Kasvupuhe ilman mekanismia on poliittista teatteria

Suomen talouskasvusta puhutaan usein kuin rikosromaanista, jossa syyllinen pitää nimetä nopeasti. Yhden mielestä syyllinen on korkea verotus. Toisen mielestä liian pienet julkiset TKI-panokset. Kolmannen mielestä ongelma on työnantajien ahneus, neljännen mielestä työvoimapula, viidennen mielestä vientikysynnän heikkous ja kuudennen mielestä Nokian jälkeinen toimialarakenteen rapautuminen.

Ongelma ei ole se, että selityksiä on monta. Ongelma on se, että niitä käytetään liian usein poliittisina tunnusväreinä eikä testattavina väitteinä.

Kasvuväite on vakava vasta, kun se vastaa neljään kysymykseen: mikä on mekanismi, mikä on havaittava ennuste, millä viiveellä vaikutuksen pitäisi näkyä ja mikä havainto osoittaisi väitteen vääräksi?

Ilman tätä verokeskustelu on helposti vain eturyhmäpuhetta. Jos sanotaan, että korkea verotus tappaa kasvun, on kerrottava, missä sen pitäisi näkyä: investoinneissa, yrittäjyydessä, pääoman ulosvirtauksessa, omistajanvaihdoksissa, uralla etenemisessä vai työpanoksen määrässä. Jos nämä mittarit eivät liiku väitettyyn suuntaan, väite heikkenee. Jos ne liikkuvat, verotusselitys vahvistuu.

Sama koskee julkisia kasvupanoksia. Ei riitä sanoa, että Suomi tarvitsee lisää TKI-rahaa, koulutuspanoksia tai yritystukia. Julkinen euro ei muutu tuottavuudeksi siksi, että se nimetään investoinniksi. Sen pitää tuottaa lisäisyyttä: jotain, mitä yritys, tutkimuslaitos tai yliopisto ei olisi muuten tehnyt. Jos raha menee hankkeisiin, jotka olisivat toteutuneet muutenkin, kyse ei ole kasvupolitiikasta vaan resurssien uudelleenjaosta hallinnollisen rituaalin kautta.

Tässä kohtaa julkisen valinnan teoria on kylmä mutta hyödyllinen. Poliitikko saa näkyvän hyödyn, kun hän ilmoittaa uudesta kasvupanoksesta. Virasto saa budjetin. Eturyhmä saa rahoitusta. Hyödyt ovat keskittyneitä ja näkyviä. Kustannukset jakautuvat veronmaksajille, velaksi tuleville hallituksille tai vaihtoehtoiskustannuksina niille menoille, jotka jäivät rahoittamatta. Siksi julkinen kasvupanostus tarvitsee kovemman todistustaakan kuin juhlapuheissa yleensä myönnetään.

Toisaalta verotuksen keventäminenkään ei ole automaattisesti kasvupolitiikkaa. Senkin on läpäistävä sama testi. Jos ongelma on toimialarakenne, heikko teknologian diffuusio, johtamisosaamisen puute tai vientimarkkinoiden kysyntä, verokevennys voi olla oikeansuuntainen mutta alimitoitettu lääke väärään tautiin. Kannustimet vaikuttavat, mutta kannustin vaikuttaa vain siihen päätökseen, jonka toimija voi aidosti tehdä. Yritys ei skaalaa tuotetta, jolle ei ole kysyntää. Työntekijä ei siirry korkeamman tuottavuuden tehtävään, jos tehtävää ei ole. Omistaja ei investoi, jos odotettu tuotto ei kata riskiä.

Tästä seuraa yksinkertainen periaate: kasvun syitä ei pidä etsiä poliittisen mukavuuden vaan empiirisen erottelun perusteella.

Jos kasvu hidastuu samaan aikaan kuin vientikysyntä heikkenee ja korot nousevat, suhdanneselitys on vahva. Jos kasvu ei palaudu kysynnän mukana, rakenteellinen selitys vahvistuu. Jos toimialakohtainen dekompositio osoittaa, että Suomi on väärissä toimialoissa, toimialarakenneselitys saa tukea. Jos saman toimialan suomalaiset yritykset häviävät tuottavuudessa verrokeille, kyse on yritys-, osaamis- tai instituutiotason ongelmasta. Jos tuetut yritykset eivät kasva verrokkeja paremmin, tukipolitiikka on heikkoa. Jos investoinnit ja omistajanvaihdokset reagoivat verotukseen, kannustinselitys vahvistuu.

Hyvä kasvupolitiikka ei siis ala lauseella “valtio voisi panostaa”. Se alkaa virhediagnoosista: missä mekanismi pettää?

Markkinapuute voi olla todellinen. Innovaatioilla voi olla ulkoisvaikutuksia. Koulutuksella voi olla positiivisia vaikutuksia, joita yksilö ei hinnoittele täysimääräisesti. Infrastruktuuri voi olla luonnollinen julkisen vallan tehtävä. Mutta markkinapuute ei vielä todista julkisen intervention järkevyyttä. Sen jälkeen pitää osoittaa, että julkinen korjaus on hallinnollisesti toteuttamiskelpoinen ja että sen hyödyt ylittävät verotuksen, velan, poliittisen kohdentumisen, virheellisen valinnan ja vaihtoehtoiskustannusten hinnan.

Muuten kasvupolitiikka muuttuu helposti julkisen vallan laajentamisen rationalisoinniksi. Veronmaksajan rahalla ostetaan moraalisesti hyväksyttävä otsikko, ei mitattavaa kasvua.

Suomen ongelma ei ole vain heikko kasvu. Ongelma on heikko kasvupuhe. Siinä sama havainto kelpaa kaikille osapuolille oman ennakkokannan todisteeksi. Tämä on talouspoliittista identiteettiä suojaavaa kognitiota: näyttöä ei käytetä uskomuksen testaamiseen vaan oman leirin kannan suojelemiseen.

Kasvukeskustelu pitää palauttaa kovaan muotoon. Jokaisesta väitteestä on kysyttävä: mikä päätös muuttuu, kenen kannustin muuttuu, mikä resurssi siirtyy, mikä tuottavuuserä kasvaa, milloin vaikutus näkyy ja mikä havainto kaataa väitteen?

Ilman tätä Suomi ei tee kasvupolitiikkaa. Se tekee kasvupuhetta.

Lisää aiheesta

Taustalla oleva artikkeli “Suomen heikko kasvu: kilpailevien selitysten käsitteellinen erottelu ja testattava tutkimuskehikko” esittää systemaattisen kehikon, jolla verotus-, omistajakannustin-, julkisten kasvupanosten, tuottavuus-, kysyntä-, toimialarakenne- sekä väestö- ja osaamisselitykset voidaan erottaa toisistaan mekanismin, ennusteen, aineiston, vertailuasetelman ja falsifioivan havainnon perusteella.