Kun hyvyys vapauttaa laskemisesta

Oxfamin viesti on yksinkertainen ja siksi tehokas: maailmassa on miljardöörejä, maailmassa on köyhyyttä, ja näiden kahden asian välillä on moraalinen yhteys. Harva haluaa puolustaa nälkää, veroparatiiseja, korruptiota tai poliittisen vallan ostamista rahalla. Juuri siksi Oxfamin kaltaisten järjestöjen retoriikka toimii. Se asettaa keskustelun niin, että eri mieltä oleva näyttää helposti rikkaiden puolustajalta.

Mutta taloustieteellinen kysymys ei ole, pidämmekö köyhyydestä. Kukaan järkevä ihminen ei pidä. Kysymys on siitä, paraneeko köyhien asema niillä keinoilla, joita järjestö vaatii. Tässä kohtaa moraalinen varmuus alkaa usein korvata mekanismien analyysin.

Oxfamin ajattelussa on yksi toistuva irtikytkentä: hyvä tarkoitus irrotetaan kannustimista, niukkuudesta ja vaihtoehtoiskustannuksista. Ensin osoitetaan miljardöörien varallisuus. Sitten osoitetaan köyhyys. Lopuksi päätellään, että ratkaisu on rikkaiden kovempi verotus ja julkisen vallan laajempi käyttö. Väliin jää ratkaiseva kysymys: mitä tapahtuu tuotannolle, investoinneille, yrittäjyydelle, pääoman liikkuvuudelle ja poliittisen järjestelmän kyvylle käyttää rahat tehokkaasti?

Varallisuus ei ole säiliö, josta voidaan vain ammentaa. Suuri osa miljardöörivarallisuudesta on yritysten markkina-arvoa, tulevaisuuden tuotto-odotuksia, patentteja, brändejä, ohjelmistoja, verkostoja ja riskipitoista omistusta. Se voi olla osin poliittisesti suojattua etuoikeutta, mutta se voi olla myös seurausta kuluttajien vapaaehtoisesta kysynnästä ja skaalautuvasta arvonluonnista. Jos nämä niputetaan yhteen, analyysi muuttuu moraaliseksi karikatyyriksi.

Tässä Oxfamin retoriikka muistuttaa usein kirjanpitoa, jossa varallisuus näkyy syntinä mutta sen syntymekanismi jää alaviitteeksi. Jos rikkaus on syntynyt monopolista, sääntelykaappauksesta, korruptiosta tai julkisilla suhteilla ostetusta erityiskohtelusta, ongelma on todellinen. Silloin pitää purkaa rent-seekingin mekanismi. Mutta jos rikkaus on syntynyt tuottavuudesta, teknologisesta skaalasta tai kuluttajien maksuhalukkuudesta, sen rankaiseminen voi heikentää juuri sitä prosessia, joka pitkällä aikavälillä nostaa elintasoa.

Ongelma ei ole vain Oxfamin johtopäätöksissä, vaan tavassa, jolla kysymys rajataan. Eriarvoisuus esitetään usein itsenäisenä pahana. Mutta eriarvoisuus voi tarkoittaa kahta eri asiaa. Se voi tarkoittaa absoluuttista puutetta: nälkää, sairauksia, koulutuksen puutetta ja turvattomuutta. Tai se voi tarkoittaa suhteellista etäisyyttä rikkaiden ja muiden välillä. Ensimmäinen on materiaalinen ongelma. Toinen on statusvertailuun liittyvä poliittinen ja moraalipsykologinen ongelma.

Jos nämä sekoitetaan, politiikan tavoite hämärtyy. Köyhien elintaso voi nousta samalla, kun rikkaat rikastuvat vielä enemmän. Tällöin suhteellinen eriarvoisuus kasvaa, mutta köyhien absoluuttinen asema paranee. Onko tämä epäonnistuminen vai onnistuminen? Vastaus paljastaa, analysoidaanko köyhyyttä vai kateuden poliittista taloustiedettä.

Oxfamin maailmassa verotus saa helposti puhdistavan rituaalin luonteen. Kun kohteena on miljardööri, vero näyttää moraaliselta jo ennen kuin on osoitettu, että se toimii. Mutta verotus ei ole loitsu. Verotus muuttaa käyttäytymistä. Se vaikuttaa siihen, mihin pääoma sijoittuu, missä yrityksiä perustetaan, miten omistusta järjestellään ja kuinka paljon energiaa käytetään tuottamiseen verrattuna verosuunnitteluun.

Siksi jokainen veroehdotus tarvitsee kolme testiä. Ensinnäkin pitää osoittaa täsmällinen markkinapuute tai vallankäytön vääristymä. Toiseksi pitää osoittaa, että julkinen korjaus on hallinnollisesti toteuttamiskelpoinen. Kolmanneksi pitää osoittaa, että hyödyt ylittävät verotuksen, valvonnan, pääomapaon, poliittisen kaupankäynnin ja toimeenpanon kustannukset. Ilman näitä ehtoja kyse ei ole talouspolitiikasta vaan julkisen vallan laajentamisen moraalisesta rationalisoinnista.

Oxfamin kritiikissä on silti tärkeä ydin. Poliittinen valta ei saa olla myytävänä. Jos miljardöörit ostavat sääntelyä, mediaa, veroetuja tai oikeudellista erityiskohtelua, kyse ei ole vapaasta markkinataloudesta vaan markkinatalouden korruptiosta. Tällöin ongelma ei ole rikkaus sinänsä, vaan rikkauden muuttaminen poliittiseksi etuoikeudeksi. Talousliberaalin ei tarvitse puolustaa sellaista. Päinvastoin: rent-seeking on markkinatalouden vihollinen.

Mutta tästä ei seuraa, että ratkaisu olisi aina enemmän keskitettyä valtaa. Jos ongelmana on se, että raha kaappaa politiikan, pitää kysyä myös, miksi politiikalla on niin paljon jaettavaa. Mitä enemmän julkinen valta jakaa lupia, tukia, veroetuja, sääntelypoikkeuksia ja markkinoillepääsyn ehtoja, sitä enemmän kannattaa investoida vaikuttamiseen tuotannon sijasta. Suuri valtio ei automaattisesti suojaa demokratiaa rahalta. Se voi myös tehdä poliittisesta vallasta entistä arvokkaamman ostokohteen.

Tässä on Oxfamin ajattelun sokea piste. Yksityinen valta nähdään epäilyttävänä, mutta julkisen vallan laajentaminen esitetään usein moraalisena korjauksena. Sama epäluulo pitäisi kohdistaa molempiin. Yritykset voivat väärinkäyttää valtaa. Niin voivat valtiot, kansainväliset järjestöt ja hyväntekeväisyysorganisaatiotkin. Moraalinen missio ei poista agenttiongelmaa.

Tämän Oxfam joutui oppimaan myös omassa toiminnassaan. Järjestö, joka puhuu haavoittuvien puolesta, voi itsekin ajautua suojelemaan mainettaan, lahjoittajasuhteitaan ja organisaatiotaan. Hyvä tarkoitus ei automaattisesti tuota hyvää hallintoa. Se voi jopa vaikeuttaa kritiikkiä, koska kriitikko näyttää hyökkäävän hyvyyttä vastaan.

Juuri siksi Oxfamin kaltaisia toimijoita pitää arvioida ankarasti. Ei siksi, että köyhyys olisi yhdentekevää, vaan siksi, että köyhyys on liian vakava asia jätettäväksi moraalisen poseerauksen varaan. Maailman köyhät eivät hyödy siitä, että länsimainen keskiluokka saa tuntea olevansa oikealla puolella historiaa. He hyötyvät toimivista instituutioista, omistusoikeuksista, koulutuksesta, kaupasta, energiasta, investoinneista, turvallisuudesta ja korruption vähenemisestä.

Oxfam on parhaimmillaan silloin, kun se paljastaa todellisia väärinkäytöksiä: veronkiertoa, korruptiota, poliittista kaappausta, monopolietuja ja väkivaltaisia valtarakenteita. Se on heikoimmillaan silloin, kun se käyttää köyhyyttä moraalisena vipuvartena politiikalle, jonka kustannuksia se ei riittävästi laske.

Hyvä tahto ei riitä. Se on vasta lähtötieto, ei analyysin lopputulos. Politiikassa vaarallista ei ole vain itsekkyys. Vaarallista on myös hyvyys, joka ei enää suostu laskemaan seurauksia.