Kun väärä valtio saa oikean tittelin

Iranin islamilaisen tasavallan nimittäminen YK Committee for Programme and Coordination -komiteaan on juuri sellainen tapaus, jossa yksityiskohdat kannattaa tarkistaa ennen närkästymistä. Kyse ei ole siitä, että Iran olisi yksinkertaisesti asetettu “johtamaan naisten oikeuksien komiteaa”, kuten sosiaalisen median kärjistetyissä versioissa saatetaan väittää. Kyse on hieman kuivemmasta, byrokraattisemmasta ja siksi ehkä vielä paljastavammasta asiasta.

Iran on päätynyt YK ohjelma- ja koordinointikomiteaan. Se ei kuulosta dramaattiselta. Se kuulostaa hallinnolliselta. Juuri siksi asia on olennainen. Kansainväliset järjestöt eivät menetä uskottavuuttaan vain suurissa julistuksissa, vaan myös kokoushuoneissa, mandaateissa, jäsenyyksissä ja pöytäkirjoissa. Instituutiot rapautuvat usein sillä tavalla, että kukaan ei tee yhtä suurta rikosta totuutta vastaan. Sen sijaan kaikki hyväksyvät pienen epäjohdonmukaisuuden, koska niin järjestelmä toimii.

Committee for Programme and Coordination ei ole mikä tahansa keskustelukerho. Sen tehtävä liittyy YK ohjelmien suunnitteluun, arviointiin ja koordinointiin. Kun sen työ ulottuu ohjelma-alueisiin, joissa käsitellään ihmisoikeuksia, naisten asemaa, aseistariisuntaa ja terrorismintorjuntaa, jäsenyyksillä on väistämättä symbolinen merkitys. Ne kertovat, millaisia toimijoita YK pitää kelvollisina osallistumaan normatiivisen maailmanjärjestyksen hallinnointiin.

Tässä kohtaa Iranin kohdalla syntyy vakava uskottavuusongelma.

Iran ei ole valtio, jolla olisi vain “erilainen kulttuurinen näkökulma” ihmisoikeuksiin. Se on teokraattinen ja autoritaarinen järjestelmä, jonka hallinto on vuosien ajan tukahduttanut mielenosoituksia, rajoittanut naisten vapauksia, vanginnut toisinajattelijoita ja käyttänyt kuolemanrangaistusta laajasti. Nämä eivät ole marginaalisia kiistakysymyksiä, vaan Iranin hallinnon luonnetta koskevia perusasioita. Kun tällainen valtio pääsee mukaan komiteaan, joka osallistuu myös ihmisoikeuksiin ja naisten asemaan liittyvän YK-työn ohjelmalliseen käsittelyyn, viesti on väistämättä ristiriitainen.

Puolustava selitys kuuluu yleensä näin: YK ei ole hyvien valtioiden klubi. Se on yleismaailmallinen järjestö, jossa myös huonosti käyttäytyvät valtiot ovat mukana. Tämä on totta. Jos YK suljettaisiin pois kaikki valtiot, joiden ihmisoikeustilanne on huono, järjestö lakkaisi olemasta YK. Kansainvälinen diplomatia perustuu usein juuri siihen, että myös vastenmielisten hallintojen kanssa on puhuttava.

Mutta tämä vastaus ei riitä. On eri asia olla YK jäsen kuin saada institutionaalinen rooli sellaisessa elimessä, jonka työ koskettaa juuri niitä arvoja, joita kyseinen valtio räikeästi rikkoo. Universaali jäsenyys ei voi tarkoittaa sitä, että kaikki valtiot ovat yhtä uskottavia kaikissa tehtävissä. Jos ihmisoikeuksien loukkaaja saa näkyvän roolin ihmisoikeuksia sivuavassa ohjelmatyössä, kysymys ei ole enää dialogista. Kysymys on legitimiteetistä.

Tässä ongelma ei myöskään rajoitu Iraniin. Se kertoo laajemmasta YK-järjestelmän heikkoudesta. Järjestö nojaa jäsenvaltioihin, mutta jäsenvaltiot eivät jaa samoja arvoja. YK puhuu ihmisoikeuksien kieltä, mutta sen sisäisessä vallanjaossa vaikuttavat alueelliset ryhmät, diplomaattiset kaupat, konsensuskäytännöt ja halu välttää avoimia konflikteja. Lopputulos on usein se, että julistusten moraalinen kieli ja instituution käytännön toiminta alkavat elää eri maailmoissa.

Tätä ei pidä analysoida lapsellisesti niin, että “YK on paha” tai “diplomatia on turhaa”. Päinvastoin: juuri koska kansainvälisiä instituutioita tarvitaan, niiden uskottavuudella on merkitystä. Jos YK ihmisoikeuspuhe muuttuu rituaaliseksi kieleksi, jota myös sortovaltiot voivat käyttää oman asemansa vahvistamiseen, silloin ongelma ei ole vain mainehaitta. Silloin ihmisoikeuksien kieli menettää erottelukykynsä.

Iranin nimitys on huono signaali erityisesti iranilaisille itselleen. Naisille, jotka ovat vastustaneet pakkohijabia. Mielenosoittajille, joita on pidätetty. Perheille, joiden läheisiä on teloitettu tai vangittu. Heille YK menettelytavat eivät näyttäydy neutraalina hallintotekniikkana, vaan kylmänä viestinä: järjestelmä, joka puhuu heidän oikeuksistaan, voi samalla antaa heidän sortajilleen paikan pöydässä.

Tässä on syytä olla täsmällinen. Iranin jäsenyyttä ei tarvitse liioitella, jotta sitä voisi kritisoida. Päinvastoin, liioittelu heikentää kritiikkiä. Jos väitetään epätarkasti, että Iran johtaa suoraan naisten oikeuksien komiteaa, vastapuoli voi kuitata koko asian väärinkäsityksenä. Vahvempi väite on maltillisempi mutta kestävämpi: Iranin paikka Committee for Programme and Coordination -komiteassa on institutionaalisesti huono signaali, koska komitea osallistuu YK ohjelmien suunnitteluun myös sellaisilla alueilla, joilla Iranin hallinto on itse räikeän epäuskottava toimija.

Tämä riittää kritiikiksi. Sen ei tarvitse olla näyttävämpi kuin se on.

Kansainvälisessä politiikassa symbolit eivät ole vain symboleita. Ne luovat rajoja sille, mikä on normaalia, mikä hyväksyttävää ja mikä vain ikävä mutta siedettävä osa järjestelmää. Kun ihmisoikeuksien kannalta yksi maailman surkeimmista takapajuloista saa paikan ihmisoikeuksia sivuavassa ohjelmatyössä, raja siirtyy väärään suuntaan.

YK ei tarvitse olla täydellinen ollakseen tarpeellinen. Mutta jos se haluaa puhua ihmisoikeuksista uskottavasti, sen on ymmärrettävä, että mandaateilla, komiteapaikoilla ja puheenjohtajistoilla on merkitys. Ne kertovat, onko ihmisoikeuspuhe instituution periaate vai vain koriste sen kokousasiakirjoissa.

Iranin kohdalla viesti on väärä. Ja juuri siksi siitä kannattaa sanoa niin — täsmällisesti, rauhallisesti ja ilman liioittelua.