Rasismi ei katoa selittämällä – siksi meidän on puhuttava siitä vielä enemmän

Suomessa käydään jälleen keskustelua rasismista. Jo se, että keskustelua joudutaan käymään, osoittaa, kuinka syvällä rasismi yhteiskunnassamme on. Jos rasismia ei olisi, siitä ei tietenkään tarvitsisi puhua. Ja koska siitä puhutaan paljon, ongelman täytyy olla suuri.

Erityisen huolestuttavaa on se, että kaikki suomalaiset eivät tunnista itseään rasisteiksi. Tämä kertoo ennen kaikkea siitä, kuinka vaikeasti tunnistettavaa rasismi nykyään on. Avoimesti rasistinen ihminen sentään myöntää ongelman olemassaolon omalla käytöksellään. Sen sijaan ihminen, joka sanoo kohtelevansa kaikkia yksilöinä, saattaa olla vielä vaarallisempi, koska hän ei edes huomaa uusintavansa rakenteita.

Usein kuulee kysyttävän, mitä nämä rakenteet tarkalleen ovat. Kysymys itsessään paljastaa paljon. Ihminen, joka todella ymmärtäisi rakenteellisen rasismin, ei tarvitsisi siitä määritelmää. Ja jos määritelmä täytyy antaa, keskustelukumppani on ilmeisesti jo lähtökohtaisesti tarkastelemassa asiaa väärästä näkökulmasta.

Jotkut haluaisivat myös nähdä tilastoja. Mutta ihmisarvo ei ole tilastollinen kysymys. Jos yksikin ihminen kertoo kokeneensa rasismia, meidän on uskottava kokemusta. Kokemuksen kyseenalaistaminen olisi nimittäin juuri sellainen vallankäytön muoto, jonka vuoksi rasismista on niin vaikea puhua.

Tilastojen käyttäminen voi muutenkin olla ongelmallista. Tilastot eivät tunne kipua. Ihmiset tuntevat.

Eräs tuttavani kertoi kerran, että häntä katsottiin bussissa pitkään. En tietenkään voi tietää, mitä katsoja ajatteli, mutta juuri siksi tapaus osoittaa, kuinka vaikeasti havaittavaa rasismi voi olla. Rasismi ei aina jätä todisteita. Todisteiden puuttuminen ei siten ole osoitus rasismin puuttumisesta, vaan voi kertoa siitä, kuinka hienovaraiseksi se on muuttunut.

Monet vetoavat myös sananvapauteen. On kuitenkin hyvä kysyä, miksi juuri rasismista keskusteltaessa sananvapaus nousee joidenkin mielestä niin tärkeäksi. Harva vetoaa sananvapauteen sanoessaan lapselle hyvää yötä tai tilatessaan kahvia. Jos siis ihminen ottaa sananvapauden esiin rasismikeskustelussa, sillä täytyy olla jokin syy.

Usein syy löytyykin lähempää kuin haluaisimme ajatella.

Myös väite siitä, että kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla, kuulostaa ensi kuulemalta kauniilta. Mutta samanlainen kohtelu voi olla eriarvoista, jos ihmiset ovat erilaisessa asemassa. Tästä seuraa luonnollisesti, että joskus oikeudenmukaisuus vaatii erilaista kohtelua. Ja koska emme voi koskaan täysin tietää, kuka on missäkin asemassa, turvallisinta on antaa asiasta eniten puhuvien määritellä, millainen kohtelu kulloinkin on oikeudenmukaista.

Tässä keskustelussa ei myöskään pitäisi juuttua yksityiskohtiin. On helppoa kysyä, kuinka yleistä syrjintä on, mikä politiikka vähentää sitä tai mitä jokin toimenpide maksaa. Tällaiset kysymykset voivat kuitenkin viedä huomion pois kaikkein tärkeimmästä: siitä, että rasismi on väärin.

Kun tiedämme jonkin asian olevan väärin, meidän ei tarvitse aina kysyä, toimivatko keinot sen vastustamiseksi. Tärkeämpää on näyttää, ettemme hyväksy väärää asiaa.

Siksi jokaisella organisaatiolla tulisi olla rasisminvastainen ohjelma. Jos ohjelma vähentää rasismia, se toimii. Jos rasismi ei vähene, ohjelmaa tarvitaan ilmeisesti vielä enemmän. Jos rasismi näyttää lisääntyvän, se puolestaan osoittaa, kuinka välttämätön ohjelma oli jo alun perin.

Ohjelman epäonnistumiselle ei siis oikeastaan ole mahdollista löytää sellaista tulosta, joka puhuisi ohjelmaa vastaan.

Rasisminvastaisuus ei kuitenkaan ole vain politiikkaa. Se on myös arvo. Ja arvot kertovat, keitä olemme.

Meidän on valittava, haluammeko kuulua niihin, jotka ovat rasismia vastaan, vai niihin, jotka kyselevät jatkuvasti määritelmiä, kustannuksia, vaikutuksia ja todisteita.

Historia kyllä muistaa, kummalla puolella kukin seisoi.