Kustannukset eivät katoa, vaikka niistä vaietaan

Suomalaisessa politiikassa osataan puhua tavoitteista, oikeuksista ja tarpeista. Palveluja halutaan parantaa, eriarvoisuutta vähentää, turvallisuutta vahvistaa ja tulevaisuutta rakentaa. Sen sijaan on huomattavasti vaikeampaa puhua siitä, mitä näiden tavoitteiden toteuttaminen vaatii ja mistä samalla joudutaan luopumaan.

Kustannusten esiin nostaminen tulkitaan helposti vastalauseeksi itse tavoitetta vastaan. Jos kysyy terveyspalvelun hinnasta, näyttää vastustavan terveyttä. Jos kysyy sosiaaliturvan kannustinvaikutuksista, näyttää suhtautuvan välinpitämättömästi köyhyyteen. Jos kysyy ilmastotoimen kustannustehokkuudesta, epäillään koko ilmastotavoitteen hyväksymistä.

Näin kustannuksesta tulee vähitellen sopimaton puheenaihe.

Ongelma ei kuitenkaan ole se, että yhteiskunta päättäisi käyttää paljon rahaa tärkeänä pitämäänsä tarkoitukseen. Kallis päätös voi olla täysin perusteltu. Ongelma syntyy silloin, kun kustannus tunnistetaan muodollisesti mutta sitä ei päästetä vaikuttamaan päätöksen mitoitukseen, ajoitukseen, rahoitukseen tai vaihtoehtojen vertailuun.

Tätä voidaan kutsua kustannusdenialismiksi.

Kustannus ei ole vain budjettimeno

Kustannuksista puhuttaessa ajatellaan tavallisesti euroja. Todellisuudessa yhteiskunnallinen kustannus voi ilmetä monessa muussa muodossa.

Se voi olla hoitojono, henkilöstön uupuminen, laadun heikkeneminen, verotuksen kiristyminen, velan kasvu, sääntelyn aiheuttama hallinnollinen työ tai investointi, joka jää jonkin muun päätöksen vuoksi toteuttamatta.

Jos palveluun ei ole riittävästi rahaa, työvoimaa tai kapasiteettia, kustannus ei katoa sillä, ettei käyttäjältä peritä hintaa. Se vain muuttaa muotoaan. Rahallisen hinnan tilalle voi tulla odotusaika, palvelun heikompi saatavuus tai henkilöstön kasvava työtaakka.

Maksuton palvelu ei siis ole kustannukseton palvelu. Se on palvelu, jonka kustannus kerätään toisella tavalla tai jonka joku toinen joutuu kantamaan.

Sama koskee velkaa. Velka voi olla järkevä väline investointien, kriisien tai suurten kertaluonteisten menojen rahoittamiseen. Velka ei kuitenkaan poista kustannusta. Se siirtää sen ajankohtaa ja mahdollisesti myös maksajaa.

Kun nykyiset palvelut rahoitetaan velalla ilman uskottavaa tulevaa sopeutuspolkua, kustannus siirtyy tulevien veronmaksajien ja tulevien hallitusten ratkaistavaksi. Päätös voidaan tehdä nyt, mutta sen palaute saapuu vasta myöhemmin.

Jono on hinta, vaikka sitä ei kutsuta hinnaksi

Politiikassa voidaan säätää oikeuksia, palvelulupauksia ja määräaikoja. Lainsäädäntö ei kuitenkaan itsessään tuota lääkäreitä, hoitajia, opettajia, toimitiloja tai hallinnollista kapasiteettia.

Jos palvelulupausta laajennetaan ilman uskottavaa suunnitelmaa tarvittavasta tuotantokyvystä, syntyy väistämättä jokin sopeutumismekanismi. Joku odottaa pidempään, työntekijä tekee enemmän, palvelun sisältö kapenee tai kustannus kasvaa arvioitua suuremmaksi.

Järjestelmä löytää aina tasapainon, mutta poliittisesti päätetty tasapaino ei välttämättä ole sama kuin todellinen tasapaino.

Hoitojono on tällaisessa järjestelmässä eräänlainen varjohinta. Palvelun käyttäjä ei maksa euroilla, vaan ajalla, epävarmuudella ja mahdollisesti terveydentilan heikkenemisellä. Samalla henkilöstö voi maksaa järjestelmän alimitoituksesta kuormituksena.

Jos tarkastelemme vain budjettisummaa, suuri osa todellisesta kustannuksesta jää näkymättömäksi.

Kustannus on järjestelmän palautesignaali

Kyberneettisesti ajateltuna kustannukset ovat yhteiskunnallisen järjestelmän palautetta. Ne kertovat, missä tavoitteet törmäävät käytettävissä oleviin resursseihin.

Budjettialijäämä kertoo tulojen ja menojen epäsuhdasta. Jono kertoo kysynnän ja kapasiteetin epäsuhdasta. Työvoimapula kertoo, ettei palvelua voida tuottaa pelkällä rahoituspäätöksellä. Laadun heikkeneminen voi kertoa siitä, että määrällisiä tavoitteita ylläpidetään resurssien ja työntekijöiden kustannuksella.

Toimiva järjestelmä reagoi tällaiseen palautteeseen. Se voi lisätä resursseja, rajata tavoitteita, parantaa tuottavuutta, muuttaa työnjakoa tai luopua vähemmän tärkeistä tehtävistä.

Kustannusdenialismissa signaali kyllä syntyy, mutta se ei johda korjaavaan toimintaan. Jono tulkitaan tilapäiseksi. Velka selitetään poikkeukseksi. Henkilöstöpula kuvitellaan ratkaistavaksi uudella velvoitteella. Budjettiylitys kuitataan lisärahoitustarpeena ilman, että tehtävien ja kapasiteetin suhdetta arvioidaan uudelleen.

Järjestelmä jatkaa samaan suuntaan, vaikka mittarit kertovat sen törmänneen rajoitteeseen.

Tällöin ongelmana ei ole vain rahan puute. Ongelma on järjestelmän heikentynyt kyky oppia.

Moraalinen kieli voi vaimentaa palautteen

Kustannusten käsittely vaikeutuu erityisesti silloin, kun politiikkatoimi perustellaan voimakkaalla moraalisella kielellä.

Mitä tärkeämmäksi tavoite kuvataan, sitä epäilyttävämmältä sen kustannuksista kysyminen alkaa näyttää. Kustannuslaskelma voidaan tulkita kylmyydeksi, vastuuttomuudeksi tai haluksi jättää ihmiset ilman apua.

Moraalinen tavoite ei kuitenkaan poista niukkuutta. Päinvastoin juuri tärkeiden tavoitteiden pitäisi edellyttää erityisen tarkkaa kustannusten ja toimeenpanon arviointia. Jos tavoite on tärkeä, sen toteutumista ei pitäisi jättää pelkän julistuksen varaan.

On eri asia sanoa, että jokin tavoite on kustannuksistaan huolimatta toteuttamisen arvoinen, kuin väittää, ettei kustannuksista tarvitse puhua. Ensimmäinen on avoin arvovalinta. Jälkimmäinen katkaisee päätöksenteon palautesilmukan.

Kustannusten käsitteleminen ei siis ole moraalin vastakohta. Se on edellytys sille, että moraaliset tavoitteet voidaan muuttaa todelliseksi ja kestäväksi toiminnaksi.

Kuka maksaa ja mikä jää tekemättä?

Jokaisen poliittisen lupauksen yhteydessä pitäisi esittää muutama yksinkertainen kysymys.

Kuka kustannuksen lopulta kantaa? Missä muodossa kustannus näkyy? Mitä muuta samoilla resursseilla olisi voitu tehdä? Mitä tapahtuu, jos oletettu säästö, tuottavuusloikka tai talouskasvu ei toteudukaan?

Näihin kysymyksiin vastaaminen ei ratkaise automaattisesti, mikä politiikka on oikeaa. Ne tekevät kuitenkin näkyväksi sen, millainen valinta todella on kyseessä.

Aikuinen politiikka ei tarkoita sitä, että kaikki päätökset tehtäisiin mahdollisimman halvalla. Se tarkoittaa, että kustannukset tunnistetaan, maksajat nimetään ja vaihtoehdot tuodaan avoimesti vertailuun.

Yhteiskunta voi perustellusti päättää maksaa paljon turvallisuudesta, terveydestä, koulutuksesta tai heikoimmassa asemassa olevien auttamisesta. Mutta tällainen päätös on kestävä vain silloin, kun tiedämme, mistä rahat, työvoima ja kapasiteetti tulevat ja mitä muuta valinta sulkee pois.

Kustannukset eivät katoa sillä, että niistä vaietaan. Ne siirtyvät toiseen budjettiin, tulevaisuuteen, jonoon, työntekijän kuormaksi tai sellaisen ihmisen kannettavaksi, joka ei ollut mukana päätöstä tekemässä.

Siksi kustannuksista puhuminen ei ole politiikan häiritsemistä. Se on politiikan tekemistä näkyväksi.

Lisää aiheesta

Aihetta käsitellään laajemmin monografiassa Kustannusdenialismi Suomessa – monografia kyberneettisestä ja taloustieteellisestä näkökulmasta. Teoksessa kustannuksia tarkastellaan yhteiskunnallisen järjestelmän palautesignaaleina ja eritellään mekanismeja, joilla kustannuksia torjutaan, häivytetään, viivästetään, ulkoistetaan tai moraalisesti neutraloidaan.