Tietotaso ei ole titteli vaan käytäntö

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on kummallinen tapa puhua tietotasosta. Sillä tarkoitetaan milloin koulutusta, milloin asemaa, milloin oikeaa poliittista johtopäätöstä ja milloin vain sitä, että puhuja kuulostaa vakavalta. Kun valtamedia, podcastit, puolueet ja somevaikuttajat asetetaan vastakkain, tietotaso muuttuu helposti heimomerkiksi: meidän puolemme on sivistynyt, heidän puolensa on tunnepohjainen.

Tämä on huono tapa ajatella tietoa.

Tietotaso ei ensisijaisesti näy siinä, onko puhujalla toimitus, tutkinto, puolueorganisaatio tai suuri seuraajamäärä. Ne voivat olla hyödyllisiä signaaleja, mutta ne eivät vielä todista mitään. Todellinen tiedollinen laatu näkyy käytännöissä: tekeekö toimija tarkistettavia väitteitä, korjaako hän virheensä, erottaako hän arvostelman tosiasiaväitteestä, käsitteleekö hän myös omalle ryhmälle epämukavaa näyttöä ja pystyykö ulkopuolinen arvioimaan, mistä väite on peräisin.

Tämä tekee asiasta poliittisesti epämukavan. Jos samaa mittaria sovelletaan symmetrisesti, kukaan ei pääse suojaan oman viiteryhmänsä taakse.

Valtamedia ei voi vedota pelkkään institutionaaliseen asemaansa, jos se ei korjaa virheitään näkyvästi tai jos sen lähdevalinnat ovat jatkuvasti samasta maailmankuvasta. Podcastaaja ei voi vedota riippumattomuuteensa, jos hän vain ruokkii yleisönsä ennakkoluuloja ilman lähteitä ja vastanäyttöä. Puolue ei voi piiloutua arvovalintojen taakse, jos se esittää poliittiset toiveensa empiirisinä tosiasioina. Somevaikuttaja ei voi kuitata lähdekritiikkiä sillä, että “valtamedia valehtelee”, jos hänen oma väitteensä ei ole jäljitettävissä mihinkään.

Tietotason arvioinnin pitäisi siis siirtyä asemasta käyttäytymiseen.

Hyvä kysymys ei ole: kuuluuko tämä toimija luotettavaan heimoon? Hyvä kysymys on: miten hän toimii silloin, kun hänen oma väitteensä joutuu vastanäytön paineeseen?

Tämä on ratkaiseva ero. Poliittisessa keskustelussa lähes kaikki osaavat käsitellä vastapuolelle kiusallista tietoa. Se on halpaa. Se tuottaa tykkäyksiä, jakamisia ja ryhmäidentiteetin vahvistumista. Todellinen testi alkaa vasta silloin, kun tieto on hankalaa omalle puolelle. Silloin nähdään, onko toimija kiinnostunut todellisuudesta vai vain oman leirin moraalisesta asemasta.

Sama koskee ennusteita. Julkisessa keskustelussa on paljon viisautta jälkikäteen. On helppo selittää, miksi jokin tapahtui, kun se on jo tapahtunut. Vaikeampaa on sanoa etukäteen, mitä tapahtuu, millä aikavälillä ja millä varmuudella. Vielä vaikeampaa on palata myöhemmin katsomaan, osuiko ennuste vai ei. Siksi ennusterekisteri olisi julkiselle keskustelulle hyödyllisempi kuin loputon itsevarmojen tulkintojen virta.

Myös virheenkorjaus on aliarvostettu tiedollinen hyve. Virheitä tekevät kaikki. Oleellinen ero syntyy siitä, jääkö virhe elämään alkuperäisen yleisön mieleen vai korjataanko se näkyvästi, nopeasti ja jäljitettävästi. Jos alkuperäinen väite sai tuhansia lukijoita mutta korjaus piilotetaan alaviitteeseen, kyse ei ole kunnollisesta korjauksesta vaan mainevahingon minimoinnista.

Tietotaso vaatii myös mekanismeja. Julkisessa keskustelussa väitteitä esitetään usein muodossa: jos teemme X, seuraa Y. Mutta välistä puuttuu tärkein osa: miten X tuottaa Y? Mikä on syy-seurausketju? Mitkä ovat kannustimet? Mitkä ovat vaihtoehtoiskustannukset? Mihin resurssirajoitteeseen väite törmää? Ilman mekanismia poliittinen väite jää usein moraaliseksi asennoksi, ei analyysiksi.

Tämä näkyy erityisesti silloin, kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta, vastuullisuudesta tai tasa-arvosta. Nämä sanat eivät ole argumentteja vaan käsitteitä, jotka pitäisi määritellä. Tarkoittaako oikeudenmukaisuus samaa sääntöä kaikille, samaa lopputulosta kaikille, heikoimman aseman parantamista vai historiallisten vääryyksien kompensointia? Jokainen näistä johtaa eri politiikkaan ja eri kustannuksiin. Jos määritelmää ei anneta, moraalinen sana toimii empiirisen analyysin korvikkeena.

Tämä ei ole vain vasemmiston tai oikeiston ongelma. Vasemmisto voi muuttaa julkisen vallan laajentamisen automaattisesti huolenpidoksi ja oikeudenmukaisuudeksi. Oikeisto voi muuttaa oman ryhmän etujen puolustamisen automaattisesti realismiksi ja vastuullisuudeksi. Molemmat voivat käyttää moraalista kieltä suojatakseen omat väitteensä empiiriseltä arvioinnilta. Molemmat voivat rakentaa olkiukkoja. Molemmat voivat valikoida lähteitä. Molemmat voivat jättää oman ryhmän kannalta haitallisen tiedon käsittelemättä.

Siksi poliittisesti symmetrinen tietotason mittari on tärkeä ajatus. Sen tarkoitus ei ole sanoa, että kaikki ovat yhtä oikeassa tai yhtä väärässä. Symmetria ei tarkoita tasapäistämistä. Se tarkoittaa, että sama virhe arvioidaan samalla tavalla riippumatta siitä, tekeekö sen valtamedia, vaihtoehtomedia, puolue, tutkija, podcastaaja vai somevaikuttaja.

Jos toimija ei korjaa virheitään, se on tiedollinen ongelma. Jos toimija ei lähteistä väitteitään, se on tiedollinen ongelma. Jos toimija esittää vastapuolen kannan tarkoituksella heikossa muodossa, se on tiedollinen ongelma. Jos toimija ei koskaan käsittele omalle ryhmälleen epämukavaa näyttöä, se on tiedollinen ongelma. Näin on riippumatta siitä, onko toimija institutionaalisesti arvostettu vai kapinallinen ulkopuolinen.

Tietotason mittaaminen voi toki itsekin muuttua aseeksi. Jokainen mittari voidaan rakentaa niin, että se suosii laatijansa omaa ryhmää. Siksi mittarin on oltava julkisesti auditoitava. Sen on kerrottava, mitä mitataan, millä asteikolla, millä aineistolla ja miten arvioija itse voidaan tarkistaa. Muuten “tietotaso” muuttuu vain uudeksi sanaksi vanhalle vallankäytölle.

Julkisen keskustelun ongelma ei ole tiedon puute. Ongelmana on usein se, että tiedon käsittely ei ole sosiaalisesti kannattavaa silloin, kun tieto horjuttaa omaa ryhmää. Algoritmit palkitsevat varmuutta, moraalista kiihtymystä ja tunnistettavaa viholliskuvaa. Puolueet palkitsevat viestikuria. Mediatalot palkitsevat kiinnostavuutta. Yleisöt palkitsevat sen, mikä saa oman puolen näyttämään paremmalta.

Tiedollinen laatu syntyy vasta, kun nämä kannustimet murretaan käytännöillä: ennusteiden kirjaamisella, virheiden näkyvällä korjaamisella, lähteiden jäljitettävyydellä, mekanismien avaamisella ja omalle ryhmälle epämukavan näytön käsittelyllä.

Tietotaso ei siis ole se, että osaa puhua vakuuttavasti. Se ei ole se, että on oikeassa seurassa. Se ei ole se, että käyttää akateemisia sanoja tai halveksii niitä. Tietotaso on kykyä altistaa omat väitteet korjattavuudelle.

Julkinen keskustelu paranisi nopeasti, jos jokaiselta toimijalta kysyttäisiin samat kysymykset:

Mitä väitit?
Mihin lähteeseen se perustui?
Millä mekanismilla väitetty vaikutus syntyy?
Mitä ennustit etukäteen?
Korjasitko virheesi?
Käsittelitkö myös oman puolesi kannalta hankalan näytön?
Erotitko tosiasian, arvostelman ja poliittisen johtopäätöksen?

Näihin kysymyksiin vastaaminen ei tee kenestäkään erehtymätöntä. Mutta se tekee erehdyksistä näkyviä, korjattavia ja vertailukelpoisia. Se on enemmän kuin suuri osa nykyisestä julkisesta keskustelusta pystyy tarjoamaan.

Lisää aiheesta

Tämä kirjoitus perustuu laajempaan käsitteellisteoreettiseen analyysiin Poliittisesti symmetrinen tietotason mittari, jossa rakennetaan valtamedian, podcastien, puolueiden ja somevaikuttajien arviointiin soveltuva kymmenulotteinen kehikko. Sen keskeinen väite on, että tiedollista laatua ei pidä arvioida toimijan aseman, retorisen vakuuttavuuden tai poliittisen samanmielisyyden perusteella, vaan julkisesti tarkastettavien käytäntöjen kautta: ennustekyvyn, virheenkorjauksen, lähdekurin, mekanismiajattelun, epävarmuuden ilmaisun ja omalle ryhmälle epämukavan näytön käsittelyn perusteella.