Fiskaalinen illuusio ja kognitiiviset vinoumat Suomen julkistaloudessa: Monitieteellinen teoreettinen synteesi

 

Fiskaalinen illuusio ja kognitiiviset vinoumat Suomen julkistaloudessa:

Monitieteellinen teoreettinen synteesi

Tiivistelmä

Tässä artikkelissa tarkastellaan fiskaalista illuusiota Suomen julkistaloudessa monitieteellisestä näkökulmasta. Yhdistämällä julkistaloustieteen, kognitiivisen psykologian ja poliittisen psykologian keskeisiä teorioita artikkelissa esitetään synteettinen viitekehys, jonka avulla voidaan analysoida, miksi suomalaiset kansalaiset ja poliittiset toimijat aliarvioivat julkisten menojen todelliset kustannukset ja julkisen velan pitkän aikavälin seuraukset.

Artikkelissa tarkastellaan kuutta toisiaan täydentävää teoriaa: Downsin rationaalisen tietämättömyyden teoriaa, Simonin rajoitetun rationaalisuuden käsitettä, Kahanin identiteettisuojattua kognitiota, Banduran moraalista irrottautumista, päämies–agenttisuhteen ongelmaa sekä ekspressiivisen äänestämisen teoriaa. Nämä teoriat yhdessä selittävät, kuinka Suomen monimutkaiset verorakenteet – mukaan lukien piilotetut työnantajamaksut ja välilliset verot – sekä sote-uudistuksen kaltaiset rakenteelliset muutokset mahdollistavat fiskaalisen illuusion syntymisen ja ylläpitämisen demokraattisessa yhteiskunnassa.

Johtopäätöksenä esitetään, että fiskaalinen illuusio ei ole pelkästään tiedollinen ongelma, vaan syvälle juurtunut psykologinen ja institutionaalinen ilmiö, jonka ratkaiseminen edellyttää sekä fiskaalipoliittisia että viestinnällisiä uudistuksia.

Avainsanat: fiskaalinen illuusio, kognitiiviset vinoumat, rationaalinen tietämättömyys, rajoitettu rationaalisuus, pohjoismainen hyvinvointivaltio, julkinen velka, sote-uudistus

1. Johdanto

Julkinen talous on demokratian keskeinen areeena. Verotus, julkiset menot ja velkaantuminen ovat päätöksiä, joiden pitäisi perustua kansalaisten tietoiseen harkintaan ja valintoihin. Kuitenkin sekä empiirinen tutkimus että käytännön kokemus osoittavat, että kansalaisten käsitys julkistalouden todellisesta tilasta on usein merkittävästi vääristynyt. Tätä ilmiötä kutsutaan fiskaaliseksi illuusioksi (Puviani 1903; Buchanan 1967).

Suomi tarjoaa tähän analyysiin erityisen kiinnostavan kontekstin. Maa on globaalisti tunnettu korkean tuloksellisuuden hyvinvointivaltiosta, jonka koulutusjärjestelmä, terveydenhuolto ja sosiaaliturva saavat kansainvälistä tunnustusta. Samaan aikaan Suomen julkinen velka on kasvanut nopeasti erityisesti 2010-luvun puolivälistä lähtien, ja maan julkinen talous on rakenteellisesti alijäämäinen. Vuonna 2023 Suomen julkinen velka ylitti 70 prosenttia bruttokansantuotteesta, ja ennusteet viittaavat velan kasvun jatkumiseen ilman merkittäviä rakenteellisia uudistuksia (Valtiovarainministeriö 2023).

Tämä ristiriita – korkea tyytyväisyys julkisiin palveluihin yhdistettynä velkaantumiseen ja niukkoihin uudistuspaineisiin – vaatii selitystä. Taloustieteellinen analyysi yksin ei riitä: tarvitaan psykologinen ja institutionaalinen viitekehys, joka selittää, miksi rationaaliselta vaikuttavat kansalaiset voivat systemaattisesti aliarvioida julkistaloutensa todelliset kustannukset.

Suomen verojärjestelmä on fiskaaliselle illuusiolle erityisen altis useasta syystä. Ensinnäkin työnantajan sosiaalivakuutusmaksut – jotka vuonna 2023 muodostivat noin 20–25 prosenttia kokonaistyövoimakustannuksista – eivät näy suoraan palkansaajan palkkalaskelmassa, jolloin kokonaisveroaste pysyy merkittävältä osin näkymättömänä (Veronmaksajain Keskusliitto 2023). Toiseksi arvonlisävero ja muut välilliset verot kerätään hintojen sisällä, jolloin kuluttaja ei aktiivisesti hahmota maksamaansa verotaakkaa. Kolmanneksi sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) uudistus vuosina 2021–2023 siirsi merkittävän osan palvelutuotannosta kuntien vastuulta hyvinvointialueiden vastuulle, minkä fiskaalisia vaikutuksia on ollut vaikea arvioida läpinäkyvästi.

Tässä artikkelissa esitettävä teoreettinen synteesi yhdistää kuusi eri tieteenaloilta peräisin olevaa teoriakokonaisuutta selittämään, miksi fiskaalinen illuusio syntyy, säilyy ja vahvistuu suomalaisessa hyvinvointivaltiokontekstissa. Artikkelin rakenne on seuraava: luvussa 2 esitetään teoreettinen viitekehys, luvussa 3 syntetisoidaan teorioiden merkitys Suomen julkiseen diskurssiin, luvussa 4 esitetään johtopäätökset ja politiikkasuositukset, ja lopussa on lähdeluettelo.

2. Teoreettinen viitekehys

Teoreettinen viitekehys rakentuu kolmelle toisiaan täydentävälle kerrokselle: (1) kognitiiviset esteet tiedonsaannille ja -käsittelylle, (2) psykologiset puolustusmekanismit, jotka suojaavat yksilön identiteettiä ja moraalista minäkuvaa, sekä (3) institutionaaliset dynamiikat, jotka muokkaavat poliittisten toimijoiden kannustimia. Näiden kerrosten yhdistelmä tarjoaa kattavan selityksen fiskaaliselle illuusiolle demokraattisessa hyvinvointivaltiossa.

2.1 Kognitiiviset esteet

2.1.1 Rationaalinen tietämättömyys (Downs 1957)

Anthony Downsin klassinen teos An Economic Theory of Democracy (1957) esittää paradoksin, joka on säilyttänyt merkityksensä: rationaaliselle kansalaiselle ei kannata sijoittaa merkittävää aikaa tai vaivaa poliittisen tietämyksen hankkimiseen. Yksittäisen äänestäjän todennäköisyys vaikuttaa vaalitulokseen on häviävän pieni, joten tietämykseen investoimisen odotettu hyöty alittaa sen kustannukset.

Downsin teoriaa sovellettaessa Suomen verorakenteeseen havaitaan, että järjestelmän monimutkaisuus tekee tietämyksen hankkimisen erityisen kalliiksi. Suomen verolainsäädäntö käsittää satoja pykäliä, ja työnantajamaksujen rakenne vaihtelee yrityksen koon ja toimialan mukaan. Kansalaisen, joka haluaisi ymmärtää kokonaisveroasteensa – mukaan lukien piilossa olevat työnantajamaksut ja välilliset verot – tulisi uhrata huomattava määrä aikaa tekniseen perehtymiseen. Koska yksikin ääni ei muuta veropolitiikkaa, rationaalinen kansalainen valitsee tietämättömyyden.

Tällä on merkittäviä seurauksia fiskaaliselle illuusiolle. Downsin teoriasta seuraa, että kansalaiset eivät aktiivisesti korjaa vääristyneitä käsityksiään julkistaloudesta, vaikka oikeampi tieto olisi periaatteessa saatavilla. Poliitikot voivat hyödyntää tätä tietovajetta kasvattamalla näkyviä hyötyjä ja siirtämällä kustannuksia näkymättömämpiin muotoihin, kuten tulevaisuuden verovelkaan tai piilotettuihin maksuihin (Mueller 2003, s. 376).

2.1.2 Rajoitettu rationaalisuus (Simon 1955, 1972)

Herbert Simonin rajoitetun rationaalisuuden teoria (bounded rationality) täydentää Downsin analyysia merkittävällä tavalla. Siinä missä Downs selittää, miksi ihmiset eivät yritä hankkia täydellistä tietoa, Simon osoittaa, ettei täydellinen tiedonkäsittely olisi kognitiivisesti mahdollistakaan.

Simonin mukaan ihmisen kognitiiviset voimavarat ovat rajalliset: muistikapasiteetti, tarkkaavaisuus ja laskentakyky asettavat ehdottoman ylärajan sille, kuinka monimutkaisia ongelmia yksilö voi käsitellä (Simon 1955). Tämän seurauksena ihmiset käyttävät heuristiikkoja – yksinkertaistettuja päättelysääntöjä – monimutkaisissa valintatilanteissa. Fiskaalisessa kontekstissa tämä tarkoittaa, että kansalainen saattaa arvioida verorasituksensa pelkästään palkkalipussa näkyvän ennakonpidätyksen perusteella, jättäen työnantajamaksut, arvonlisäveron ja muut välilliset verot huomiotta.

Sote-uudistuksen kontekstissa rajoitettu rationaalisuus on erityisen relevantti. Uudistus muutti perusteellisesti palvelutuotannon rahoitus- ja tuotantorakennetta: 21 hyvinvointialuetta ottivat vastuun aiemmin 293 kunnalle jakautuneista sosiaali- ja terveyspalveluista. Tämä mittava hallinnollinen muutos on niin monimutkainen, ettei tavallinen kansalainen kykene arvioimaan sen kustannusvaikutuksia kokonaisvaltaisesti. Simonin terminologiassa ihmiset 'tyytyvät' (satisfice) riittävän hyvään ymmärrykseen sen sijaan, että pyrkisivät optimaaliseen analyysiin (Simon 1972).

2.2 Psykologiset puolustusmekanismit

2.2.1 Identiteettisuojattu kognitio (Kahan 2012)

Dan Kahanin identiteettisuojatun kognition teoria (Identity-Protective Cognition) vie analyysin rationaalisten rajoitteiden yli psykologisten puolustusmekanismien alueelle. Kahanin mukaan ihmiset eivät käsittele informaatiota puhtaan episteemisesti – tavoitteena totuuden löytäminen – vaan prosessointia ohjaa myös motivationaalinen tavoite suojata oman viiteryhmän identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta (Kahan ym. 2012).

Suomalainen konteksti on tässä suhteessa erityislaatuinen. 'Pohjoismainen malli' ei ole pelkästään poliittinen järjestelmä, vaan vahva kulttuurinen identiteetti, johon liittyy mielikuvia yhteisöllisyydestä, tasa-arvosta, luotettavista instituutioista ja korkean jalostusasteen hyvinvointipalveluista. Kun tutkimustieto tai talousanalyytikot esittävät kriittisiä havaintoja – esimerkiksi hyvinvointialueiden rahoitusvajeen kasvusta tai sote-uudistuksen kustannusylityksistä – se voidaan kokea hyökkäyksenä suomalaista identiteettiä kohtaan.

Kahanin teoriasta seuraa, että ne, joille 'pohjoismainen malli' on vahvimmin osa identiteettiä, prosessoivat kielteisiä fiskaalisia tietoja valikoivammin ja selittävät ne helpommin pois. Tämä ei tarkoita tietoista petosta, vaan kognitiivisesti automatisoitunutta suojautumisreaktiota, jonka seurauksena yksilö säilyttää sisäisen johdonmukaisuutensa hyväksymättä kognitiivisesti uhkaavaa informaatiota (Kahan 2012, s. 733–736).

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa tämä ilmenee muun muassa siinä, että julkisten menojen leikkauksia kuvaava retoriikka saa välittömästi moraalisen tuomion, kun taas kasvavaa velkaantumista legitimoivat narratiivit löytävät helpommin kuulijakunnan. Identiteettipohjainen kognitio selittää osaltaan, miksi fiskaaliset tosiasiat eivät automaattisesti johda asennemuutoksiin edes hyvin informoitujen kansalaisten joukossa.

2.2.2 Moraalinen irrottautuminen (Bandura 1999, 2002)

Albert Banduran moraalisen irrottautumisen teoria (Moral Disengagement) tarjoaa selityksen sille, kuinka yksilöt ja yhteisöt voivat toteuttaa tai hyväksyä toimintaa, joka normaalisti rikkoisi heidän moraalisia standardejaan, ilman merkittävää psykologista ahdistusta (Bandura 1999).

Julkisen velan kasvattaminen on moraalisen irrottautumisen näkökulmasta erityisen kiinnostava tapaus. Siirtäessään kustannuksia tuleville sukupolville nykyiset päätöksentekijät harjoittavat de facto moraalista transaktioita tulevaisuuden ihmisiä kohtaan, jotka eivät voi äänestää eivätkä osallistu päätöksentekoon. Bandura tunnistaa useita mekanismeja, joiden avulla tällainen käyttäytyminen rationalisoidaan.

Moraalinen oikeuttaminen (moral justification) on keskeinen mekanismi: julkinen velkaantuminen oikeutetaan viittaamalla korkeampiin arvoihin, kuten hyvinvointipalveluiden turvaamiseen tai investointeihin tulevaisuuteen. Tässä narratiivissa velka ei ole taakka vaan 'investointi' tai 'tulevaisuuden teko'. Vastuun hajauttaminen (diffusion of responsibility) on toinen mekanismi: kun velkaantumispäätökset tehdään kollektiivisesti parlamentissa, yksittäinen päätöksentekijä voi kokea henkilökohtaisen vastuunsa hajaantuvan niin, että se muuttuu tunneperäisesti merkityksettömäksi (Bandura 2002).

Suomalaisessa kontekstissa moraalinen irrottautuminen ilmenee myös vaikutusten epäinhimillistämisessä: tulevat veronmaksajat ovat abstrakteja hahmoja, joiden konkreettiset kärsimykset korkeista veroista tai leikatuista palveluista eivät ole emotionaalisesti saatavilla nykyhetken päätöksenteossa. Sote-uudistuksen rahoitusvaje – arviolta useita miljardeja euroja vuositasolla (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2023) – on tästä näkökulmasta konkreettinen esimerkki kustannusten siirrosta, jota legitimoidaan moraalisella retoriikalla.

2.3 Institutionaaliset dynamiikat

2.3.1 Päämies–agenttiongelma julkisessa hallinnossa

Päämies–agenttisuhteen teoria kuvaa tilannetta, jossa yksi osapuoli (agentti) toimii toisen osapuolen (päämiehen) puolesta, mutta heidän intressinsä eivät ole täysin yhteneväiset ja agentilla on informaatioetu (Jensen & Meckling 1976). Demokraattisessa järjestelmässä äänestäjät ovat päämiehiä ja heidän valitsemansa poliitikot agentteja.

Informaatioasymmetria on erityisen akuutti ongelma Suomen monimutkaisen verorakenteen kontekstissa. Poliitikot ja virkamiehet hallitsevat teknistä tietoa, joka on kansalaisten ulottumattomissa rationaalisen tietämättömyyden ja rajoitetun rationaalisuuden vuoksi. Tämä informaatioetu antaa poliittisille toimijoille mahdollisuuden harjoittaa valikoivaa läpinäkyvyyttä: korostaa näkyviä hyötyjä ja minimoida piilotettujen kustannusten näkyvyys.

Kannustinepäyhteensopivuus (incentive misalignment) on toinen keskeinen ongelma. Virkailevat poliitikot optimoivat uudelleenvalintaansa, mikä luo rakenteellisen kannustimen lisätä näkyviä julkisia menoja ja rahoittaa ne piilotetuin keinoin – velkaantumisella, tulevaisuuteen siirretyillä sosiaalivakuutusmaksujen korotuksilla tai epäsuorilla veroilla. Julkinen valinnan teoriassa tätä kutsutaan usein 'fiskaaliseksi illuusioksi poliittisessa taloudessa' (Buchanan & Wagner 1977).

Suomen sote-uudistus on päämies–agenttiongelman kannalta erityisen havainnollinen. Hyvinvointialueiden rahoitusmalli, jossa valtio osoittaa rahoituksen hyvinvointialueille ilman merkittävää omaa verotusoikeutta, heikentää suoraa accountability-yhteyttä palvelun käyttäjien, hyvinvointialueiden ja rahoittajan välillä. Tämä kolmiportainen rakenne moninkertaistaa agenttisuhteet ja lisää informaatioasymmetriaa kaikilla tasoilla (Sinervo ym. 2021).

2.3.2 Ekspressiivinen äänestäminen (Brennan & Lomasky 1993)

Geoffrey Brennanin ja Loren Lomasakyn ekspressiivisen äänestämisen teoria (Expressive Voting Theory) tarjoaa täydentävän institutionaalisen näkökulman. Teorian mukaan äänestäminen on rationaalisesti tarkasteltuna pikemminkin identiteetin ja arvojen ilmaisemisen väline kuin instrumentaalinen toiminta halutun politiikan toteuttamiseksi (Brennan & Lomasky 1993).

Koska yksittäisellä äänellä on häviävän pieni todennäköisyys muuttaa vaalitulosta, rationaalinen äänestäjä voi 'leikkiä' arvojensa ja identiteettinsä ilmaisemisella minimikustannuksin. Tällöin äänestäjällä on kannustin tukea politiikkaa, joka tuntuu moraalisesti hyvältä – joka 'kuulostaa oikealta' – riippumatta siitä, onko politiikalla kestäviä taloudellisia perusteita.

Suomalaisessa kontekstissa ekspressiivinen äänestäminen ilmenee erityisesti hyvinvointipalveluja laajentavien tai ylläpitävien ehdotusten suosimisena. Äänestäjä, joka symbolisesti haluaa osoittautua solidaariseksi ja oikeudenmukaiseksi, voi rationaalisesti äänestää sellaista politiikkaa, jonka piilotetut kustannukset ylittävät sen hyödyt – koska yksittäisen äänen marginaalikustannus on niin pieni, että edes merkittävällä fiskaalisella epäoptimaalisuudella ei ole henkilökohtaista vaikutusta (Caplan 2007, s. 23–29).

Ekspressiivinen äänestäminen vahvistaa identiteettisuojattua kognitiota: kun äänestäminen on ennen kaikkea arvojen ilmaisemista, negatiivinen fiskaalinen informaatio ei vaikuta äänestymiskäyttäytymiseen samalla tavoin kuin instrumentaalisessa päätöksentekomallissa odotettaisiin.

3. Pohdinta: Teorioiden synteesi Suomen julkistaloudellisessa diskurssissa

Edellä esitettyjen kuuden teorian yhdistelmä muodostaa vahvan selityksen sille, miksi fiskaalinen illuusio säilyy ja vahvistuu Suomen julkistaloudellisessa diskurssissa. Teoriat eivät toimi toisistaan riippumattomasti, vaan ne muodostavat toisiaan vahvistavan kehän, jota voidaan kuvata 'fiskaalisen illuusion ekosysteemiksi'.

Ensimmäisellä tasolla rationaalinen tietämättömyys ja rajoitettu rationaalisuus luovat rakenteellisen tiedollisen vajeen: kansalaisilla ei ole ajan, kykyjen tai kannustimien puolesta mahdollisuuksia muodostaa kattavaa kuvaa julkistaloudesta. Tämä tiedollinen vaje on erityisen syvä Suomen verorakenteen osalta, jossa merkittävä osa verotaakasta on piilotettu työnantajamaksuihin ja välillisiin veroihin.

Toisella tasolla identiteettisuojattu kognitio ja moraalinen irrottautuminen toimivat psykologisina puolustusmekanismeina, jotka estävät tiedollisen vajeen korjaantumista edes silloin, kun informaatio on periaatteessa saatavilla. 'Pohjoismaisen mallin' vahva identiteettimerkitys tekee kriittisistä fiskaalisista havainnoista kognitiivisesti uhkaavia, ja moraalinen oikeuttaminen mahdollistaa velkaantumisen hyväksymisen ilman merkittävää psykologista ahdistusta.

Kolmannella tasolla päämies–agenttiongelma ja ekspressiivinen äänestäminen muodostavat institutionaalisen kehän, joka poistaa poliittiset kannustimet korjata fiskaalista illuusiota. Poliitikot hyötyvät kustannusten piilottamisesta ja näkyvien hyötyjen korostamisesta; äänestäjät palkitsevat ekspressiivisesti houkuttelevaa politiikkaa; ja sote-uudistuksen kaltaiset monimutkaiset hallinnolliset rakenneuudistukset kasvattavat informaatioasymmetriaa entisestään.

3.1 Työnantajamaksujen piilovaikutus fiskaalisessa illuusiossa

Suomen verorakenteen erityispiirre – korkeat työnantajan sosiaalivakuutusmaksut – tarjoaa havainnollisen esimerkin siitä, kuinka institutionaalinen rakenne yhdistettynä kognitiivisiin rajoitteisiin tuottaa systemaattista fiskaalista illuusiota. Vuonna 2023 työnantajan pakollisten sivukulujen osuus kokonaistyövoimakustannuksista oli keskimäärin noin 20–23 prosenttia (Eläketurvakeskus 2023).

Rationaalisen tietämättömyyden näkökulmasta useimmilla palkansaajilla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka suuren osuuden heidän työnantajansa maksaa heidän palkkaansa nähden sosiaalivakuutusmaksuina. Rajoitetun rationaalisuuden näkökulmasta edes tieto maksujen olemassaolosta ei riitä: niiden yhdistäminen omaan kokonaisveroasteeseen vaatii kognitiivisesti vaativaa laskentaa. Identiteettisuojatun kognition näkökulmasta maksujen ymmärtäminen verotaakaksi voi olla psykologisesti vastenmielistä, koska se haastaisi narratiivin hyvinvointivaltion 'oikeudenmukaisesta' rahoitusmallista.

3.2 Sote-uudistus monitieteellisessä valossa

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on erityisen havainnollinen tapaus fiskaalisen illuusion analyysiin, koska se yhdistää kaikki kolme edellä kuvattua tasoa: tiedolliset esteet, psykologiset puolustusmekanismit ja institutionaaliset dynamiikat.

Tiedollisella tasolla uudistus on niin kompleksinen, että jopa Suomen Akatemian tutkijat ja valtiovarainministeriön virkamiehet ovat myöntäneet rahoitusvaikutusten arvioinnin vaikeuden (Valtiovarainministeriö 2022). Kansalaisen näkökulmasta hyvinvointialueiden rahoitusmalli – jossa rahoitus tulee valtiolta, mutta alueilla on rajoitettu omavastuu – on vaikea hahmottaa kokonaisuutena.

Psykologisella tasolla sote-uudistus liittyi vahvasti pohjoismaiseen identiteettiin: uudistuksen tavoitteena oli turvata laadukkaat ja yhdenvertaiset palvelut, mikä resonoi voimakkaasti suomalaisen hyvinvointivaltio-identiteetin kanssa. Kahanin teoriaa soveltaen tämä identiteettiresonanssi loi psykologisia esteitä kriittiselle kustannusanalyysille.

Institutionaalisella tasolla sote-uudistus moninkertaisti päämies–agenttisuhteiden kerrokset: kansalaiset–valtio–hyvinvointialueet–palveluntuottajat muodostivat moniportaisen ketjun, jossa accountability hämärtyi joka portaalla. Ekspressiivisen äänestämisen näkökulmasta uudistusta vastustavat poliittiset kannat olivat äänestäjille kalliimpia identiteetin ilmaisemisen näkökulmasta kuin sitä tukevat kannat.

3.3 Julkinen velka ja sukupolvien välinen fiskaalinen illuusio

Suomen julkisen velan kasvu – noin 20 prosenttiyksiköstä BKT:sta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen yli 70 prosenttiin vuoteen 2023 mennessä – herättää kysymyksen siitä, kuinka kansalaiset ja poliitikot suhtautuvat sukupolvien väliseen kustannusten siirtoon.

Banduran moraalisen irrottautumisen teoria selittää tätä ilmiötä tehokkaasti. Tulevat veronmaksajat ovat moraalisen harkintamme näkökulmasta abstrakteja: heillä ei ole kasvoja, ääntä tai läsnäoloa nykyhetken päätöksenteossa. Moraalinen oikeuttaminen tapahtuu viittaamalla investointeihin, kriisihallinnan välttämättömyyteen tai sukupolvien väliseen solidaarisuuteen (esim. 'me rakensimme heille hyvän yhteiskunnan'). Vastuun hajauttaminen tapahtuu kollektiivisen päätöksenteon kautta: parlamentaarinen enemmistö – ei yksittäinen päättäjä – on vastuussa velkaantumisesta.

Ekspressiivinen äänestäminen täydentää kuvaa: poliitikot, jotka ehdottavat merkittäviä velkaantumisrajoitteita tai leikkauksia, ottavat riskin, että äänestäjät tuomitsevat heidät ekspressiivisesti 'kylmiksi' tai 'epäsolidaarisiksi' – vaikka heidän politiikkansa olisi pitkän aikavälin fiskaalisessa kestävyydessä ylivoimainen.

4. Johtopäätökset: Käytännön implikaatiot fiskaaliselle läpinäkyvyydelle

Edellä esitetty monitieteellinen analyysi osoittaa, että fiskaalinen illuusio ei ole pelkästään tiedollinen ongelma, jonka voisi ratkaista paremmalla tiedotuksella. Se on syvälle juurtunut kognitiivinen, psykologinen ja institutionaalinen ilmiö, jonka korjaamiseksi tarvitaan monivektorinen lähestymistapa.

Ensinnäkin fiskaaliset rakenteet tulisi suunnitella kognitiivisesti läpinäkyviksi. Simonin rajoitetun rationaalisuuden perusteella kokonaisveroasteesta tulisi viestiä yksinkertaistetuilla, helposti ymmärrettävillä mittareilla, jotka yhdistävät näkyvät verot (palkkatulovero, alv) ja piilossa olevat maksut (työnantajamaksut). Veronmaksajain Keskusliiton vuosittain julkaisema kokonaisveroastelaskelma on askel oikeaan suuntaan, mutta sen viestintää tulisi vahvistaa merkittävästi.

Toiseksi päämies–agenttiongelman ratkaiseminen edellyttää institutionaalisia uudistuksia, jotka palauttavat accountability-yhteyden hyvinvointialueiden rahoitukseen. Tulisi harkita hyvinvointialueiden rajoitetun verotusoikeuden laajentamista, jolloin alueet olisivat suoraan vastuussa sekä menopäätöksistään että niiden rahoituksesta äänestäjilleen.

Kolmanneksi sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden viestintää tulisi kehittää psykologisesti konkreettisemmaksi. Banduran moraalisen irrottautumisen teorian perusteella tulevien sukupolvien kustannusten tekeminen emotionaalisesti todellisiksi – esimerkiksi konkreettisten skenaarioiden, projisoitujen veroasteiden tai 'fiskaalisen perinnön laskureiden' avulla – voi vähentää moraalista irrottautumista.

Neljänneksi Kahanin identiteettisuojatun kognition haaste vaatii erityisen herkkää lähestymistapaa. Fiskaalisesta illuusiosta viestiminen on tehokkaampaa, kun se ei uhkaa pohjoismaista identiteettiä vaan pikemminkin hyödyntää sen ytimessä olevia arvoja – kuten sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta ja vastuullista kollektiivista päätöksentekoa – perustelemaan fiskaalipoliittista vastuullisuutta.

Viidenneksi julkisen talouden tarkastusinstituutioiden – erityisesti Valtiontalouden tarkastusviraston – roolia fiskaalisessa valvonnassa tulisi vahvistaa sekä resursseja lisäämällä että mandaattia laajentamalla niin, että se kattaa ennakoivammin pitkän aikavälin fiskaaliset riskit.

Tämän artikkelin teoreettinen synteesi on luonteeltaan normatiivinen siinä mielessä, että se pyrkii tarjoamaan analyyttisiä välineitä fiskaalipoliittisen diskurssin parantamiseen. Empiirinen tutkimus – erityisesti kyselytutkimukset kansalaisten tosiasiallisista käsityksistä verotaakastaan ja julkisesta velasta – on tarpeen teorioiden testaamisen ja refaktoroimisen kannalta. Tämä artikkeli tarjoaa siihen teoreettisen perustan.

Lähdeluettelo

 

Bandura, A. (1999). Moral disengagement in the perpetration of inhumanities. Personality and Social Psychology Review, 3(3), 193–209.

Bandura, A. (2002). Selective moral disengagement in the exercise of moral agency. Journal of Moral Education, 31(2), 101–119.

Brennan, G., & Lomasky, L. (1993). Democracy and Decision: The Pure Theory of Electoral Preference. Cambridge University Press.

Buchanan, J. M. (1967). Public Finance in Democratic Process: Fiscal Institutions and Individual Choice. University of North Carolina Press.

Buchanan, J. M., & Wagner, R. E. (1977). Democracy in Deficit: The Political Legacy of Lord Keynes. Academic Press.

Caplan, B. (2007). The Myth of the Rational Voter: Why Democracies Choose Bad Policies. Princeton University Press.

Downs, A. (1957). An Economic Theory of Democracy. Harper & Row.

Eläketurvakeskus. (2023). Työnantajan eläkemaksu 2023. Helsinki: Eläketurvakeskus.

Jensen, M. C., & Meckling, W. H. (1976). Theory of the firm: Managerial behavior, agency costs and ownership structure. Journal of Financial Economics, 3(4), 305–360.

Kahan, D. M. (2012). Ideology, motivated reasoning, and cognitive reflection. Judgment and Decision Making, 8(4), 407–424.

Kahan, D. M., Peters, E., Wittlin, M., Slovic, P., Ouellette, L. L., Braman, D., & Mandel, G. (2012). The polarizing impact of science literacy and numeracy on perceived climate change risks. Nature Climate Change, 2(10), 732–735.

Mueller, D. C. (2003). Public Choice III. Cambridge University Press.

Puviani, A. (1903). Teoria della illusione finanziaria. Sandron.

Simon, H. A. (1955). A behavioral model of rational choice. The Quarterly Journal of Economics, 69(1), 99–118.

Simon, H. A. (1972). Theories of bounded rationality. Decision and Organization, 1(1), 161–176.

Sinervo, T., Tynkkynen, L.-K., & Vehko, T. (toim.) (2021). Sosiaali- ja terveyspalvelujen tila 2020. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2023). Hyvinvointialueiden taloustilanne 2023. THL Raportti 2023:14.

Valtiovarainministeriö. (2022). Sote-uudistuksen taloudelliset vaikutukset: Arviointiraportti. Valtiovarainministeriön julkaisuja 2022:12.

Valtiovarainministeriö. (2023). Julkisen talouden suunnitelma 2024–2027. Valtiovarainministeriön julkaisuja 2023:11.

Veronmaksajain Keskusliitto. (2023). Suomalaisen kokonaisveroaste 2023. Helsinki: Veronmaksajain Keskusliitto.