Ihmisarvo ei ole budjettirivi — mutta politiikka on
Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on yksi lause, jolla päätösten arviointi voidaan usein pysäyttää: “kyse on ihmisarvosta”.
Lause on voimakas, eikä syyttä. Ihmisarvo tarkoittaa periaatetta, jonka mukaan ihmisen arvo ei riipu hänen tuottavuudestaan, tuloistaan, terveydestään, iästään, toimintakyvystään tai poliittisesta hyödyllisyydestään. Tämä on liberaalin oikeusvaltion ydintä. Ihmistä ei pidä muuttaa pelkäksi hyötylaskelman muuttujaksi.
Mutta tästä ei seuraa, että jokainen ihmisarvon nimissä esitetty meno, palvelurakenne, sääntely tai tukimuoto olisi arvioinnin ulkopuolella. Päinvastoin. Juuri siksi, että ihmisarvo on vakava periaate, sen nimissä tehdyt päätökset pitää altistaa kovalle kustannus-, kannustin- ja vaikutusarvioinnille.
Tässä menee julkisen keskustelun keskeinen sekaannus. Ihmisarvo periaatteena on ei-hinnoiteltava. Mutta ihmisarvon nimissä valittu politiikkaväline ei ole ei-hinnoiteltava. Se maksaa. Se käyttää työvoimaa. Se vaatii hallintoa. Se syrjäyttää muita käyttökohteita. Se muuttaa ihmisten, virkamiesten, palveluntuottajien ja poliitikkojen kannustimia. Se joko toimii tai ei toimi.
Jos tätä eroa ei tehdä, ihmisarvosta tulee suojakilpi, ei periaate.
Esimerkki on yksinkertainen. Oikeus välttämättömään toimeentuloon voi olla ihmisarvosta johdettu julkinen velvoite. Mutta siitä ei seuraa automaattisesti, että mikä tahansa tukimuoto, indeksisääntö, tuloraja tai hallintomalli on paras tapa toteuttaa tämä velvoite. Sama koskee terveydenhuoltoa, vammaispalveluja, lastensuojelua ja koulutusta. Päämäärä voi olla perusteltu, vaikka valittu keino olisi kallis, huonosti kohdennettu tai kannustimiltaan vahingollinen.
Tätä ei pidä kiertää moraalisella sanastolla.
Julkisen päätöksenteon rehellinen kysymys ei ole: “paljonko ihmisarvo maksaa?” Se on väärä kysymys. Oikea kysymys on: “millä keinolla tämä ihmisarvosta johdettu velvoite toteutetaan parhaiten niukoilla resursseilla?”
Niukkuus ei ole ideologinen väite. Se on materiaalinen ehto. Jokainen euro, työntekijä ja hallinnollinen prosessi, joka sidotaan yhteen tarkoitukseen, on pois jostain toisesta. Jos 100 miljoonaa euroa käytetään tehottomaan palvelurakenteeseen, se ei ole vain kirjanpidollinen tappio. Se on vaihtoehtoiskustannus: sillä rahalla olisi voitu toteuttaa jokin toinenkin ihmisarvoa tukeva velvoite.
Siksi kustannuspuheen leimaaminen ihmisarvon vastaiseksi on älyllisesti laiskaa. Se suojelee välinettä, ei ihmistä.
Tämä ei tarkoita, että kaikki voitaisiin ratkaista kylmällä kustannus-hyötylaskelmalla. Oikeusvaltiossa on minimitasoja, joita budjettiperuste ei saa alittaa. Kidutuksen kieltoa ei kilpailuteta. Välttämätöntä hoitoa ei muuteta pelkäksi tuottavuuslaskelmaksi. Ihmisellä ei ole markkinahintaa.
Mutta kun minimitaso on määritelty, keinovalinta on avattava arvioinnille. Jos saman suojan voi toteuttaa kahdella tavalla, joista toinen maksaa vähemmän, aiheuttaa vähemmän haitallisia kannustimia ja tuottaa paremman lopputuloksen, kalliimman mallin puolustaminen ihmisarvolla ei ole moraalista ylemmyyttä. Se on huonoa politiikkaa.
Tässä näkyy myös julkisen valinnan teorian kylmä realismi. Poliittiset ja hallinnolliset toimijat eivät ole pelkkiä yleisen edun kanavia. Puolueet tavoittelevat kannatusta. Virastot puolustavat budjettejaan. Etujärjestöt puolustavat jäsenkuntaansa. Palveluntuottajat puolustavat tulovirtojaan. Kun jokin järjestelmä kehystetään ihmisarvon toteuttajaksi, sen kyseenalaistamisesta tulee poliittisesti kallista. Tällöin arvioinnin vastustaminen voi palvella aivan muita intressejä kuin niiden ihmisten asemaa, joiden nimissä puhutaan.
Tämän vuoksi tarvitaan tasoerottelu.
Ensimmäinen taso on periaate: ihmisarvo ei riipu hyödyllisyydestä.
Toinen taso on oikeus tai julkinen velvoite: mitä suojaa julkisen vallan on turvattava.
Kolmas taso on politiikkaväline: millä palvelulla, tuella, sääntelyllä tai instituutiolla velvoite toteutetaan.
Neljäs taso on vaikutus: mitä väline todella tekee, mitä se maksaa ja millaisia kannustimia se luo.
Vain ensimmäinen taso on varsinaisesti ei-hinnoiteltava. Muut tasot ovat arvioitavia.
Tämä erottelu parantaisi suomalaista politiikkaa välittömästi. Jokaiselta ihmisarvoon vetoavalta esitykseltä pitäisi kysyä neljä asiaa: mikä konkreettinen velvoite on kyseessä, millä mekanismilla ehdotettu keino toteuttaa sen, mitä vaihtoehtoiset keinot maksaisivat ja miten vaikutus mitataan jälkikäteen.
Jos vastausta ei ole, kyse ei ole vielä politiikka-analyysista. Se on moraalinen julistus.
Ihmisarvo ansaitsee parempaa kuin tulla käytetyksi arvioinnin estämiseen. Sen vakavasti ottaminen edellyttää, että erotetaan periaate välineestä. Ihmisarvo ei ole budjettirivi. Mutta ihmisarvon nimissä tehty politiikka on budjettirivi, kannustinrakenne ja vaikutusketju.
Ja siksi se on arvioitava.
Lisää aiheesta
Taustalla oleva artikkeli Ihmisarvo ei-hinnoiteltavana perusperiaatteena ja julkisten päätösten kustannus-, kannustin- ja vaikutusarvioinnin välttämättömyys jäsentää ongelman nelitasoisella mallilla: ihmisarvo periaatteena, siitä johdetut oikeudet ja velvoitteet, konkreettiset politiikkavälineet sekä näiden vaikutukset ja kannustimet. Artikkelin keskeinen johtopäätös on, että ihmisarvoa ei hinnoitella, mutta ihmisarvon nimissä valitut julkiset keinot on arvioitava.
Kyllä, pärjäämme kansakuntana, jos vain hyödynnämme älyllistä pääomaamme.
VastaaPoistaIhminen pohjimmiltaan huolehtii kaikista kansalaisistaan, ja siksi jokainen ihminen on ymmärrettävä yhteiskunnan resurssina.
Tarkoitan, että jokainen voi olla yhteiskunnan resurssi, vaikka perinteisesti ihmiset jaetaan tuottaviin ja tuottamattomiin. Vaikka kaikki kansalaiset ovat samanaikaisesti tuottavia ja yhteiskunnan kuluja. Kirjoittamaton yhteiskuntasopimus on kuitenkin sopinut huolehtivansa kaikista kansalaisista. Tämän perusteella jokainen ihminen voi osallistua omaan tuottavuuteensa tai kustannusten määrään eli osallistumalla omaan avun vastaanottamiseensa ja siten tehostamalla yhteiskunnan tarjoamaa apua.
Auttamalla auttajaansa häntä voidaan myös pitää yhteiskunnan tuottavana resurssina. Siksi jokainen ihminen voi olla yhteiskunnan resurssi, vaikka perinteisesti ihmiset usein jaetaan tuottaviin ja "tuottamattomiin" väestöryhmiin. Tämä ero ei kuitenkaan ota huomioon ihmisten roolien monimutkaista ja dynaamista luonnetta yhteiskunnassa.
Yhteiskunnallinen kirjoittamaton yhteiskuntasopimus. Tämä tarkoittaa, että yhteiskunnassa vallitsee yksimielisyys siitä, että jokaisesta kansalaisesta huolehditaan heidän tuottavuudestaan riippumatta, koska ihmiset voivat osallistua yhteiskuntaan eri tavoin. Esimerkiksi lapsi, vanhus tai henkilö, joka ei pysty perinteisessä mielessä työskentelemään, voi silti antaa panoksensa yhteiskunnalle tunteiden, kokemusten tai yhteisön eheyden kautta. He voivat myös olla tärkeitä emotionaalisia tai sosiaalisia tukiverkostoja, jotka lisäävät yhteisön resurssien tehokkuutta.
Kuten jo mainittiin, avun vastaanottaminen voi itsessään olla aktiivinen prosessi, joka vaatii voimaa ja joustavuutta. Kun ihmiset ottavat apua vastaan, he voivat parantaa omaa tilannettaan, mikä puolestaan voi vähentää yhteiskunnan kustannuksia, kuten terveydenhuollon tai sosiaaliavun tarvetta.
Kun ihminen saa apua, hän voi itse auttaa muita tulevaisuudessa, mikä voi luoda hyveellisen kierteen. Tässä tapauksessa avun antaja ja vastaanottaja vaihtavat hetkellisesti rooleja tavoitteenaan vahvistaa yhteisöä ja maksimoida resurssien käyttö.
Yhteiskunnan tulisi laajentaa ymmärrystään siitä, mitä tuottavuus tarkoittaa. Sen sijaan, että tarkastellaan vain taloudellista panosta, voidaan ottaa huomioon myös sosiaalinen, emotionaalinen ja kulttuurinen panos. Ihmisten osallistuminen, yhteisö ja tukiverkostot ovat tärkeitä resursseja.
Kun ihmiset näkevät itsensä ja toisensa resursseina, se voi johtaa parempaan yhteisön voimaantumiseen ja yhteistyöhön. Yhdessä etsimme tapoja, joilla jokainen voi osallistua ja vähentää omia kustannuksiaan yhteiskunnalle.
Yhteiskunnassa on tärkeää, että jokainen yksilö tunnistetaan potentiaalisena voimavarana, jolla on kyky vaikuttaa. Tämä ajattelutapa luo pohjan osallisuudelle, voimaantumiselle ja kestävämmälle yhteiskunnalle.