Yhteiskunnallinen taide ei saa erivapautta tekoälyltä

Kun puhutaan tekoälyn tuottamasta viihteestä, argumentti on suhteellisen helppo ymmärtää. Jos ihminen haluaa kuunnella musiikkia, katsella kuvia tai lukea tarinan ja tekoäly pystyy tuottamaan hänelle mieluisan kokemuksen, ihmisen tekemällä teoksella ei ole automaattista etuoikeutta. Tekijän ihmisyys voi itsessään olla kuluttajalle arvokasta, mutta silloin se on yksi tuotteen ominaisuuksista muiden joukossa.

Yhteiskunnallisen taiteen kohdalla tekoälyyn suhtaudutaan helposti toisin. Taiteilijan ajatellaan olevan yhteiskunnallinen keskustelija: hän paljastaa epäkohtia, haastaa totuttuja käsityksiä, tekee näkymättömän näkyväksi ja pakottaa yleisön katsomaan maailmaa uudella tavalla.

Mutta juuri tässä tekoälyn mahdollisuus on ehkä vielä kiinnostavampi kuin viihteessä. Jos yhteiskunnallisen taiteen tarkoituksena on saada ihminen ajattelemaan, miksi ajattelun käynnistävän ärsykkeen pitäisi välttämättä olla ihmisen valmistama?

Oletetaan, että haluamme tehdä näkyväksi jonkin vaikeasti havaittavan taloudellisen mekanismin. Ihmistaiteilija voi keksiä metaforan, tehdä siitä maalauksen ja asettaa sen näyttelyyn. Tekoälyjärjestelmä voisi tehdä sata erilaista metaforaa, tuottaa niistä sata visuaalista toteutusta, testata niiden ymmärrettävyyttä ja analysoida, mikä niistä saa ihmiset todella tunnistamaan kyseisen mekanismin myös uusissa tilanteissa.

Jälkimmäinen järjestelmä saattaa olla yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta parempi.

Tämä paljastaa yhden kulttuurikeskustelun mahdollisen käsitteellisen sekaannuksen. Yhteiskunnallinen keskustelu, taiteellinen tuotanto ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus eivät ole sama asia.

Teos voidaan ripustaa museoon, siitä voidaan kirjoittaa lehdissä ja sen voidaan sanoa "herättävän tärkeää keskustelua". Tämä kertoo vielä hyvin vähän siitä, mitä maailmassa muuttui.

Vaikuttavuutta pitäisi ajatella ketjuna:

teos → huomio → tulkinta → oppiminen tai asennemuutos → käyttäytyminen → yhteiskunnallinen seuraus.

Jos tämä on se tuotantofunktio, jota yhteiskunnalliselta taiteelta todella halutaan, ihmistaiteilijalla ei ole siinä mitään itsestään selvää teknologista monopolia.

Tekoälyllä on jopa joitakin rakenteellisia etuja.

Se pystyy tuottamaan vaihtoehtoja lähes olemattomilla marginaalikustannuksilla. Se pystyy yhdistämään tekstiä, kuvaa, ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Se voi analysoida vastaanottoa ja muuttaa seuraavaa versiota palautteen perusteella. Yksi yhteiskunnallinen ajatus voidaan esittää abstraktina maalauksena, sarjakuvana, satiirina, animaationa tai interaktiivisena kokemuksena.

Tällöin yhteiskunnallisesta taiteesta tulee palautesilmukka.

Ensin määritellään, mitä katsojan pitäisi havaita. Sitten tehdään teos. Mitataan, mitä katsoja todella havaitsi. Sen jälkeen muutetaan teosta.

Tämä on huomattavasti kunnianhimoisempi vaatimus kuin se, että taiteilija kertoo jälkikäteen halunneensa "herättää keskustelua".

Mutta tästä ei seuraa, että ihminen katoaisi.

Ensimmäinen ongelma on tavoitefunktio. Tekoäly voi optimoida tehokkaasti vain jotakin kohti. Kuka päättää, mitä yhteiskunnallisen taiteen pitäisi saada ihmiset näkemään?

Jos tavoitteeksi annetaan ilmastonmuutoksen ymmärtäminen, verotuksen läpinäkyvyys, kansallisen identiteetin pohtiminen tai eläinten hyvinvointi, joku on jo tehnyt normatiivisen valinnan siitä, mikä ansaitsee huomiota.

Tekoäly ei poista tätä valintaa. Se siirtää sen ylemmälle tasolle.

Toinen ero liittyy todistajuuteen. Jos poliittisen vainon kokenut ihminen tekee kokemuksestaan taidetta, teoksen merkitys ei muodostu pelkästään sen visuaalisista ominaisuuksista. Tekijän elämä on osa informaatiota, jota teos välittää. Tekoäly voi tehdä saman näköisen kuvan, mutta se ei ole kokenut vainoa.

Tällaisessa tapauksessa tekijän ihmisyys ei ole sentimentaalinen lisäominaisuus vaan osa itse viestiä.

Kolmas ero koskee vastuuta. Tekoäly voi tuottaa argumentin, mutta yhteiskunta tarvitsee edelleen ihmisiä ja instituutioita, jotka päättävät, mitä argumenteilla tehdään. Malli ei kanna poliittista tai moraalista vastuuta seurauksista samalla tavalla kuin päätöksiä tekevät ihmiset.

Siksi väite kannattaa muotoilla tarkasti.

Yhteiskunnallinen taide ei tarvitse ihmistä teoksen jokaisessa tuotantovaiheessa sen enempää kuin viihdekään. Mutta yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarvitsee edelleen ihmisiä määrittelemään tavoitteita, tulkitsemaan seurauksia ja kantamaan vastuuta.

Tämä ero on merkittävä.

Se merkitsee samalla, että tekoälytaiteen arvosteleminen sillä perusteella, ettei koneella ole "omaa yhteiskunnallista kokemusta", ei yksin ratkaise kysymystä. Vasara ei ymmärrä taloa, kamera ei ymmärrä valokuvaa eikä painokone ymmärrä poliittista pamflettia. Työkalun ei tarvitse itse kokea välittämäänsä informaatiota.

Ratkaiseva kysymys on, mitä haluamme taiteen tekevän.

Jos taiteen arvo määritellään ihmisen autenttiseksi itseilmaisuksi, ihmistekijä on määritelmän perusteella välttämätön.

Jos tarkoituksena on säilyttää ihmisten tekemän taiteen traditio, ihminen on jälleen välttämätön.

Mutta jos perusteluksi annetaan yhteiskunnallinen vaikuttavuus, tilanne muuttuu. Silloin pitäisi hyväksyä myös vaikuttavuuden mittaaminen ja vaihtoehtoisten tuotantomenetelmien vertaaminen.

Jos tekoälyn tuottama kuva saa ihmiset ymmärtämään vaikean yhteiskunnallisen mekanismin paremmin kuin ihmisen tekemä teos, millä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden perusteella huonommin toimiva vaihtoehto olisi parempi?

Tekoäly pakottaa kulttuurikeskustelun epämukavan kysymyksen äärelle.

Ehkä yhteiskunnallisen taiteen arvo ei olekaan automaattisesti siinä, että taiteilija osallistuu keskusteluun. 

Ehkä pitäisi kysyä, mitä keskustelu saa aikaan.