tasavertaisin sanamuodoin (ei
"tavallinen hautaus" vs. "kirkkoon kuulumattoman hautaus",
vaan esimerkiksi "kirkollinen siunaustilaisuus" vs.
"siviilihautajaiset / saattotilaisuus"). Tämä ei estä ketään
valitsemasta kirkollista vaihtoehtoa – se ainoastaan poistaa kielellisen ja
rakenteellisen oletusarvoisuuden, joka tällä hetkellä suosii toista vaihtoehtoa
ennen kuin omainen on edes muotoillut omaa toivettaan.
D. Kolmitasoinen erottelumalli, jota suositellaan käytettäväksi
kaikissa edellä mainituissa konteksteissa:
1. Vainajan nimenomaisesti kirjattu
tahto – sitovin taso, josta poikkeamiseen tarvitaan aito kohtuuttomuusperuste.
2. Vainajan tunnettu mutta
kirjaamaton vakaumus – ohjaava mutta tulkinnanvarainen taso, joka edellyttää
näytön kokoamista ennen päätöstä.
3. Omaisten oma rituaalinen ja
surutyöhön liittyvä tarve – legitiimi mutta erillinen taso, joka voidaan
toteuttaa rinnakkaisena, vainajan hautausrituaalista erotettuna tilaisuutena,
ilman että sitä sekoitetaan tasoihin 1–2.
11. Roadmap parempaan käytäntöön
Lyhyellä aikavälillä (0–2 vuotta) toteutettavissa olevia, kevyitä
toimenpiteitä ovat: hautaustoimistojen ja seurakuntien verkkoviestinnän
kielellinen tasapainottaminen (kts. luku 5 ja 10C); hautaustoiveiden
kirjaamislomakkeen liittäminen osaksi jo olemassa olevia elämän loppuvaiheen
suunnittelun välineitä, kuten hoitotahtolomakkeita ja OmaKanta-palvelua –
tekninen alusta on jo olemassa hoitotahdolle, ja hautaustoivetta koskeva kenttä
olisi verrattain pieni lisäys; sekä Pro-Seremonioiden ja Vapaa-ajattelijain
liiton lomakkeiden näkyvyyden lisääminen myös kirkkoon kuuluville, sillä
hautausohjekortin logiikka ("kerro etukäteen, mitä haluat") hyödyttää
yhtä lailla kirkollista kuin uskonnotonta vainajaa.
Keskipitkällä aikavälillä on syytä arvioida kevyttä, ei-pakollista
kansallista rekisteriratkaisua hautaustoiveille – esimerkiksi OmaKantaan
liitettävää kenttää, joka olisi vapaaehtoinen mutta helposti löydettävissä
hoitohenkilökunnalle ja omaisille kuolinhetkellä. Tällaisen ratkaisun etuna
olisi, että se ei vaadi uutta lainsäädäntöä (hautaustoimilain 2 §:n periaate on
jo voimassa), vaan ainoastaan teknisen alustan, joka tekee kirjatun tahdon
löytämisestä huomattavasti nykyistä helpompaa kuin paperisen asiakirjan
etsiminen kotoa surun keskellä. Riskinä on rekisterin ylläpitokustannus ja
tietosuojakysymykset, jotka vaatisivat oman selvityksensä.
Pitkällä aikavälillä hautaustoimen toimijoiden – seurakuntien, kuntien,
Pro-Seremonioiden ja Vapaa-ajattelijain liiton – yhteistyötä olisi kehitettävä
erityisesti tunnustuksettomien, monikäyttöisten seremoniatilojen saatavuuden
osalta, jotta pienten paikkakuntien transaktiokustannusongelma (luku 5) ei
yksinään ohjaisi valintoja. Tämä ei edellytä minkään katsomuksen erityisaseman
purkamista, vaan ainoastaan sen varmistamista, että kaikilla katsomuksilla on
käytännössä yhtäläinen pääsy tiloihin ja logistiikkaan riippumatta
asuinpaikasta.
12. Riskit, rajoitteet ja reunaehdot
Tämän artikkelin keskeisin rajoite on empiirisen aineiston niukkuus:
monet tässä esitetyt mekanismit (oletusvaihtoehdon vetovoima,
transaktiokustannusten alueellinen vaihtelu, hiljaisen mukautumisen yleisyys)
ovat teoreettisesti perusteltuja ja yhdenmukaisia saatavilla olevien
osittaisten havaintojen kanssa, mutta niitä ei ole voitu vahvistaa kattavalla
suomalaisella otantatutkimuksella. Lukijan tulee pitää mielessä ero kuvailevan
analyysin (mitä tiedetään suoraan) ja todennäköisen mekanismin (mikä selittäisi
havaitut ilmiöt, muttei ole suoraan mitattu) välillä; tekstissä tätä erottelua
on pyritty merkitsemään [TARKISTETTAVA]-huomautuksin aina, kun väite nojaa
yksittäiseen lähteeseen tai teoreettiseen päättelyyn pelkän rekisteritiedon
sijaan.
Toinen riski on aiheen moralisointi kumpaakin suuntaan. On houkuttelevaa
kehystää kirkollisen siunauksen yleisyys kirkkoon kuulumattomien keskuudessa
yksioikoisesti "syrjinnäksi" (kuten osa uskonnottomien
etujärjestöistä tekee) tai vaihtoehtoisesti kehystää se yksioikoisesti
"perinteen luonnollisena jatkumona" (kuten osa kirkon edustajista
saattaa tehdä). Kumpikin kehystys ohittaa sen, että suurin osa tapauksista
syntyy epävarmuuden, ajanpuutteen ja tiedon puutteen – ei tarkoituksellisen
syrjinnän tai tarkoituksellisen uskonnollisen imperialismin – seurauksena.
Analyyttisesti hedelmällisempää on kysyä, mitkä rakenteelliset tekijät
(todistustaakan sijainti, kielellinen kehystys, palveluohjauksen passiivisuus,
transaktiokustannukset) tuottavat havaitun epäsymmetrian, riippumatta
yksittäisten toimijoiden aikomuksista.
Kolmanneksi on syytä muistaa, että rekisteriaineistot (esimerkiksi kirkon
jäsentilastot) kertovat jäsenyydestä, eivät henkilökohtaisesta vakaumuksesta:
osa kirkon jäsenistä on ajatuksiltaan uskonnottomia (jäsenyys esimerkiksi
perheen tai kirkollisen avioliiton vuoksi), ja osa kirkkoon kuulumattomista on
hengellisesti tai uskonnollisesti suuntautuneita ilman muodollista jäsenyyttä.
Tämä tarkoittaa, että jäsenyystilasto on karkea, ei tarkka mittari vainajan
todellisesta katsomuksesta, mikä heikentää kaikkien jäsenyyspohjaisten
päätelmien tarkkuutta.
Neljänneksi perhekonfliktien näkymättömyys (luku 8) tarkoittaa, että mikä
tahansa tuleva tutkimusasetelma, joka nojaa vain virallisiin tilastoihin tai
oikeustapauksiin, aliarvioi systemaattisesti todellisten jännitteiden määrää;
edustava kyselytutkimus tai laadullinen haastatteluaineisto olisi tarpeen tämän
aukon täyttämiseksi, mutta senkin tulokset olisivat alttiita jälkikäteiselle
rationalisoinnille (omaiset saattavat kuvata tekemänsä valinnan jälkikäteen
johdonmukaisemmaksi ja harkitummaksi kuin se todellisuudessa oli).
13. Johtopäätökset
Tiedetään seuraavaa: hautaustoimilaki asettaa vainajan katsomuksen
kunnioittamisen periaatteelliseksi lähtökohdaksi, mutta tekee sen ilman
valvontamekanismia; kirkkojärjestys asettaa todistustaakan siten, että
kirkollinen siunaus on oletusarvoisesti saatavilla, ellei uskonnottomuutta ole
nimenomaisesti ilmaistu; kirkkoon kuulumattomien osuus väestöstä on jo lähes 40
prosenttia ja kasvaa; ja sekä kirkko itse että uskonnottomien etujärjestöt
tunnistavat ilmiön, jossa kirkkoon kuulumattomat päätyvät kirkolliseen
siunaukseen.
Ei tiedetä: miten yleistä tämä ilmiö täsmällisesti on lukuina; miten
yleistä sen peilikuva (uskonnollisen vainajan tahdon sivuuttaminen
uskonnottomien omaisten toimesta) on; kuinka suuri osa suomalaisista on
tosiasiassa kirjannut hautaustoiveensa; ja miten omaiset itse kokevat nämä
valinnat pidemmällä aikavälillä.
Pitäisi tutkia: valtakunnallinen kysely hautaustoiveiden kirjaamisen
yleisyydestä; kirkon ja hautaustoimistojen yhteistyönä koottu rekisteritieto
siunaustilaisuuksista jäsenyyden mukaan eriteltynä; ja laadullinen
haastattelututkimus sekä papeista että vapaa-ajattelijoiden toimijoista siitä,
millä perusteilla he tosiasiassa ratkaisevat rajatapaukset.
Suomalainen hautausjärjestelmä voisi kunnioittaa nykyistä paremmin sekä
vainajan tahtoa että omaisten suruprosessia yhdistämällä kolme asiaa: (1)
hautaustoiveen kirjaamisen tekeminen nykyistä huomattavasti helpommaksi ja
näkyvämmäksi osaksi olemassa olevaa elämän loppuvaiheen suunnittelun
infrastruktuuria; (2) palveluohjauksen kielellinen ja rakenteellinen
tasapainottaminen niin, ettei kumpikaan vaihtoehto esiinny oletuksena ennen
omaisen omaa harkintaa; ja (3) selkeä käsitteellinen erottelu vainajan hautausrituaalin
ja omaisten oman muistotilaisuuden välillä, joka vapauttaa omaiset
toteuttamasta omaa surutyötään tarvitsematta naamioida sitä vainajan tahdoksi.
Suositukset: Yksilöille – kirjaa toiveesi, vaikka kuolema tuntuisi
kaukaiselta; asiakirjan puuttuminen on aina tulkinnanvaraisempi kuin sen
olemassaolo. Omaisille – erota tietoisesti vainajan tahto omasta
surutyöstänne ennen valintaa. Hautaustoimistoille ja seurakunnille –
tarkistakaa oma viestintänne kielellisen tasapuolisuuden näkökulmasta ja
kysykää jäsenyydestä ja kirjatuista toiveista ennen ehdotusten esittämistä. Uskonnottomille
seremoniatoimijoille – jatkakaa tunnettuuden lisäämistä myös niiden
keskuudessa, jotka eivät miellä itseään aktiivisiksi
"uskonnottomiksi" vaan yksinkertaisesti katsomuksellisesti
välinpitämättömiksi. Lainsäätäjälle – harkitkaa kevyttä, vapaaehtoista
digitaalista kirjaamisalustaa osana jo olemassa olevaa sosiaali- ja
terveydenhuollon digi-infrastruktuuria, ilman että tämä edellyttäisi
puuttumista hautaustoimilain nykyiseen, periaatteessa toimivaan
perusrakenteeseen.
Liite: Arviointikehikko
Seuraava taulukko tiivistää artikkelin analyysin viiteen
tyyppitilanteeseen. Taulukkoa voi käyttää käytännön tarkistuslistana
hautaustoimistoissa, seurakunnissa ja omaisten keskinäisessä keskustelussa.
|
Tilanne |
Vainajan tahto |
Omaisten tahto |
Institutionaalinen oletus |
Konfliktiriski |
Suositeltu toimintatapa |
|
Vainaja
on kirjannut uskonnottoman hautaustoiveen |
Selvä |
Mahdollisesti
eriävä |
Kirkollinen
tapa voi silti olla sosiaalinen oletus |
Korkea |
Noudata
kirjattua tahtoa; tarjoa omaisille erillinen muistamisen tila |
|
Vainaja
on kirjannut uskonnollisen hautaustoiveen |
Selvä |
Mahdollisesti
eriävä |
Riippuu
yhteisöstä |
Korkea |
Noudata
kirjattua tahtoa; älä tee omaisten uskonnottomuudesta veto-oikeutta |
|
Vainajan
vakaumus tunnetaan mutta ei kirjattu |
Kohtalaisen
selvä |
Voi
olla eriävä |
Omaiset
tulkitsevat |
Keskitaso |
Kokoa
näyttö vainajan toiveista ja valitse vähiten loukkaava rituaali |
|
Vainajan
tahto on tuntematon |
Epäselvä |
Ratkaiseva
käytännössä |
Perinne
ja palveluohjaus korostuvat |
Matala–keskitaso |
Esittele
tasapuolisesti uskonnolliset ja uskonnottomat vaihtoehdot |
|
Omaiset
tarvitsevat rituaalia, joka ei vastaa vainajan katsomusta |
Voi
olla eriävä |
Vahva |
Sosiaalinen
paine voi kasvaa |
Korkea |
Erota
vainajan hautausrituaali ja omaisten oma muistotilaisuus |
Kommentit
Lähetä kommentti