Garden Helsinki ja poliittisen rahan moraalinen savuverho

Garden Helsinki -kohu ei ole ensisijaisesti tarina areenasta. Se on tarina siitä, miten julkinen valta onnistuu löytämään 35 miljoonaa euroa yksityiseen, kaupallisesti toimivaan hankkeeseen samaan aikaan, kun oikeuslaitos, poliisi, puolustus, perustutkimus ja terveydenhuolto kilpailevat niukoista resursseista. Tapauksen ydin ei ole se, onko areena mukava, näyttävä tai joskus hyödyllinen. Ydin on tämä: miksi juuri tämä hanke, juuri tämä summa ja juuri tällä menettelyllä?

Politiikassa sana “investointi” toimii usein moraalisena pesukoneena. Kun meno nimetään investoinniksi, se kuulostaa tulevaisuuden rakentamiselta eikä veronmaksajien rahojen siirtämiseltä rajatulle toimijalle. Mutta taloustiede ei arvioi menoa sen nimen perusteella. Se kysyy: mikä markkinapuute korjataan, miksi yksityinen rahoitus ei riitä, mikä on vaihtoehtoiskustannus ja tuottaako julkinen korjaus enemmän hyötyä kuin sen rahoitus ja toimeenpano maksavat?

Garden Helsinki ei näytä läpäisevän näitä testejä julkisuudessa esitetyn aineiston perusteella. Areena ei ole puhdas julkishyödyke. Sinne myydään lippuja, kapasiteetti on rajallinen ja hyöty kohdistuu ensisijaisesti hankeyhtiölle, käyttäjille, rakentajille ja tapahtumataloudelle. Se voi tuottaa ulkoisvaikutuksia — matkailua, näkyvyyttä ja kaupunkivetoa — mutta juuri siksi olisi pitänyt tehdä riippumaton vaikutusarvio. Sitä ei tehty.

Tämä on ratkaisevaa. Kun päätös perustuu hanketta ajavan tahon optimistisiin lukuihin, päätöksentekijä ei enää arvioi hanketta vaan ottaa vastaan myyntipuheen. Julkisessa taloudessa tällainen ei ole pikkuvirhe. Se on mekanismivirhe. Valtio ei saa toimia pääomasijoittajana, jonka due diligence koostuu siitä, että tuensaaja kertoo hankkeen olevan hyvä.

Moraalinen irtautuminen näkyy siinä, miten kustannus katoaa kielestä. Tuki on “kasvutoimi”, “työllisyystoimi”, “kaupunkikehitys” tai “valtakunnallisesti tärkeä hanke”. Harvemmin sanotaan suoraan: tämä raha on pois jostakin muusta. Se voi olla pois velan vähentämisestä, poliisin resursseista, tuomioistuinten käsittelyajoista tai veronkevennyksistä, jotka voisivat parantaa työn ja yrittämisen kannustimia. Vaihtoehtoiskustannus ei katoa siksi, ettei sitä mainita.

Poliitikkojen kannustimet ovat tässä ilmeiset. Areena on näkyvä. Siihen voi liittää nauhanleikkauksen, kuvia, avajaiset, työpaikkapuheen ja kansainvälisen kilpailukyvyn retoriikan. Valtion ydintoiminnot taas ovat näkymättömiä silloin kun ne toimivat. Kukaan ei saa poliittista gloriaa siitä, että oikeusprosessi nopeutuu vähän, poliisi ehtii paikalle varmemmin tai velkaantuminen jää hieman pienemmäksi. Poliittinen järjestelmä palkitsee näkyvää lisärakentamista enemmän kuin hiljaista ylläpitoa.

Tämä on julkisen valinnan teorian perusasetelma: hyödyt ovat keskittyneitä, kustannukset hajautettuja. Yksittäiselle veronmaksajalle 35 miljoonaa euroa on pieni siivu. Tuensaajalle ja hankkeen ympärillä oleville intressiryhmille se on merkittävä summa. Siksi edunsaajilla on vahva kannustin vaikuttaa, perustella, lobata ja rakentaa verkostoja. Hajanaisella veronmaksajien enemmistöllä ei ole vastaavaa kannustinta valvoa jokaista päätöstä.

Identiteettiä suojaava kognitio tekee loput. Kasvupuheeseen samaistuva oikeisto voi nähdä tuen dynaamisena elinkeinopolitiikkana, vaikka kyse on valikoivasta yritystuesta. Julkista rahankäyttöä puolustava vasemmisto voi vastustaa sitä, mutta usein vain silloin, kun tuensaaja ei sovi omaan moraaliseen karttaan. Molemmilla puolilla on taipumus vaihtaa periaatetta sen mukaan, kuka saa rahat. Tämä ei ole markkinataloutta eikä hyvinvointivaltiota. Tämä on poliittisesti jaettu etuoikeus.

Täsmällinen johtopäätös on yksinkertainen: jos hanke on kaupallisesti kannattava, sen pitäisi saada rahoitus markkinoilta. Jos se ei saa rahoitusta markkinoilta, valtion pitää osoittaa täsmällinen markkinapuute, ei vain toistaa hankeyhtiön työllisyyslukuja. Jos markkinapuute on todellinen, julkisen toimen pitää olla avoin, kilpailuneutraali, rajattu, mitattava ja jälkikäteen arvioitava. Muuten kyse ei ole markkinapuutteen korjaamisesta vaan julkisen vallan laajentamisen ja eturyhmäpolitiikan rationalisoinnista.

Garden Helsinki -kohun opetus ei ole, että kaikki yritystuet ovat väärin. Opetus on, että yksittäistä yritystukea ei pidä hyväksyä ilman kovempaa näyttöä kuin tavallisen veronmaksajan menoleikkaukselta vaadittaisiin. Julkinen raha ei muutu viisaaksi siksi, että se ohjataan näyttävään rakennukseen. Se muuttuu viisaaksi vain, jos sen tuottama hyöty ylittää kustannukset paremmin kuin vaihtoehdot.

Tässä tapauksessa puuttui juuri se, minkä olisi pitänyt olla päätöksen ehto: riippumaton arvio, avoin menettely ja eksplisiittinen vertailu siihen, mitä muuta 35 miljoonalla eurolla olisi voitu tehdä. Kun nämä puuttuvat, areenasta tulee symboli. Ei kasvusta, vaan poliittisen talouden vanhasta ongelmasta: valtio leikkaa ydintoiminnoista, mutta löytää rahaa hankkeisiin, joilla on nimi, verkosto ja lobbaaja.

Lisää aiheesta

Tämän kolumnin taustalla oleva laajempi analyysi on artikkeli “Garden Helsinki -kohu: poliittisen talouden, moraalisen irtautumisen ja identiteettiä suojaavan kognition analyysi”. Siinä Garden Helsinki -tapausta käsitellään esimerkkinä siitä, miten näkyvä ja poliittisesti palkitseva hanke voi saada julkista rahoitusta tilanteessa, jossa päätöksen markkinapuute, vaihtoehtoiskustannus, kilpailuneutraliteetti ja vaikutusarvio jäävät puutteellisesti näkyviin. Artikkeli ei rakenna johtopäätöstään yksittäisten toimijoiden syyllisyydelle, vaan päätöksenteon mekanismeille: keskitetyt hyödyt, hajautetut kustannukset, virkamiesvalmistelun ohittuminen, optimististen työllisyyslukujen valikoiva käyttö ja poliittisten verkostojen merkitys tekevät tällaisista tukipäätöksistä institutionaalisesti alttiita priorisointivirheille.

Artikkelin keskeinen johtopäätös on, että yksittäisiä yritystukia ei pidä arvioida pelkän kasvupuheen tai hankkeen näyttävyyden perusteella. Ennen julkisen rahan siirtämistä kaupalliseen hankkeeseen tulisi läpäistä vähintään markkinapuutetesti, julkishyödyketesti, vaihtoehtoiskustannustesti, kilpailuneutraliteettitesti, läpinäkyvyystesti ja riippumaton vaikutusarvio. Ilman näitä kyse ei ole vielä perustellusta elinkeinopolitiikasta, vaan julkisen vallan laajentamisen ja veronmaksajien rahojen käytön heikosti kontrolloidusta rationalisoinnista.