Kun keskustelun tarkoitus ei ole tietää vaan kuulua joukkoon

Poliittinen keskustelu voi näyttää argumenttien vaihtamiselta, vaikka sen todellinen tehtävä olisi aivan toinen: oman moraalisen ja poliittisen identiteetin vahvistaminen.

Kuvitellaan keskustelu julkisista menoista. Yksi osallistuja kysyy, kuinka paljon tietty toimenpide maksaa, mitä sillä saavutetaan ja olisiko samoilla resursseilla mahdollista saada aikaan enemmän hyvää. Toinen vastaa, ettei heikoimmassa asemassa olevia saa jättää yksin.

Vastaus saattaa olla vilpitön ja moraalisesti ymmärrettävä. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen.

Keskustelijat pelaavat eri peliä.

Ensimmäinen yrittää selvittää, mikä politiikka tuottaisi parhaat seuraukset. Toinen ilmaisee, millaiseen moraaliseen yhteisöön hän kuuluu. Molemmat voivat kokea argumentoineensa, vaikka vain toinen on käsitellyt esitettyä ongelmaa.

Tämä on ekspressiivisen ja episteemisen keskustelun keskeinen ero.

Kaksi keskustelun tehtävää

Episteemisen keskustelun tavoitteena on muodostaa mahdollisimman paikkansapitäviä käsityksiä todellisuudesta. Väitteitä arvioidaan niiden perustelujen, havaintojen ja ennustuskyvyn perusteella. Hyvä vasta-argumentti on arvokas, koska se paljastaa jotakin, mitä ei aikaisemmin tiedetty.

Ekspressiivisessä keskustelussa puheella on toinenkin tehtävä. Sen avulla ilmaistaan arvoja, vahvistetaan ryhmäidentiteettiä ja osoitetaan lojaalisuutta. Keskustelun palkinto ei välttämättä ole uusi tieto vaan muiden hyväksyntä ja kokemus moraalisesta johdonmukaisuudesta.

Ekspressiivisyydessä ei sinänsä ole mitään väärää. Ihmisillä on oikeus ilmaista arvojaan, tunteitaan ja poliittisia päämääriään. Ongelma syntyy, kun ekspressiivinen kannanotto esitetään vastauksena empiiriseen kysymykseen.

Väite siitä, että köyhiä on autettava, ei vielä kerro, mikä köyhyyspoliittinen toimenpide auttaa tehokkaimmin. Vastaavasti väite siitä, että verotus rajoittaa yksilönvapautta, ei ratkaise, olisiko jokin vero yhteiskunnallisesti perusteltu.

Moraalinen sitoutuminen ei korvaa kausaalista analyysiä.

Kun mittaaminen koetaan uhkaksi

Taloustieteessä julkisia menoja voidaan arvioida esimerkiksi MVPF-kehikon avulla. Siinä tarkastellaan politiikkatoimenpiteen tuottamia hyötyjä suhteessa sen julkistaloudellisiin nettokustannuksiin.

Menetelmä ei ratkaise kaikkia arvovalintoja, eikä tulos ole koskaan parempi kuin sen taustalla olevat oletukset. Se kuitenkin pakottaa kysymään epämukavan kysymyksen: onko juuri tämä tapa käyttää niukkoja resursseja perusteltu?

Ekspressiivisessä keskustelussa kysymys voidaan tulkita moraaliseksi hyökkäykseksi.

Jos julkisen palvelun puolustaminen on osa henkilön poliittista identiteettiä, kustannusvaikuttavuuden kyseenalaistaminen saatetaan kokea itse palvelun käyttäjien vastustamiseksi. Jos taas verojen alentaminen on identiteetin keskeinen osa, tutkimus verorahoitteisen toimenpiteen suurista hyödyistä voi tuntua uhkaavalta.

Tässä toimii identiteettiä suojaava päättely, Identity Protective Cognition (IPC). Ihminen ei arvioi informaatiota ainoastaan sen totuusarvon perusteella, vaan myös sen mukaan, mitä informaation hyväksyminen merkitsisi hänen omalle maailmankuvalleen.

Ongelma ei rajoitu oikeistoon eikä vasemmistoon. Kummassakin voidaan kehittää uskomuksia, joiden kyseenalaistaminen koetaan epälojaalisuudeksi.

Peliteoria pilaa kauniin kertomuksen

Sama ero näkyy turvallisuuspolitiikassa.

Ekspressiivisessä keskustelussa rauhan puolustaminen voi tarkoittaa ennen kaikkea rauhantahtoisuuden osoittamista. Episteeminen keskustelu joutuu lisäksi kysymään, miten aggressiivinen toimija reagoi vastapuolen pidättyvyyteen.

Peliteoria muistuttaa, ettei poliittisen toimenpiteen seuraus riipu vain sen tekijän tarkoituksesta. Myös vastapuoli tekee päätöksiä, sopeutuu kannustimiin ja pyrkii saavuttamaan omat tavoitteensa.

Siksi hyvä tarkoitus voi tuottaa huonon lopputuloksen.

Peliteoreettinen tarkastelu ei tietenkään automaattisesti todista asevarustelua, myönnytyksiä tai pakotteita oikeiksi. Se edellyttää toimijoiden tavoitteiden, käytettävissä olevan informaation ja uskottavien vaihtoehtojen analysointia.

Silti se nostaa esiin kysymyksen, jota pelkkä moraalinen kannanotto ei ratkaise: mitä muut tekevät sen jälkeen, kun me olemme tehneet oman valintamme?

Tekoäly ja uuden tiedon uhka

Tekoäly tuo tähän asetelmaan uuden ulottuvuuden.

Aikaisemmin laajan tutkimusaineiston vertailu, laskelmien rakentaminen ja vaihtoehtoisten politiikkaskenaarioiden arviointi saattoivat vaatia huomattavia resursseja. Nyt tekoäly voi alentaa monien tällaisten tehtävien kustannuksia.

Tämä ei tee tekoälyn vastauksista automaattisesti luotettavia. Niiden paikkansapitävyys on edelleen tarkistettava, eikä kielimallin sujuva argumentti ole itsessään näyttö.

Mutta mahdollisuus testata väitteitä entistä helpommin muuttaa keskustelun ehtoja.

Jos henkilö suhtautuu tekoälyyn kielteisesti siksi, että sen tulokset ovat virhealttiita, tietosuoja on puutteellinen tai käyttö aiheuttaa enemmän kustannuksia kuin hyötyjä, kritiikki voi olla täysin perusteltua.

Jos taas hän torjuu tekoälyn, laskelmat ja muut analyysivälineet riippumatta niiden osoitetusta käyttökelpoisuudesta, kyse voi olla menetelmällisen arvioinnin sijasta oman identiteetin suojelemisesta.

Silloin ongelma ei ole ensisijaisesti teknologiassa vaan suhtautumisessa mahdollisuuteen tulla osoitetuksi väärässä olevaksi.

Sosiaalinen media palkitsee väärästä asiasta

Ekspressiivisen keskustelun yleisyydelle on myös taloudellinen selitys.

Sosiaalisessa mediassa keskustelijan saama palkinto on usein välitön: tykkäykset, hyväksyvät kommentit ja oman viiteryhmän huomio. Huolellisen argumentin tuottama tiedollinen hyöty voi sen sijaan olla epävarma ja vaikeasti havaittava.

Lisäksi perusteltu kritiikki vaatii työtä. On ymmärrettävä vastapuolen argumentti, tunnistettava sen oletukset ja osoitettava, missä päättely mahdollisesti epäonnistuu.

Moraalinen paheksunta on usein huomattavasti halvempaa.

Syntyy kannustinympäristö, jossa keskustelija voi saada enemmän sosiaalista hyötyä osoittamalla vastustavansa väärää mielipidettä kuin osoittamalla, miksi mielipide on väärä.

Tällaisessa ympäristössä jopa argumenttien pyytäminen voi muuttua rituaaliksi. Perusteluja vaaditaan, mutta niiden saavuttua niitä ei arvioida. Keskustelu siirtyy esittäjän motiiveihin, sanavalintoihin tai poliittiseen identiteettiin.

Näin keskustelu voi jatkua loputtomasti tuottamatta juuri lainkaan uutta tietoa.

Ratkaiseva kysymys

Ekspressiivisen ja episteemisen keskustelun erottamiseen on yksinkertainen testi.

Mikä havainto saisi sinut muuttamaan käsitystäsi?

Kysymys ei edellytä, että kaikilla mielipiteillä olisi yksi objektiivisesti oikea vastaus. Arvoja ei voi johtaa suoraan tilastoista. Mutta jos poliittista toimenpidettä perustellaan sen seurauksilla, pitäisi olla mahdollista kertoa, millainen näyttö osoittaisi seurauksia koskevan oletuksen virheelliseksi.

Tämä koskee myös niitä, jotka pitävät itseään rationaalisina ja muita ideologisina. Peliteorian, taloustieteen tai tekoälyn käyttäminen ei vielä takaa episteemistä avoimuutta. Menetelmistäkin voi tulla identiteetin symboleja, joita puolustetaan niiden todellisesta käyttökelpoisuudesta riippumatta.

Oleellista ei ole, millaisia työkaluja ihminen sanoo arvostavansa, vaan suostuuko hän muuttamaan käsityksiään, kun näyttö antaa siihen aihetta.

Ekspressiivinen keskustelu kysyy: mitä minun pitää sanoa osoittaakseni, millainen ihminen olen?

Episteeminen keskustelu kysyy: mitä minun pitäisi tietää, jotta voisin olla vähemmän väärässä?

Yhteiskunnan päätöksentekokyky riippuu ratkaisevasti siitä, kuinka usein jälkimmäinen kysymys pääsee ohjaamaan keskustelua.

Sillä poliittisen kannan ilmaiseminen voi tuottaa hyvän tunteen. Se ei vielä tarkoita, että maailma muuttuisi paremmaksi.

Kommentit

Suosituimmat

Raamatun henkilöitä, jotka eivät voi olla historiallisia

Analyysi: Keinoja keskustelun tason nostamiseksi Facebookissa

Raportti: Kustannustehokkaan torjuntajärjestelmän suunnittelu Shahed-136-drooneja vastaan