Tekoälyn tehtävä ei ole eheyttää miesten kauneuspreferenssejä

 Kun mies käyttää kuvageneraattoria, hänen pitäisi saada määritellä itse, mitä hän haluaa nähdä. Jos hän pyytää pitkää tukkaa, kapeaa vyötäröä, leveitä hartioita, kurvikasta vartaloa, voimakkaita kasvonpiirteitä tai tietynlaista pukeutumista, tekoälyn tehtävä on ensisijaisesti toteuttaa pyyntö — ei kasvattaa käyttäjää parempiin mieltymyksiin.

Periaate kuulostaa itsestään selvältä. Silti generatiivisen tekoälyn ympärille on syntynyt ajattelua, jossa käyttäjän esteettiset preferenssit nähdään helposti ongelmana, jota järjestelmän pitäisi korjata. Kauneusihanteita halutaan monipuolistaa, stereotypioita purkaa ja representaatiota tasapainottaa. Näillä tavoitteilla voi olla järkeviä käyttökohteita. Niistä ei kuitenkaan seuraa, että yksittäisen käyttäjän pitäisi luovuttaa oman kuvansa esteettiset parametrit jonkun muun päätettäviksi.

On eri asia kysyä, millaisia kuvia tekoäly tuottaa oletusarvoisesti miljoonille ihmisille, kuin kysyä, saako yksittäinen täysi-ikäinen käyttäjä pyytää tietyn näköistä fiktiivistä aikuista hahmoa.

Tämä ero katoaa helposti.

Jos järjestelmä tuottaa sanasta lääkäri aina miehen ja sanasta sairaanhoitaja aina naisen, voidaan perustellusti kysyä, mistä oletus syntyy. Mutta jos käyttäjä kirjoittaa nimenomaisesti haluavansa mieslääkärin tai naissairaanhoitajan, kyse ei enää ole algoritmin piilevästä oletuksesta. Käyttäjä on ilmoittanut parametrin.

Sama koskee ulkonäköä.

Jos käyttäjä pyytää kurvikasta normaalipainoista naista ja järjestelmä muuttaa tämän oma-aloitteisesti toisenlaiseksi vartalotyypiksi, generaattori ei enää vain tuota kuvaa. Se harjoittaa preferenssien paternalismia.

Taloustieteellisesti asia on yksinkertainen. Käyttäjä tuntee oman hyötyfunktionsa paremmin kuin ulkopuolinen aktivisti, tutkija tai yrityksen vastuullisuustyöryhmä. Jos kuvan tuottamisesta ei synny toisille merkittävää haittaa, käyttäjän preferenssin korvaaminen instituution preferenssillä vähentää kuluttajan saamaa hyötyä.

Samalla syntyy keinotekoista niukkuutta.

Digitaalisen kuvan marginaalikustannus on hyvin pieni. Generatiivisen tekoälyn suuri lupaus on juuri siinä, että esteettisiä hyödykkeitä voidaan valmistaa lähes rajattomasti erilaisille mieltymyksille. Yhden ihmisen suosima kuva ei vie toiselta ihmiseltä hänen suosimaansa kuvaa.

Tämä tekee generatiivisesta taiteesta olennaisesti erilaisen kuin monista vanhoista kulttuurimarkkinoista.

Elokuvassa näyttelijävalintoja on rajallinen määrä. Mainoskampanjassa voidaan näyttää vain muutama ihminen. Lehden kannessa on yksi kuva. Näissä tilanteissa representaation jakaumasta voidaan ainakin keskustella niukan resurssin jakamisena.

Kuvageneraattorissa tällaista niukkuutta ei lähtökohtaisesti ole.

Yksi käyttäjä voi tehdä sata kuvaa haluamastaan vartalotyypistä ilman, että kukaan toinen menettää mahdollisuutta tehdä sata kuvaa täysin toisenlaisesta vartalotyypistä. Juuri siksi keskitetty vaatimus esteettisten mieltymysten tasapainottamisesta on tässä ympäristössä erityisen vaikeasti perusteltava.

Ongelma näkyy selvimmin silloin, kun käyttäjän eksplisiittisiä määritelmiä aletaan tulkita uudelleen.

”Kurvikas” muuttuu pluskokoiseksi. ”Kaunis” muuttuu tarkoituksellisen tavalliseksi. ”Feminiininen” pehmennetään. Voimakkaat seksuaalidimorfiset piirteet tasoitetaan. Glamouria vähennetään, koska järjestelmä arvelee jonkin toisen estetiikan olevan vastuullisempi.

Tällöin tekninen järjestelmä ei enää kysy: Mitä käyttäjä tarkoitti?

Se kysyy: Mitä käyttäjän olisi parempi haluta?

Siinä on huomattava periaatteellinen ero.

Miesten esteettisiä preferenssejä käsitellään tässä keskustelussa myös kummallisen helposti moraalisina väitteinä. Jos mies pitää tietynlaisista kasvonpiirteistä tai vartalon mittasuhteista, tästä saatetaan päätellä hänen vaativan oikeita naisia vastaamaan ihannetta.

Päätelmä ei seuraa premissistä.

Preferenssi ei ole määräys. Se, että ihminen pitää mansikkajäätelöstä, ei tarkoita hänen vaativan kaikkia jäätelöitä mansikanmakuisiksi. Se, että nainen pitää lihaksikkaista miehistä, ei sellaisenaan aseta velvollisuutta miehille kasvattaa lihasmassaa. Samalla tavalla miehen generoima kuva ei itsessään muodosta normatiivista velvoitetta yhdellekään oikealle naiselle.

Tässä pitäisi soveltaa liberaalin yhteiskunnan hyvin vanhaa periaatetta: ihmisten annetaan pitää eri asioista.

Kaikkia mieltymyksiä ei tarvitse juhlia. Niistä ei tarvitse edes pitää. Mutta niiden rajoittaminen vaatii enemmän perusteluja kuin sen, että joku toinen kokee ne pinnallisiksi, stereotyyppisiksi tai vanhanaikaisiksi.

Jos todellinen haitta voidaan osoittaa, asia muuttuu. Oikean ihmisen luvattomasti seksualisoiva deepfake on eri kysymys, koska kuvassa on tunnistettava henkilö, jonka intresseihin teko vaikuttaa. Alaikäisiin kohdistuva materiaali on jälleen oma kysymyksensä.

Mutta kokonaan fiktiivisen aikuisen hahmon vyötärön leveys ei loukkaannu siitä, että käyttäjä valitsee sen numeron itse.

Siksi myös sääntelyssä ja moderoinnissa pitäisi erottaa toisistaan todelliseen kolmanteen osapuoleen kohdistuva haitta ja pelkkä epämiellyttäväksi koettu preferenssi.

Muuten syntyy helposti järjestelmä, jossa turvallisuus toimii porttina paljon laajemmalle esteettiselle normiohjaukselle.

Erityisen ongelmalliseksi tämä muuttuu, jos ohjaus kohdistuu epäsymmetrisesti. Naisten romanttisia ja esteettisiä fantasioita pidetään helposti yksityisinä preferensseinä, kun taas miesten visuaalisia mieltymyksiä tulkitaan herkemmin yhteiskunnallisina ongelmina. Tällaiselle erolle pitäisi pystyä osoittamaan empiirinen haittamekanismi. Pelkkä erilainen moraalinen suhtautuminen miesten ja naisten haluihin ei riitä.

Generatiivisen tekoälyn pitäisi pikemminkin kasvattaa preferenssien vapautta.

Yksi haluaa renessanssimaalauksen. Toinen kyberpunkia. Kolmas lihaksikkaan sankarin. Neljäs kurvikkaan blondin. Viides aivan tavallisen näköisiä ihmisiä arkisessa ympäristössä.

Digitaalisen tuotannon hienous on siinä, ettei meidän tarvitse ratkaista kollektiivisesti, mikä näistä on oikea estetiikka.

Voimme tehdä ne kaikki.

Miesten oikeutta valita itse kuvageneraattorinsa parametrit ei tarvitse perustella sillä, että heidän mieltymyksensä olisivat erityisen jaloja, terveitä tai yhteiskunnallisesti hyödyllisiä.

Riittää, että ne ovat heidän omiaan.

Tekoälyn tehtävä ei ole opettaa käyttäjää haluamaan oikeita asioita.

Sen tehtävä on ymmärtää, mitä käyttäjä pyysi.